Neljäs kuoleman varjelus

Otsikko: Neljäs kuoleman varjelus
Kirjoittaja: Solars
Ikäraja:K15
Paritukset: Severus / Hermione
Genre: Romance, Drama
Vastuuvapautus: Seamus-tonttua lukuun ottamatta pitkälti kaikki hahmot ovat J.K. Rowlingin alusta loppuun kehittämiä. Koska kyseessä on fanfiction, käytän näitä hahmoja omassa tarinassani, mutta en siis omista niitä, enkä saa tästä minkäänlaista taloudellista hyötyä. Kirjoitan omaksi ilokseni ja osallistuakseni fanfiction-kulttuuriin. Pohjana toimii Rowlingin Harry Potter -saaga, eritoten sen viimeinen teos, Kuoleman varjelukset.
Kuvitus, jota tarinan blogialustassa on, on pääasiassa minun itse muokkaamaani (ainakin osittain). Alkuperäiset kuvapohjat löytyvät yleisellä googlauksella, monet osoitteesta fanpop.com.

Juoni: Neljännen kuoleman varjeluksen tarina sijoittuu Rowlingin Kuoleman varjelukset -teoksen jälkeiseen aikaan. Voldemort luuli tappaneensa Severus Kalkaroksen saaden täten voimistetun seljasauvan käyttöönsä, mutta todellisuudessa Kalkaros onnistui pakenemaan.
Harryn ja Voldemortin välinen taistelu käytiin ja Harry oli voitokas. Voldemort on siis kukistettu, ja velhomaailmassa vallitsee toistaiseksi rauha.
22-vuotias Hermione Granger on päätynyt Tylypahkaan opettamaan riimuja. Hän tutkii muinaisia kirjoituksia vapaa-ajallaan, ja tekee velhomaailmaa järisyttävän löydön. Sen lisäksi, että hän saattaa löydöllään päästä väittelemään taikuuden tohtoriksi, aukeaa hänelle mahdollisuus ja tarve palata menneeseen. Mutta kenet hän saakaan seuraksi tälle käsittämättömälle matkalle?

A/N: Tämä tarina on ikuisuusprojektini, jonka vihdoin laitan muiden nähtäville. Se heijastaa omia elämänmuutoksiani, joten sen vaiheet ovat minulle erittäin läheisiä. Olen kirjoittanut jotkin luvut valmiiksi jo vuosina 2007-2010, osaa muutan vielä ja osan lisään vielä kokonaan. Ficci on alunperin tarkoitettu valmistuvaksi K18-luokituksella, mutta koska en halua lukita tätä alustaa aikuissisältö-varoituksen taakse, lisään tälle sivupohjalle kaikkien saataville ficin "kevyemmän" version, jonka luokitus on noin K13-K15. Alkuperäisen luokituksen tarina on saatavilla sen ensisijaisessa julkaisuympäristössä FinFanFunissa täällä .

Halusin tuoda tarinan myös yleisesti luettavaksi, kaikkien googlattavaksi. Toivon, että suomalaista löytyy ainakin joitakin, ketkä tämän löytävät ja tästä parituksesta pitävät. Ja ennen kaikkea haluan, että KOMMENTOITTE, mikäli olette tarinaa lukeneet. Pitkät rustaukset, lyhytsanaiset huudahdukset, mitkä tahansa ovat tervetulleita! Kommentointi on mahdollista nimettömänä.

Haluan vielä mainita sen, että Potter-sarjan viimeinen osa jätti minut hieman tyhjäksi Kalkaroksen kohtalon suhteen, joten halusin pohtia,  miten asiat voineet olla, jos loppu olisikin toisenlainen.  Kalkaroksen elämä jatkuisi, hän päätyisi uuteen erikoiseen seikkailuun, mutta olisi silti se sama Pottereiden tummanpuhuva hahmo. Tällaisen version sain kehiteltyä.

Luku 1 - Tyyntä myrskyn jälkeen


 Hermione Granger heilutteli käsiään aivan kuin olisi koettanut piirtää ilmaan jotain hänelle kovinkin rakasta.
Käsien liike oli huolellista ja keskittynyttä. Hänen sijaisuutensa riimujen opettajana oli päättynyt jo viikko sitten, mutta tässä hän vieläkin oli. Paasasi luokan edessä riimutuksen logiikasta. Työsuhde oli saanut jatkua, koska professori Lukius, jota hän sijaisti, sai komennuksen Ranskaan taikuuden tutkimuksen instituuttiin. Siellä oli kautta historian tehty merkittäviä löytöjä ja noin kerran kymmenessä vuodessa joku noita tai velho saattoi väitellä instituutin luvalla tohtoriksi. Tällöin piti olla jotain todella mullistavaa löydettynä. Hermione ei ollut varma, oliko Lukiuksesta tulossa Dumbledoren jälkeen toinen Tylypahkan tohtori, mutta hän nautti tilanteen kautta saamastaan työmahdollisuudesta täysin siemauksin.

-Ja koska kaikkia kiinnosti edes rahtusen verran valistusajan riimutustekniikka, pääsette jo nyt livohkaan täältä, Hermione virnisti Tylypahkan neljäsluokkalaisille. Oppilasmassa purkautui nopeasti, mutta lähes kaikki huikkasivat opettajalleen jonkinlaisen näkemiin-toivotuksen.

Hermione oli pidetty opettaja, eikä vähiten sen vuoksi, että hänellä oli ikää pian vasta 23 vuotta, minkä vuoksi hänen oma oppilaan kokemusmaailmansa oli ajallisesti vielä aivan nurkan takana. Hän myös ymmärsi, että kukaan 14-vuotias ei voinut olla täydellinen riimujen tuntija. Parhaaseenkin arvosanaan sai mahtua virheitä.

Toisinaan Hermione kuitenkin tunsi olonsa vääräksi Tylypahkan käytävillä. Toki hän oli aina rakastanut opiskelua, ja tämä ympäristö suorastaan huokui sitä jatkuvalla syötöllä, mutta jokin oli pielessä. Hermione olisi paljon mieluummin uppoutunut hämyiseen kirjaston nurkkaan, sukeltanut syvälle vanhoihin sivuihin ja tuntenut valuvansa ajassa taaksepäin. Hän halusi ikään kuin katsella aikaa, eikä niin paljon välittää siitä, miten juuri itse toimi siinä. Ehkä juuri siksi hän tällä hetkellä kuitenkin nautti opettamisesta. Hän tiesi, ettei se ollut hänelle loppuelämäksi asetettu tehtävä.

Nykyisyys on niin ankea... Tuntuu, että maailma oli kaunis nimenomaan ennen. Kuvissa ja vanhassa käsialassa.

Hermionella ei kuitenkaan ollut mitään loogista järkeä kaivata minkäänlaista mennyttä aikaa. Kaikkihan oli parhaiten juuri nyt. Ei enää Voldemortia luomassa loputonta pelkoa, ei enää sortamista eikä vaaraa siitä, että tulevat sukupolvet eivät saisi tietää kaikkea sitä upeaa taikuuden monimuotoisuutta, mitä kirjat sisällään kantavat.

Viisi vuotta sitten kaikki oli toisin. Hermione oli ollut lähes varma, että menettää joko Harryn tai Ronin tai pahimmassa tapauksessa molemmat. Harry oli kuitenkin kukistanut Voldemortin, minkä seurauksena hänen urapolkumahdollisuutensa olivat olleet lähes rajattomat. Harry olikin kokeillut vähän kaikenlaista, mutta päätynyt lopulta unelmatehtäväänsä auroriksi. Kaiken seurauksena Hermione tunsi kasvaneensa juuri Harrysta hieman erilleen. Ehkä senkin vuoksi Tylypahkan muistojen täyttämillä käytävillä tallustelu toi hänelle hieman epäluonnollisen olotilan.

Ronin kanssa Hermione oli loistavissa väleissä, ja he tapasivat tuon tuosta Tylyahossa. Heidän välinsä olivat olleet seurustelutasolla jonkin aikaa ennen kuin he olivat täyttäneet 20. Mutta kun Harry ei enää ollut niin tiiviisti mukana kolmikon täydentävänä osapuolena, tuntui heidän elämänsä parina jotenkin liian vieraalta. Nyt he tapasivat epämääräisesti olematta itsekään varmoja, mitä he toistensa kanssa aikoivat. Tärkeintä Hermionelle kuitenkin oli se, että kaikki hänelle vähääkään tärkeät ihmiset olivat kunnossa. Dumbledorea hän kaipasi nykyään enemmän. Ehkä hän olisi kaivannut lempeää Dumbledorea tueksi Tylypahkassa opettamiseen liittyvissä asioissa. Olihan tämä kuitenkin Hermionelle melko uusi maailma opettajan näkökulmasta.

-Albus, Hermione lausui opettajien taukotilan salasanan.

Äsken tyhjältä näyttävään seinään ilmestyi oven muotoinen aukko, josta Hermione asteli sisään katse tiiviisti sylissään olevissa kantamuksissa. Huoneessa ei ollut äkkiseltään katsottuna ketään. Hermione käveli huoneen perälle, jossa oli hänen pieni pöytänsä. Hän asetti oppilaiden tuntitehtävät pöydälleen ajatellen, että tarkistaa ne myöhemmin. Viikonloppu oli alkamassa. Nyt hän oli ansainnut pienen tauon töistään.

Tylypahkan opettajayhteisöön kuuluminen oli ollut aluksi käsittämättömän kummallista. Hermione oli ajatellut, että eihän tilanteessa mitään outoa olisi, hän vain lausuisi aamuisin salasanan, kävelisi opettajien omaan taukotilaan, toivottaisi hyvät huomenet pienten rupattelujen ohessa ja siirtyisi opettamaan. Todellisuudessa opettajien taukotilassa ei ollut jatkuvaa keveän iloista meininkiä, ihmiset eivät syöneet velhorinkeleitä hymyissä suin ja jutelleet oppilaistaan. Monet opettajat olivat edelleenkin järkyttyneitä viimeisestä taistelusta, joka käytiin tylypahkassa. Jotkut opettajat olivat menettäneet ystävänsä, toiset perhettään ja osa taas ei vain päässyt taistelun näystä yli. Tylypahka oli ollut monilta osin liekeissä, ruumiita oli ollut joka paikassa, kokonaisia portaikkoja oli sortunut. Oli ollut pieni ihme, että linna pystyttiin saamaan vielä opetuskuntoon. Linna näet teki aina mitä linna itse tahtoi, ja niin voimakkaasti taikaa itsessään kantava kokonaisuus kuin Tylypahkan linna olisi voinut sulkea itsensä iäisyydeksi.

Hermione oli aina ajatellut opettajayhteisön olevan jollain tapaa voimakas. Ehkä se tulisi olemaan sitä taas jokin päivä. Tällä hetkellä Hermionelle kuitenkin tuli ensimmäisenä mieleen taistelussa loukkaantunut McGarmiwa, jonka ryhti tulisi ikuisesti olemaan huono. Se tuntui erityisen järkyttävältä, sillä iästään huolimatta McGarmiwa oli aina kantanut itsensä ylpeydellä. Punurmiokin oli alkanut kuulostaa järkevältä ja tasapainoiselta, mikä oli Hermionesta erittäin huolestuttavaa.

Severus Kalkaros oli Hermionelle edelleen suurin mysteeri. Sodan päätyttyä ja sensuurien murruttua ministeriölle oli tiedotettu, että hän oli syytön Dumbledoren murhaan. Alettiin puhua taposta, jonka Dumbledore itse suunnitteli ja jossa Kalkaros toimi vain välikätenä. Käytännössä Kalkaroksen maine oli puhdas, mutta ihmiset puhuivat silti hänestä paheksuen. Jotkut oppilaiden vanhemmat olivat valittaneet moisen opettajan paluusta liemimestariksi. Kenties juuri siksi Kalkaros harvoin puhui yhtään mitään edes opettajille. Hermione oli muistikuviensa mukaan nähnyt Kalkaroksen tasan kerran opettajien taukotilassa ja tuolloinkin liemimestari oli loukannut Hermionea kommenteillaan tämän pätevyydestä ja nuoresta iästä.

Uskomaton pässi.

Toisaalta yhden ääliön kuuluminen opettajakaartiin ei pilaisi Hermionen kokemusta opettajana. Ja eihän Kalkaroskaan tosiaan usein edes Hermionen näköpiiriin ilmestynyt.


Hermione asteli huoneeseensa, joka oli McGarmiwan entinen. Minerva muisti huoneen liian hyvin hänen ja Dumbledoren yhteisistä teehetkistä ja niiden lomassa käydyistä syvällisistä keskusteluista. Albus oli Minervan paras ystävä. Huoneeseen jääminen teki hänelle liian kipeää, joten Hermione sai sen. Hermionen suunnitelmissa oli kirjastoon meneminen, sillä häneltä oli jäänyt kesken erään 1970-luvun riimukirjan tutkiminen. Hän oli nähnyt siinä aiemmin jotakin poikkeuksellista.

Joskus tylsyyden täyttäminä viikonloppuina Hermione vietti kokonaisia öitä Tylypahkan kirjaston eri osastoilla tutkien vanhoja riimuja. Hän ei ollut innostunut niistä ennen näin paljon. Tämä johtui puhtaasti riimujen opettamisesta. Oli vielä monta teosta, jota hän ei ollut vilkaissutkaan. Toisinaan Hermione vain henkäisi hitaasti kirjaston ilmaa nauttien jokaisesta sekunnista, johon ei kuulunut pelko siitä, että jostain teoksesta hyökkäisi pala Voldemortin sielusta tai jonkinlainen kirjaan kirottu muisto. Sodan jälkeen paha oli poistunut Tylypahkasta. Eikä Hermione ollut osannut paikantaa pahaa juuri omasta elämästänsäkään.

Kaikki tosiaan oli parhaiten juuri nyt. Olihan?

Luku 2 - Aamu

-Ei, ei, ei, EI!
-Olen pahoillani Severus.
-Luulin... Luulin, että Lily olisi turvassa.
-Hänen poikansa elää. Hänellä on äitinsä silmät.

Severus Kalkaros heräsi tyrmänsä sängystä kuin ohjus. Hän pälyili paniikissa ympärilleen yrittäen paikantaa Dumbledorea varmistaakseen, ettei hän varmasti ollut erehtynyt väittäessään Lily Evansin kuolleen. Samalla sekunnilla Severus tajusi nähneensä taas kerran saman unen, joka oli vaivannut häntä satunnaisesti jo kahdenkymmenen vuoden ajan.

Ei ollut Dumbledorea, ei Lilya, ei kuolonsyöjiltä saatua viestiä, ei Pimeyden lordia.

Millä kirotulla logiikalla tuo uni oikein toimii?
Olin juuri unohtamassa koko asian.

Todellisuudessa Severus valehteli itselleen. Hän ei ollut lähelläkään unohtamista.  Muiston voimakkuus vain vaihteli. Toisinaan tuntui, että Lilyn läheisyys ja huomio olivat niin kaukana, ettei niitä nykyisyydessä edes päätynyt kaipaamaan. Toisinaan taas Severus tunsi ettei elämällä tässä ajassa ollut mitään järjellistä sisältöä juuri siksi, että Lilya ei enää ollut.

Luojan kiitos kukaan ei tiedä, että annan moisen asian vaivata mieltäni.

Severuksesta ei tosiaan saanut tunteellisen miehen kuvaa. Ei, ei kirveelläkään. Eikä hän tunteellinen juuri ollutkaan. Muisto menneisyydestä ja Lilysta oli ainoa laatuaan. Muutoin Severus oli kylmän rationaalisuuden mies. Hän halusi saavuttaa rauhan päänsä sisällä ja pyrki siihen tiedon keräämisellä ja onnistumisen elämyksillä, joita hän sai esimerkiksi valmistaessaan itse suunnitelemansa liemen alusta loppuun virheettömästi. Severus ikään kuin eli viileydessä. Hänen päätään eivät vaivanneet lämpimät ajatukset, hän ei harrastanut lämpimiä ystävyyssuhteita ja tätä kaikkea ikään kuin täydentäen hän asui yhdessä Tylypahkan tyrmistä. Severus myös tunsi itsensä usein vihaiseksi, ja se auttoi häntä pysymään keskittyneenä.

Severus valmisti itselleen yksinkertaisen aamiaisen tyrmässään. Ruisleivän pala ja kupillinen kahvia riittivät tänäkin aamuna, vaikka oli sentään viikonloppu eikä Severuksen tarvinnut kiirehtiä yhtään mihinkään. Hän olisi voinut olla parhaillaan aamiaisella myös suuressa salissa, mutta hän suoraan sanottuna vihasi yhteisruokailujen yltiösosiaalista tunnelmaa.

Välillä Severus mietti, mitä tekikään Tylypahkassa. Hän oli sopinut Dumbledoren kanssa vahtaavansa Potterin henkeä Pimeyden loordin tapposuunnitelmien varalta, vakoillut kuolonsyöjien joukossa kaksi vuosikymmentä, opettanut lähes koko vakoiluaikansa Tylypahkassa ja vihannut oppilaitaan tasan yhtä kauan. Kun ei enää ollut mitään vakoiltavaa eikä mitään suojeltavaa - Potter tasan pärjäsi nyt paremmin kuin hyvin sankarin leima ääliöisältään kopioidussa otsassaan - ei Severuksella ollut mitään tehtävää. Tuntui siltä, että Potter voisi käyttää kaiken aikansa miettien, mille lehdelle antaisi milloinkin etusivuhaastattelun.

Täällä hän kuitenkin oli. Dumbledore oli pitänyt hänet täällä, sillä vain Dumbledore tiesi Lilyyn liittyvistä tapahtumista ja vain hän kontrolloi Severuksen vakoilutehtäviä. Dumbledore tiesi, millaiset syrjivät metodit Severuksella oli käytössään liemitunneilla, mutta piti hänet silti opettajana. Ja nyt kun Dumbledorea ei enää ollut - ajatus kylmäsi Severusta edelleen - Severus ei keksinyt muutakaan kuin opettajana olemisen. Häntä katsottiin kieroon ihmisjoukoissa, vaikka hänen osuutensa Dumbledoren kuolemaan ainakin pitäisi olla kaikille selvä. Toisaalta ihmiset ovat sensaatiohakuisia, ja helposti ihmismieli poimiikin räikeimmät käsitteet tapahtumista. 'Kuolema - Kalkaros - rikollinen' tuntuisi olevan helposti muodostettava ajatusketju. Oli hän lukenut psykologiaa, hänellä oli aiheesta montakin teosta. Ainakin siltä Severuksesta tuntui. Sillä tavoin häntä katsottiin. Kuin rikollista.

Severus puolestaan katsoi itseään kuin pelkuria. Voldemort oli ilmoittanut, että aikoo ottaa Severuksen hengiltä saadakseen käyttöön kolmannen kuoleman varjeluksen, seljasauvan kaikessa voimassaan. Siinä vaiheessa, kun Pimeyden lordi oli usuttanut käärmeensä Severuksen kimppuun, oli Severus ottanut käyttöönsä useita vanhoja ja itse kehittelemiään loitsuja. Sellaisia, mitä Voldemort ei tuntenut. Käytettyään useampaa sanatonta loitsua ja ilmiinnyttyään heti perään, oli Severus jättänyt jälkeensä eräänlaisen kopion omasta ruumiistaan käärmeen raadeltavaksi. Potter oli mennyt säälimään hänen mukamas-kuolleen ruumiinsa äärelle näkymättömyysviittansa kanssa (Severus oli huomannut jalat), mutta tässä vaiheessa taika haihtui ja ruumis katosi käytännössä kuin savuna ilmaan. Severus itse oli vetäytynyt kotiinsa Kehrääjänkujalle.

Pakoon sotaa, raukka.
Mitä olisin tehnyt siellä? Koko kilta piti minua Dumbledoren tappajana ja halusi minun kuolevan.
Olisit voinut yrittää selittää. Mieluummin menit piiloon peiton alle.
En voinut muuta!
Et uskaltanut edes kuolla. Mitä teet elämälläsi? Onko se niin hieno?

Severus huitaisi kylmät vedet naamalleen suihkuhuoneensa lavuaarin hanasta. Hänen tosiaan pitäisi saada ajatuksensa kuriin. Miksi ihmeessä hän velloi menneissä tällä tavoin.

Ehkä siksi, että nykyisyydessä sinulle ei ole mitään. Et puhu mistään kellekään, elät kurjaa elämää.

Severus ohjautui miettimään teoreettista mahdollisuutta sille, että puhuisi joskus jollekulle menneisyydestään. Ajatusprosessia kesti noin kaksi sekuntia, minkä jälkeen ajatus puhumisesta tuntui Severuksen mielestä maailman älyttömimmältä asialta. Ei hänellä ollut ystäviä. Dumbledore oli ollut ainoa. Nykyään opettajien taukotilassa pyörii McGarmiwan ja Binnsin ärsyttävien hahmojen lisäksi Hermione Granger. Tämä oli Severuksen mielestä kaiken huippu. Tuo raivostuttava tyttö oli soluttautunut hänen kanssaan samoihin ympröihin. Ja paljonka tuolla hupakolla oli ikää, varmaan juuri ja juuri 20 vuotta. Jossain oli varmasti jonkinlainen säädös opettajien alaikärajoista.

Tai kuraveristen opettajana toimimisesta.

Tämän äänen sisällään Severus hiljensi heti. Jästisyntyisyyden perusteella syrjiminen oli Voldemortin kukistumisen jälkeen niin valtava tabu, että moisesta kielenkäytöstä Severus saisi selkäänsä. Hän olikin saanut aiheesta verbaalisesti selkäänsä eräältä punatukkaiselta tytöltä lähes kolmekymmentä vuotta sitten.
Toisaalta vuosikausia jatkunut puolielämä kuolonsyöjänä jätti jälkensä. Kuraverinen oli niissä piireissä yhtä käytetty sana kuin kaurapuuro aamiaispöydässä. Tosiasiassa hänellä ei puoliverisenä ollut paljon sanomista aiheeseen. Hän arvosti lahjoja taikuuden saralla. Lahjattomuus puolestaan oli hävyttömin mahdollinen asia Severukselle.  Helvetti olisi se, että eräänä aamuna Severus heräisi tietämättä mitään loitsuista tai taikuudesta.

Severuksen mietelmät katkesivat, kun joku hakkasi hänen oveaan.

-Severus! Äkkiä opettajien tilaan! Pian! Järkyttäviä uutisia! Kaikki opettajat halutaan paikalle!

Ääni kuului Binnsille, kummitukselle, joka myös opetti Tylypahkassa. Asian täytyi olla kiireinen, kun Binns pistettiin sinkoilemaan ympäri linnan käytäviä. Kai tässä täytyi tosiaan lähteä kohti opettajien yhteistilaa, niin harvoin kun Severus siellä kävikin.

Luku 3 - Huonoja uutisia

Kahden punaisen verhokankaan välistä pilkistävä syksyinen aamuaurinko kirkasti Hermionen huonetta. Se ikään kuin käski nuorta noitaa avaamaan silmänsä kunnolla. Hermione hätkähti. Hän oli nukkunut kasvot kirjansa päällä. Opus oli peräisin Tylypahkan kirjaston riimujen osastolta, ja Hermione oli syventynyt sen kappaleisiin niin tarkasti, että oli lopulta päätynyt nukahtamaan sivun 312 kohdalla.

Kräks

-Seamus! Hermione huudahti ääneen havaitessaan vanhan Tylypahkan kotitontun läsnäolon huoneessaan.
- N-n-neiti Granger, Seamus toi neidille aamiaista. Mutta neidin ei ole pakko huolia mitään, Seamus tietää, että on varmasti parempiakin velhoruoan toimittajia ja...
-Ihanaa, että tulit! Hermione muisti pyytäneensä aamiaistarpeet poikkeuksellisesti omaan huoneeseensa. Hän oli osannut varautua siihen, että aamulla hän laiskottelisi pitkään huoneessaan eikä sosialisoisi pätkääkään suuressa salissa. Seamus-tonttua hän ei ollut nähnyt aikoihin.
- N-neiti Granger on ehtinyt jo pedata sänkynsä, Seamus totesi äärettömän pettyneen näköisenä.
-Seamus olisi voinut myös asetella neiti Grangerin sängyn kauniisti, Seamus on saanut tonttuliiton virallisen kunniakirjan sängyn pe-petaamisesta, Seamus voi vaikkapa näyttää sen neidille.
-En nukkunut sängyssäni ollenkaan viime yönä, Hermione vastasi vieläkin hieman nolostuneena nukkumisestaan kirjan päällä. Samalla hän yritti pidätellä sisällä hykerryksiään ajatuksesta Seamus-tontusta polleana sängynpetauspalkinto kädessään.
-Ooh, Seamuskin muistaa ajan, jolloin tanssasi mukavien neititonttujen kanssa yötä myöten eikä mennyt ollenkaan omaan sänkyynsä unille.
-Se, sehän kuulostaa mukavalta, Hermione vastasi tällä kertaa avoimesti naurahdellen.
-En tosin tanssahdellut valitettavasti lainkaan, vaan vietin aikani tämän kirjan kanssa, Hermione jatkoi osoittaen opusta pöydällään.
-Oi, sekin on varmasti mukavaa, Seamus sanoi asetellen samalla teekupin asettiinsa ja sämpylän pienelle lautaselle kupin viereen.
-Seamus menee nyt takaisin työn touhuun, tonttu ilmoitti Hermionelle.
-Kiitos, että tulit. Rupatellaan myöhemmin lisää vaikka niistä yötanssahteluista? Hermione sanoi tontulle, joka teki lähtöään. Seamus nyökkäsi innokkaasti.
-Ja Seamus, Hermione lisäsi vielä. - Tiedät, etten olisi antanut sinun pedata sänkyäni.
-N-niin, Seamus arveli niin... N-n-neiti on niin kiltti, tonttu totesi viimeisenä ennen olennon poistumisesta viestivää kräks-ääntä.

Hermione istahti pienelle sohvalleen kahvipöydän eteen alkaen hämmentämään teetään pienellä lusikalla. Samalla hän tuijotteli vanhoja riimuja nukkumisalustanansa toimineen kirjan sivulta 312. Jotain todella kummallista tuossa sivussa toden totta oli. Riimut olivat tavallista hankalampia, mutta Hermione oli päivien tutkimisen tuloksena selvittänyt niiden merkityksen. Ongelma ei ollutkaan yksittäisissä merkityksissä.

Tuntui siltä, että keskellä sivua lause ikään kuin katkesi, ja sitä seuraavat merkkijonot olivat kuin aivan eri maailmasta. Kaiken lisäksi riimujen väliin oli ujutettu tavallinen sana 'Tuonela'. Erityisesti tämä Hermionea oli kummastuttanut, sillä hän oli kuullut puhuttavan Tuonelasta pääasiassa jästimaailmassa, eikä koskaan edes sivukorvalla taikovien keskuudessa.


Hiljainen pimeyden
taika/
voimakkaan velhon/
jälkeen suurimman/
Tuonelan/
tuo haltuun hallinnan elämän.


Hermione ymmärsi, että sivulla puhuttiin voimakkaasta velhosta, joka voisi teoriassa olla taikuuden historian henkilöistä monikin. Kirja oli kuitenkin 1970-luvulta, joten viittaus voisi tarkoittaa myös Dumbledorea, jota on kuitenkin usein tituleerattu taikuuden lähihistorian mahtavimmaksi velhoksi. Olihan Dumbledorella käytännössä hallussaan jossain vaiheessa kaikki kolme kuoleman varjelusta - näkymättömyysviitta, elpymyskivi ja seljasauva. Kuka tahansa ei onnistuisi sumplimaan haltuunsa niin voimakkaita esineitä.

Se, mitä hän ei ymmärtänyt, oli Tuonela-viittaus yhdistettynä suureen velhoon. Ei voinut olla mitään Tuonelan velhoa, hän ei ollut koskaan lukenutkaan sellaisesta. Tässä vaiheessa riimurivien logiikka katkesi. Hermione ajatteli kysäistä asiasta McGarmiwalta myöhemmin. Tai vaihtoehtoisesti Lukiukselta, riimujen viralliselta opettajalta, jota Hermione sijaisti.

Hermione oli tottunut selvittelemään vähänkin mystisiä asioita Ronin ja Harryn kanssa. Toisaalta hän oli onnellinen, että ne ajat olivat jo kaukana menneisyydessä. Hän ei olisi enää palannut mistään hinnasta metsiköihin etsimään hirnyrkkejä tai selvittelemään Voldemortin paluun uhalla sitä, kuka onkaan Nicholas Flamel tai pohtimaan kuoleman varjelusten roolia taikamaailman nykytilassa... Ne ajat olivat mennyttä.

Kuoleman varjelusten? Sillä hetkellä Hermionen päässä napsahti jokin. Sivun 312 viimeinen rivi 'tuo haltuun hallinnan elämän' näytti nyt Hermionen silmissä aivan erilaiselta. Voisiko riimu mitenkään liittyä kuoleman varjeluksiin? Samalla hetkellä, kun tajuaminen rynnisti villihevosjoukkion tavoin Hermionen ajatuksia selkeyttämään, hän katsoi paperia uudestaan. Hermione joutui hieraisemaan silmiään uskoakseen sen, mitä näki.

-Mitä... Hermione kuiskasi ääneen silmät suurina.

Viimeisen rivin viereen sivun oikeaan alakulmaan oli ilmestynyt symboli. Se hehkui sinisenä Hermionen näkökentässä vasten sen alla olevaa valkoista paperia ja vasten Hermionen punaista verhokangasta kirjan yläpuolella. Hän oli täydellisen varma, ettei se ollut siinä vielä äsken.
Hermione sai sisälleen lapsenomaista intoa, joka pulppusi hurjana nuoren noidan silmissä. Hän hyppäsi pystyyn sohvalta, vaihtoi erittäin hätäisesti vaatteensa aamutakista harmaaseen mekkoon ja punaiseen neuletakkiin, pisti kengät jalkaansa ja lähti rynnistämään Tylypahkan käytäviä suuntanaan McGarmiwan huone. Kyllä muodonmuutosten opettajalla voisi olla hyvinkin jotain tietoa asiasta, muuttihan tavallinen paperi pinnastaan muotoa sinertäväksi symboliksi.

Hermione juoksi juoksemistaan, pääsi kolmannesta kerroksesta toiseen varoen kaatumatta portaissa, kääntyi käytävälle, joka johti sekä McGarmiwan huoneeseen, että alas tyrmiin, juoksi kovempaa ja... Hänen juoksunsa tyssäsi kivuliaasti johonkin.

-Mitä täällä tapahtuu! Hermione kuuli raivoisan äänen edestään tajutessaan, että hän oli törmännyt - siis todellakin törmännyt, ja aivan kunnolla - vastaantulijaan. Kirja, jota hän kantoi mukanaan, oli lentänyt linnan kivilattialle.
-Anteeksi! Hermione nosti katseensa pahoitellakseen, mutta hänen äänensä hävisi takaisin sinne syvälle keuhkoihin, josta se oli tullutkin. Hänen edessään seisoi Severus Kalkaros. Hermione ei ollut kenties koskaan hävennyt yhtä paljon. Vaikka Kalkaroksen kanssa ei ollut luontevaa tehdä juuri yhtään mitään, oli fyysinen törmääminen häneen aivan taatusti vähiten sujuvaa puuhaa kaikista mahdollisista ajanviettokeinoista.
-Neiti Grangerin, Kalkaros aloitti lauseensa kuulostaen terävältä ja kylmältä silkiltä. -pitäisi todellakin jo tässä vaiheessa hallita yleinen käyttäytymiskoodisto. Olettehan sentään jo aikuisten maailmassa. Suin päin juoksentelu kuuluu lapsuuteen, Kalkaros sanoi vihaisesti hampaidensa välistä.
-Olen pahoillani törmäämisestäni, mutta minulla oli todella kiire, olen nimittäin löytänyt jotain... Hermione höpötteli paniikissa ihmetellen samalla, miksi Kalkaros, joka käytännössä oli hänen kollegansa, sai edelleen hänet samalla tavalla pelon sekaiseen paniikkiliisteriin kuin hänen oppilasaikoinaankin.
-Sanoinko olevani kiinnostunut löydöksistänne? Kalkaros kysyi inho kasvoillaan.
-E-ette sanoneet. Mihin olette itse kiirehtimässä? Hermione yritti normalisoida tilanteen luonnollisella kysymyksellä. Kalkaroksen kasvoilla kuitenkin paistoi sama inho kuin äskenkin, ja hän näytti olevan aikeissa vastata jotain vähintään yhtä tylyä.

Kalkaroksen ei kuitenkaan tarvinnut vastata. Paikalle liihotti Binns, jonka läpinäkyässä ruhossa tuntui olevan vauhtia kuin pienessä siepissä.
-Mitä te siinä mesoatte? Binns sylkäisi.
-Kaikki opettajat opettajien taukotilaan! Nyt! Hirveitä uutisia!

Hermione oli unohtaa kirjansa lattialle. Hän poimi sen pikaisesti ja vilkaisi sivun 312 alakulmaa kuin tarkistaakseen, olisiko törmäys liemimestarin kanssa vaikkapa selvittänyt hänen päänsä ja kadottanut sinisenä hehkuvan symbolin hänen näkökentästään. Se kuitenkin oli yhä paikallaan.



Hermione käveli ripeästi opettajien taukotilaan pari askelta Severusta jäljessä. Äskeisen tilanteen aiheuttaman häpeän seurauksena Hermione ei halunnut kohdata Kalkaroksen katsetta. Kalkaroshan oli aivan oikeassa. Mikä ihmeen opettaja Hermionekin oli, kun juoksenteli ympäri linnaa kuin pahainen 11-vuotias. Ei McGarmiwakaan juoksennellut minnekään, saatika sitten Kalkaros. Kaikki ne, jotka kuuluivat Kalkaroksen sanojen mukaan aikuisten maailmaan, liikkuivat hillitysti ja kypsästi.

Kun he astuivat sisään, olivat lähes kaikki muut jo paikalla. McGarmiwa saapui takaoven parvekkeen kautta sisälle luuta kädessään. Hermionen mieleen pulpahti ensimmäisenä ihmetys siitä, että Minerva oli tosiaan lentänyt todella huonokuntoisesta selästään huolimatta.

-Se on totta, näin sen omin silmin. Palasin juuri Tylyahosta, Minerva sanoi musertuneella äänellä.Huoneesta kuului masentuneita huokauksia, ja ihmiset upottivat kasvojaan käsiinsä.
-Mistä on kyse? Hermione kysyi aitoa huolta äänessään.
-Tylyahossa on tapahtunut joukkomurha, Binns totesi kolkosti. Hahmot huoneessa hiljenivät hetkeksi, jonka jälkeen alkoi valtava kysymystulva.
-Millainen? Miksi? Kuka? Keitä? Kysymykset leijailivat tilan halki epätoivoon harsoutuneena, ja Hermione tunsi olonsa heikoksi. McGarmiwan ääni keskeytti puheryöpyn.
-Useita henkilöitä tainnutettiin, vietiin syrjään ja tapettiin raa'asti. Ja tekijä käytti... Hän käytti... Minerva laittoi kätensä suunsa eteen ja tämän ääni lähes haihtui pahan olon tuntemuksen alle. Hermione käveli McGarmiwan viereen ja laittoi kätensä hänen olkapäälleen.
-Hän käytti uhriensa ruumiinosia ja verta kirjoittaakseen vaaleaa katua vasten viestinsä, McGarmiwa sanoi inhoten.
-Rehtori, mitä viesti sisälsi? joku kysyi ohuesti huoneen perältä. Hermione ei erottanut, kuka kysyjä oli, eikä häntä kiinnostanut pätkääkään. Niin kamala hänen olonsa oli.
-Oppilaat ovat seuraavia, McGarmiwa vastasi ja hänen äänensä särkyi täysin. Nainen alkoi nyyhkyttää hihaansa.

Ihmiset huudahtelivat kauhuissaan, Hermione lysähti istumaan lattialle sen tuolin viereen, jossa McGarmiwa oli. Kerättyään itsensä pikaisesti Hermione huomasi vain Severuksen ilmeen pysyvän värähtämättömänä. Hänen silmänsä katsoivat terävinä viivoina synkästi ikkunasta ulos.

-Emme voi jättää tätä huomiotta! Binns jylisi.
-Ei tämä missään nimessä jääkään huomiotta. Aurorijoukot ovat jo selvittämässä tilannetta ja heistä kolmekymmentä on tulossa vartioimaan Tylypahkaa. Linnan suojataiat ovat vahvemmat kuin koskaan. Koulu suljetaan vain, mikäli jotain konkreettista pahaa ilmenee lähempänä linnaa, McGarmiwa puhui mahdollisimman rauhallisesti.
-Konkreettista pahaa! Eli vasta kun ensimmäinen oppilas on menettänyt henkiparkansa, pistämme heidät turvan! Punurmio riekkui.
-Linna on turvallinen. Vanhemmat... Vanhemmat saavat kyllä tietää. Ja he saavat päättää, päästävätkö lapsensa Tylypahkaan. Opetus... Opetus jatkuu ennallaan, McGarmiwa lopetti puheenvuoronsa.
-Vain pahimmassa tapauksessa olisimme tilanteessa, jossa, McGarmiwa lisäsi vielä.
-Uusi Pimeyden lordi pyrkisi ihmisten keskuuteen, Kalkaros lopetti Minervan lauseen.

Lyhyen tilanteen summailun jälkeen opettajayhteisö tuntui päässeen yhteisymmärrykseen ja alkoi purkautua huoneesta. Osa lähti luudalla kotiinsa, osa palasi huoneeseensa linnassa.
Severus lähti yksin käytävää pitkin kohti tyrmiä, ja Hermione seurasi häntä kuin vaistomaisesti sillä Kalkaroksen perässä hän oli paikalle tullutkin. Kirja oli edelleen tiukasti hänen kädessään. Kuin uskomattoman sattuman tuloksena Hermione erotti Kalkaroksen mutinasta jotain tuttua.

-...yrittää pimeyden lordin paikalle... Niin kuin ei oltaisi nähty jo tarpeeksi... Tuonelan  virrat saavat jäätyä ennen kuin enää vakoilen yhtään ketään...

Hermione hämmästyi, sillä hän oli aivan varma siitä, että Kalkaros mainitsi Tuonelan.

-Professori Kalkaros! Hermione pysäytti Kalkaroksen ajattelematta sen enempää.
Kalkaroksen askeleet pysähtyivät ja hän kääntyi hitaasti, aivan kuin olisi ollut erityisen tuskallista ja turhauttavaa kääntyä.
-Granger? Kalkaros kysyi hitaasti ja silti niin terävästi. -Seuraat minua?
-Ei en, en seuraa. Haluan kysyä Tuonelasta. Mainitsitte sen äsken. Mitä sillä tarkoitetaan velhomaailmassa? Hermione tunsi suorastaan heräävänsä takaisin eloon äskeisen melankolisen ja epätoivoisen opettajien taukotilan tilaisuuden jälkeen.
-Sinun... Sinun ei tarvitse tietää siitä mitään, Kalkaros tokaisi jäisesti.
-Mutta minun täytyy! Hermione yritti vielä.
-Näkemiin Granger, Kalkaros sanoi yhä vihaisesti mutta nyt myös väkinäisen kuuloisesti. -Ehkä jatkossa pysymme molemmat oman oppialamme aiheissa, Kalkaros lopetti ja lähti kävelemään nopeammin. Hermione jäi seisomaan paikalleen kirja kädessään.

Mikä uskomaton mäntti.
Taikamaailma kohtaa tragedian, ja ensimmäinen asia, mitä tuo jäinen ääliö päätyy tekemään, on ilkeily.
Eikö yhteishenki olisi tällaisina hetkinä enemmän kuin arvokasta?

Hermionea pelotti, suututti, ärsytti ja ... nälätti. Hän ei osannut päättää, mikä tuntemus oli eniten turhauttava juuri tällä hetkellä. Aivan kuin Kalkaros olisi tartuttanut häneen pahan tuulensa. Hän lähti kohti omaa huonettaan, jossa syömätön aamiaissämpylä luultavasti vielä odottaisi häntä. Ja mitä Kalkaros tarkoitti omissa aloissa pitäytymisellä? Liittyyvätkö nuo Tuonelan virrat jotenkin liemiin? Nyt Hermione ei enää jaksanut ajatella, hänen täytyi päästä vain omaan rauhaansa.



Hän vilkaisi vielä kerran sivua 312 ja sen alareunassa hohtavaa symbolia.
Kuoleman varjelusten symboli. Kolmio, ympyrä ja suora viiva.  Mutta uutta tässä merkissä oli se, että  noita kuvioita ympäröi nelikulmio.

Luku 4 - Tietämystaika

Hermione lampsi huoneeseensa ärsyyntyneenä. Hän pamautti oven kiinni takanaan, käveli
pari kierrosta niin suurta ympyrää kuin hänen pienen huoneensa vapaalla lattiatilalla oli
mahdollista kävellä. Sitten hän pysähtyi paikoilleen. Pysähtyi paikoilleen, luhistui
lattialle ja alkoi itkeä. Itku oli lohdutonta ja loputonta. Hermione ei muistanut,
milloin oli itkenyt viimeeksi moisella intensiteetillä. Kaikki oli niin kovin huonolla
tolalla juuri nyt. Hän ei enää kestäisi toista pimeiden voimien velhoa. Sellaista
tilannetta ei vain saisi tulla.

Kukaan tuskin ymmärsi, että Hermione oli kokenut Voldemortinkin kukistumiseen liittyvät
vuodet aivan erityisellä tavalla. Hän oli Harryn paras ystävä, mukana kaiken
vaarallisuuden ja toiminnan keskiössä. Hän ei odotellut rauhassa Tylypahkassa loppusotaa
päästäkseen laukomaan loitsusuihkuja. Hermione oli ollut lähellä menettää henkensä moneen
otteeseen, tullut kidutetuksi Bellatrixin toimesta ja saanut koko ajan olla peloissaan.
Välillä hän mietti, miten hänen psyykensä kesti kaiken sen. Ainoa vastaus, jonka Hermione
vuosien aikana oli tähän keksinyt oli hänen ihastuksensa Roniin. Missä he liikkuivatkaan,
Ron oli aina mukana ja Hermionella oli aina jotain muuta ajateltavaa taikamaailman
tulevaisuuden ohella. Ihastus piti häntä virkeänä.


Enää hän tuskin pystyisi ihastumaan kehenkään. Hän olisi täysin voimaton uuden vihollisen
astuessa velhomaailman riesaksi. Hän ei vain hyväksynyt mitään pahaa enää horjuttamaan
maailmaansa. Lohduton itku alkoi vaihtua raivoksi.

Minulla ei ole enää voimia pelätä.
En kykene enää taistelemaan.
Enkä voi turvata enää kehenkään.
Ei, en suostu. Mitään ei saa tapahtua.

Hermionen ajatustuulahdukset muuttuivat myrskyksi ja hän nousi pystyyn. Hermione Granger
potkaisi tyynyään lattialla, läiskäisi Seamus-tontun tuoman sämpylän lattialle siten että
se levisi kaikkiin ilmansuuntiin, potki maton reunoja, repi päiväpeittonsa irti petinsä
reunoista ja heitti sen raivoisasti lattialle. Lopulta hän tarttui riimukirjaansa ja
heitti sen päin seinää.

Kummallisen puuskansa päätteeksi Hermione hengitti raskaasti kädet nyrkissä. Hän seisoi
paikoillaan usean minuutin ajan ja odotti hengityksensä tasaantumista. Pieni häpeä alkoi
virrata hänen kiihtyneessä verenkierrossaan. Mitä hän nyt kirjaa kävi heittelemään, sehän
oli ollut aamun ainoa positiivinen asia. Hän käveli kirjan luokse, nosti sen ja asetti
pöydälle. Onneksi sen niteet eivät olleet murtuneet törmäyksestä seinään.

Läts. Hermione oli astunut sämpylän välistä lentäneeseen tuorejuustomöhkäleeseen, joka
vielä hetki sitten koristi hänen ruttuista mattoaan. Hän huokaisi ärsyyntyneenä ja alkoi
ottaa sukkaa jalastaan. Samalla hänen katseensa kuitenkin osui kirjaan, joka oli jäänyt
avonaiseksi sivulta 213. Tällä kertaa riimut olivat helppotulkintaisia.

Kun luet julki/
hetkellä luomisen/
tieto virroista/
rohtojen käyttö/
lääkintätarkoituksiin

Taas kerran aivan käsittämättömän epälooginen riimujono. Mistä näitä oikein tuli?
Hermione yritti ymmärtää riimujen kokonaisuutta, sillä syy hänen kiinnostumiseensa
riimuihin oli alunperin niiden loogisuus ja laajalinjaisuus. Nyt Hermionesta tuntui, että
vain pienet osat, yksittäiset riimumerkit, kävivät järkeen, eikä hän enää ymmärtänyt
mistään mitään. Hän tunsi itsensä tyhmäksi. Ja vihasi sitä.

Hermione mietti kuumeisesti, miksi 'virrat' kuulosti niin tutulta. Ei sillä, että riimun
merkitys itsessään olisi jotenkin Hermionelle uusi. Virta oli riimutuksessa melko
käytetty merkitysyksikkö, virtaamista käytettiin usein kuvailevana merkityksenä
visuaalisten loitsusuihkujen liikkumiselle ilmassa.

Kalkaros.
Kalkaros puhui virrasta, kun hän mainitsi Tuonelan.
Mitä sitten, ei se tarkoita mitään.
Voisiko se tarkoittaa jotain?

Hermione käänteli kirjaa ylösalaisin ja takaisin. Hän pisti kaiken aivokapasiteettinsa
peliin. Hän palasi sivulle 312.

Tuonelan/
Tuo haltuun hallinnan elämän.

Sivun alalaidassa hohteli vieläkin kuoleman varjelusten symboli nelikulmiolla
ympäröitynä. Hermione ei osannut toimia lainkaan tiedolliseen umpikujaan joutumisen
tunteen kanssa. Ehkä siksi hän tekikin jotain, mitä ei koskaan ollut halunnut ainakaan
omille kirjoilleen tehdä. Vielä törkeämpää siis, että hän teki moisen tempun Tylypahkan
kirjaston kirjalle. Hän repäisi sivun 213 irti asettaen sen sivun 312 päälle. Hermione
taitteli sivun siten, että 'virrat' ja 'Tuonela' asettuivat peräkkäin.

Kun luet julki/
hetkellä luomisen/
tieto virroista/
Tuonelan/
tuo hallinnan elämän

Hermionen mielestä lause kävi nyt paljon paremmin järkeen.
Sillä hetkellä, niin seesteinen kuin kyseinen hetki Hermionen ymmärryksen elämyksen
vuoksi olikin,  kuitenkin tapahtui jo toinen uskomaton asia tämän aamun aikana.
Alimmainen sivu imaisi päällimmäisen sisäänsä, kaikki muu teksti molemmilta sivuilta
poistui, ja jäljelle jäivät enää nuo viisi riviä.
Viisi riviä, jotka muodostivat Hermionen mielestä viittauksen neljännen kuoleman
varjeluksen olemassaoloon. Päättelyketjua ei ainakaan yhtään heikentänyt se, että
kuoleman varjelusten symboli hohti nyt entistä selkeämpänä viimeisen rivin lopussa.

-Luoja, taikuus on ihmeellistä, Hermione kuiskasi itselleen.

****

Severus Kalkaros tunsi itsensä vihaisemmaksi kuin aikoihin. Hän painui kylmään suihkuun,
koska hänen aamunsa oli jäänyt täysin kesken Binnsin elämöidessä ympäri tyrmien käytäviä.

Vesi virtasi Severuksen selkää, kasvoja ja koko muuta vartaloa pitkin. Kasvot etenkin
olivat tärkeät. Kylmä vesi kasvoilla sai parhaiten Severuksen ajatukset kasaan. Veden
kylmyys sai miehen värisemään, mutta hän pakottautui pysymään paikallaan. Hänen jalkansa
olivat kuin naulitut lattiaan, kädet olivat nyrkissä.

Severus tunsi syvää inhoa sitä tosiasiaa kohtaan, että vielä Voldemortin jälkeenkin joku
toinen ääliö halusi tehdä itsensä näkyväksi ja tunnetuksi tappamalla ja luomalla pelkoa.
Severuksen päähän tulvi muistoja kuolonsyöjistä, heidän sairaista rituaaleistaan ja
Voldemortin tavasta alistaa jopa omia kuolonsyöjiään. Viimeistään sen jälkeen, kun Lily
oli murhattu, Severus oli menettänyt uskonsa maineen ja kunnian saavuttamiseen
kuolonsyöjien kautta.

Toki pimeyden velhoja oli ollut kautta taikuuden historian, eikä uusimman murhaepisodin
jälkeen vielä voitu mitenkään olla varmoja siitä, oliko tekijä yksi pimeyden velhoista.
Mutta mikäli oli, Severus ei haluaisi olla missään tekemisissä tilanteen kanssa.

Lisäksi Severusta turhautti se, että Granger oli kuullut hänen puhuvan itsekseen.

Varmastikin tyttö tulkitsi mutinat pelkuruutena.
Puhuithan siitä, miten et enää halua vakoilla ketään.
Miksi ihmeessä Granger tivasi tietoa Tuonelan virroista?
Eihän hän voi tietää niistä mitään.
Tiedät tarkkaan, kuka vouhotti noista voimakkaista liemistä ja milloin.
Ja on siunaus, että ne jäivät lopullisesti menneisyyteen.

Severus sulki hanan ja antoi veden valua pois hänen iholtaan. Hänen rumalta ja kalpealta
iholtaan. Hänen ihoonsa ei ollut koskenut kukaan vuosiin. Eikä häneen ylipäänsä.

Paitsi tänään. Granger törmäsi sinuun, ja kätesi upposivat hetkeksi hänen hiuksiinsa.
Et varmaan muistanut, miltä sellainen tuntuukaan.

Severus raivostui omille ajatuksilleen ja meni takaisin kylmään suihkuun. Moiset mietteet
eivät todellakaan olleet tervetulleita hänen päähänsä. Eikä hän todellisuudessa sellaisia
päästäisikään edes pikakäynnille hänen mielensä sokkeloihin. Kaikki johtui aamun
murhauutisesta. Menneet ajat palasivat liian voimakkaasti mieleen ja laskivat
liemimestarin ajatusten puolustustasoa. Niin sen täytyi olla.

****

-Uskomatonta, McGarmiwa toisti jo kolmannen kerran katsellessaan Hermionen mukanaan
tuomaa kirjan sivua kaksien lukulasien lävitse. Hermione oli monesti miettinyt, minkä
ihmeen vuoksi Minerva ei korjauttanut näköään taikojen avulla, etenkin kun se oli niin
hirvittävän huono. Tylypahkan nykyinen rehtori oli joskus antanut kuitenkin ymmärtää,
että silmälasit kuuluivat hänen persoonaansa.

-Eikö olekin käsittämätöntä, miten kuoleman varjelusten symboli ilmestyy alareunaan vasta
sitten, kun riimujen tulkinnan jälkeen ymmärtää niiden koskevan kuoleman varjeluksia?
Hermione kyseli tyytyväisenä siitä, että Minerva suhtatui asiaan vähintäänkin samalla
kiinnostuksella ja vakavuudella kuin Hermione itsekin.

-On, on... Ja sama koskee kahden sivun yhdistymistä silmiemme edessä, Minerva puhui.

-Tietämystaikaa... En ole tavannut moista kertaakaan urani aikana. Albus puhui minulle
tästä joskus. On vain uskomatonta nähdä se omin silmin, Minerva jatkoi ihmetyksen
täyteistä puheenvuoroaan Hermionelle pitäen koko ajan katseensa kiinni paperissa.
Luojan kiitos hän oli nuoruudessaan opiskellut riimuja, sillä saattoi olla niinkin, että
tietämystaika olisi estänyt Minervaa näkemästä sivun sellaisena kuin se nyt hänelle
näkyi, jos hän ei olisi osannut itse tulkita rivejä.

-Neljännestä kuoleman varjeluksesta oli puhetta vuosikymmeniä sitten. Puhuttiin jopa
siitä, että lastensadut, joissa varjelukset mainittiin, popularisoitiin tarkoituksella.
Näin saatiin juurrutettua velhot ja noidat lapsesta asti siihen uskomukseen, että
varjeluksia tosiaan oli kolme, Minerva kertoi nostaen haltioituneen katseensa paperista
Hermioneen.

-Ja hylkäämään edes teoreettisella tasolla ajatusleikki siitä, että neljäs varjelus edes
voisi olla olemassa, Hermione ikään kuin jatkoi rehtorin selitystä.

-Hermione, en olisi koskaan uskonut eläissäni näkeväni tätä päivää, mutta näyttää siltä,
että tällä löydöksellä pystyisit väittelemään taikuuden tohtoriksi. Olisit toinen tästä
koulusta, Minerva nousi seisomaan ja näytti nyt siltä, ettei pystyisi pitämään riemua
sisällään.

Hermione tiesi taikuuden tohtoriudesta, olihan riimujen professori Lukius kenties juuri
tällä tiellä. Hän ei kuitenkaan olisi ikinä osannut aavistaa, että voisi itse edes
teoriassa pystyä moiseen suoritukseen. Ajatus kieltämättä kiehtoi häntä. Hermionen
mietteiden aikana vallinnut hetken hiljaisuus katkesi, kun McGarmiwa henkäisi
kauhuissaan. Hän lähes kiljaisi.

McGarmiwa oli kääntänyt paperin sivuttain. Jotenkin hän oli onnistunut sivuuttamaan
sinisenä hohtavan symbolin. Tai ainakin hän oli jättänyt sen tarkan katselun vähemmälle,
sillä vasta nyt se sai Minervan muistamaan sen, mitä hän oli nähnyt aamulla Tylyahossa.

-T-t-tuo merkki. Se on hänen merkkinsä. Sen hirviön, joka tappoi ne kaikki raukat
Tylyahossa. Sen kuvottavan viestin perässä oli verellä piirretty maahan juuri tuo merkki.
Kolmio, viiva, ympyrä... Ja niitä ympäröivä nelikulmio, Minerva totesi järkytystä
äänessään.

Hermione ja Minerva jäivät molemmat paikoilleen. Hiljaisuus laskeutui taas heidän
välilleen.

Luku 5 - Yhteistyötä

Oli kulunut viikko siitä, kun Tylypahkan opettajat olivat saaneet tietää Tylyahossa tapahtuneista murhista. Oppilaiden vanhemmille oli kerrottu, ja osa oli vaatinut saada lapsensa kotiopetukseen. Tylypahkan rehtori McGarmiwa oli luvannut vanhemmille, ettei kenenkään opiskelu tulisi kärsimään siitä, että oppilaat olivat kotona. Opettajat oli ohjeistettu valmistamaan kotiopetusmateriaalit kotona pysyville. Pöllöt veisivät pergamentit, vihkoset ja muut tarvittavat aineistot perille asti kunkin nuoren noidan ja velhon luokse. Myös Hermione Granger valmisteli kotimateriaaleja, joita piti koostaa kokonaisuudessaan noin viidennekselle hänen oppilaistaan.

Riimukirjasta brutaalisti irroitettu sivu oli tutulla paikallaan hänen hyllyssään, mutta tällä hetkellä hän ei ollut ehtinyt perehtyä siihen sen tarkemmin. Parhaillaan tuolla jossain vapaana oli murhaaja, joka käytti merkkinään kuoleman varjelusten symbolia neliön sisällä. Tieto oli kauhea, mutta Hermione ei osannut tehdä asialle juuri nyt mitään. Ja jostain syystä hän ajatteli, että ehkä sitten, kun jotakin uutta ilmenisi.

Hermione ei ollut nähnyt uutisointia Tylyahon tapauksesta Päivän Profeetassa. Tämä oli perin outoa ottaen huomioon sen, että asia ei missään nimessä olisi millään muotoa salassa, kun se oli tiedotettu noin kuudensadan oppilaan vanhemmille. Toisaalta auroriosasto oli monesti ennenkin pitänyt huonot uutiset pimeyden voimia koskien salassa, kunnes heillä oli jonkinlainen järkevä kanta ja kokonaiskuva tilanteesta. Eikä aikaa ollut tosiaan kulunut kuin viikko.

Kuin suorana vastauksena Hermionen mietintöihin, Päivän profeetta ilmestyi hänen pöydälleen. Opettajana hän nautti muiden muassa siitä etuudesta, että pöllön ei tarvinut joka kerta tuoda lehteä hänelle erikseen, vaan se ilmestyi siirtymätaian avulla pöllölän lehtipöllöiltä Tylypahkan alueen sisällä suoraan hänen huoneeseensa. Erittäin kätevää, oli hän usein ajatellut.

Lehden etusivulla alareunaa lähellä olevassa laatikossa Hermionen silmään pisti ensimmäisenä Harryn kuva. Kuvassa hän nyökytteli ja nosti käden otsalleen koskeakseen tukkaansa. Hermionen mielestä Harry oli opetellut huomattavasti sivistyneemmän tavan pörröttää hiuksiaan. Tapa oli peruja Harryn isältä, eikä omena selkeästikään ollut pudonnut kauas puusta. Teinivuosinaan Harry oli suorastaan sotkenut hiuksiaan. Nyt hän tyytyi vain liikauttamaan muutamia otsalle valahtaneita tukkoja sivuun paljastaen samalla otsan salamanmuotoisen arven.

Tuntematon tekijä jo useamman vakavan rikoksen takana

Tylyahossa tapahtui viikko sitten lauantaina poikkeuksellisen
raaka henkirikos. Tekijä huumasi uhrinsa todennäköisesti
Sianpää-ravintolassa ja sen sisäpihalla, minkä jälkeen uhrit
siirrettiin kantamalla tai ilmiinnyttämällä pois tekopaikalta.
Tämän jälkeen heidät tapettiin poikkeuksellisen raa'asti lähellä
Kiellettyä metsää.
Yhteensä neljän henkilön ruumiit löydettiin aurorien toimesta.
Uhrit olivat iältään 20-40-vuotiaita. Tapahtumaa edelsi kahden
lapsen kidnappaus ja kaksi raakaa väkivaltatapausta. Lapsia ei
voitu kuulustella, sillä heidän muistiaan oli muokattu.
Auroriosasto on tullut siihen tulokseen, että kaikkien rikoksien
tekijä on sama.

-Meillä on syymme uskoa, että sama tekijä tai joukko on toteuttanut
kaikki rikokset, tutkimuksia johtava pääaurori Harry Potter sanoo.
-Tällä hetkellä pohdimme sitä, miten iso joukko tekijöitä on
kyseessä. Neljän uhrin siirtäminen metsään on luultavasti vaatinut
monen henkilön mukanaolon, Potter toteaa.

Auroriosastolla on sanojensa mukaan myös syynsä uskoa tapahtumiin
liittyvän erityisen pimeää taikuutta.
Tutkimukset jatkuvat edelleen. Turvatoimia Tylyahossa ja sen
välittömässä läheisyydessä sijaitsevassa Tylypahkan koulussa on
kiristetty. Asiasta annetaan lisätietoa mitä pikimmiten.


Hermionen tee oli jäähtynyt, sillä hän oli lukenut uutisen noin viisi kertaa hitaasti varmistaakseen sen, että hän oli ymmärtänyt oikein lukemansa. Tylyahon tapahtumat eivät siis olleet ainoita? Sama kamala hirviö oli kaapannut lapsia ja mukiloinut muitakin ihmisiä. Harryn kommentti siitä, että auroriosastolla oli syynsä uskoa tapahtumien olevan saman tahon tekemiä tarkoitti varmasti sitä, että hekin olivat huomanneet kyseisen murhaajan käyttämän symbolin. Sen oli täytynyt toistua kaikkien tekojen yhteydessä. Hermione voisi selvittää asian kysymällä pian Harrylta suoraan.

Jollain tapaa hän tunsi, kuinka se seikkailullinen Hermione, joka hän aiemmin oli ollut, palasi osittain takaisin. Hermione, joka halusi selvittää, ratkaista ja pelastaa. Ei Hermione halunnut mihinkään päättömään jahtiin ryhtyä, häntä ei esimerkiksi kiinnostanut poistua Tylypahkan muurien sisältä metsiköihin tarpomaan ja rikollisia metsästämään. Hän ei vain kestänyt sitä, että niinkin hirveä tapahtumasarja kuin hänen äsken lukemansa, vain saattoi tapahtua. Samanaikaisesti Hermione tunsi jollain tapaa liittyvänsä itse siihen, sillä hänellä oli kädessään, tai tarkemmin sanottuna hyllyssän, paperi, jossa kiilteli sama merkki, jota murhaaja käytti omanaan. Kuoleman varjelusten symboli ei taatusti tarkoittanut yhtään mitään muuta, Hermione ei ollut koskaan nähnyt samaa merkkiä riimuihin tutustuessaan.

Asia oli pakko saada liikkeelle johonkin suuntaan.


****

-Tämä vain tuntuu niin uskomattoman typerältä, Severus Kalkaros totesi kuivan ankeasti Minerva McGarmiwalle.
-Kaikki Tylypahkan opettajat ovat koostaneet omista aineistaan kotiopetusmateriaalit, ja koska sinä nykyisten tietojeni valossa olet Tylypahkan opettaja, kuuluu sinun tehdä sama, Minerva totesi yksikantaan vastaukseksi liemimestarin nurinaan. Opettajat juttelivat tyrmiin vievällä käytävällä, jossa Minerva oli sattumalta huomannut Severuksen kävelevän. Tuota miestä tuntui olevan niin vaikeaa saada kiinni. Kukaan vähääkään tahdikas täysikasvuinen ihminen ei menisi hakkaamaan Severuksen henkilökohtaisen huoneen ovea, sillä se pitkäaikainen viileys, jota liemimestari kyseistä häiritsijää kohtaan osoittaisi, olisi huomattavasti vaivaannuttavampaa kuin se, että viestin antaminen viivästyisi. Nytkin Minerva oli käyttänyt yhteensä neljä päivää kyseiseen tehtävänantoon, josta juuri muistutti Severusta.
-Liemiä tehdään käytännössä, ei niistä lukeminen vastaa sitä, mitä ne idio... oppilaat tekevät tunnilla, Severus tokaisi äkäisesti asettaen vielä viimeiset pienimmätkin toivon hiukkasensa siihen vaihtoehtoon, että rehtori kääntäisi päänsä.
-Tee materiaalit viime viikolta huomisiltaan mennessä, Minerva tokaisi väittelyn loppusinetiksi.

Severus henkäisi vihaisesti nenänsä kautta suu terävänä viiruna, ilmeessä puhdasta turhautumista ja ärsytystä. Hän kääntyi nopeasti ympäri ja alkoi kävellä kohti huonettaan.

Tähän tilanteeseen olet itsesi antanut päätyä, mahdat tuntea itsesi nyt tärkeäksi.

Severus harppoi tyrmien käytäviä, saapui huoneensa ovelle, läiskäisi oven kunnolla kiinni perässään, avasi tuliviskipullon, kaatoi siitä pari senttiä likaiseen lasiin ja istui sängylleen. Oikeastaan hän lösähti petaamattomalle pedilleen ja alkoi toisella kädellä haroa hiuksiaan ohimon kohdalta. Jos joku olisi tarkkaillut tilannetta, olisi liemimestari mitä luultavimmin näyttänyt kärsivän pahemman laatuisesta päänsärystä. Luojan kiitos maailmassa oli yksi asia, jota häneltä ei voitu viedä pois, nimittäin hänen yksityisyytensä. Severus oli vuosien aikana oppinut kontrolloimaan ärsytyksensä ja vihansa muiden ihmisten seurassa, mutta tähän kuului oleellisesti se, että hän pääsi omassa rauhassaan olemaan aivan miten tahtoi ja purkamaan ärsytystään haluamallaan tavalla. Vaikka syksyinen lauantai ei ollut vielä edes täysin pimentynyt, hän koki täysin hyväksyttäväksi alkaa täyttää päätään ainakin pienissä määrin alkoholilla.

Näin Severus toden totta ajatteli. Ajatus tosin katkesi oven hakkaamiseen. Kuka käsittämätön olento saattoi tulla häiritsemään häntä lauantaina? Kukaan ei häirinnyt häntä lauantaina. Eikä myöskään maanantaina, tiistaina tai yhtään minään viikonpäivänä. Hakkaaja ei voinut olla kukaan, joka tuntisi Severusta pätkääkään. Toisaalta, ei häntä tuntenut juuri kukaan. Hänen päällimmäiset tapansa kyllä. Ja niihin ei toden totta kuulunut mieltymys odottamattomiin oven hakkaajiin.

Severus nousi vastahakoisesti pediltään viskilasi edelleen kädessään. Kuka ikinä ovella olikaan, sai luvan kestää sen faktan, että Tylypahkan liemimestari nauttii lauantaipäivänä alkoholia. Severus avasi ovensa. Sitä mukaa, kun oven saranat äännähtivät tyrmän oven avautumisen merkiksi Severuksen valtasi typertynyt ja turhautunut olotila, kun hän näki kuka oven takana olikaan.

-Iltapäivää, professori Kalkaros, Hermione Granger totesi mahdollisimman normaalilla äänellä. Hän havaitsi viskilasin Kalkaroksen kädessä, joten hän yritti pitää katseensa mahdollisimman kaukana siitä. Se tarkoitti sitä, että Hermione tuijotti suoraan liemimestarin hämmästyneisiin ja vihaisiin silmiin. -Olisiko teillä hetki aikaa?

Severus alkoi täyttyä raivolla. Mitä helvettiä tuo Kaikkitietäjä hakkasi hänen oveaan? Tyttö olisi todellakin voinut odottaa seuraavaa kertaa, kun heidän olosuhteiden pakosta oli pakko sietää toisiaan. Samalla Severus tunsi inhotusta siitä, että joku näki kapeastakin oven raosta hänen yksityiseen huoneeseensa. Huone ei todellakaan ollut siisteimmillään puhumattakan Severuksesta itsestään. Hän yritti koota itsensä tuottaakseen Grangerille vastaukseksi jotain muuta kuin huutoa.

-Neiti Granger, Severus aloitti hampaidensa välistä äkäisesti sähisten. -Osoitatte vakavaa arvostelukyvyn puutetta tullessanne tänne tähän aikaan, Severus jatkoi lauseensa loppuun.
-Onko tämä aika jotenkin erityinen? Satun tietämään, että me molemmat asumme viikonloppumme linnassa, ja olette tällä hetkellä kollegani. En siis pidä sopimattomana tulla tiedustelemaan teiltä ammatillista asiaa, vaikka olisi lauantai ja kello olisi jopa neljä, Hermione vastasi mielestään hienosti. Liemimestarille ei ollut koskaan ollut helppoa pistää kampoihin, ja jos saavutti edes osan tästä elämyksestä, saattoi siitä tuntea jo olonsa ylpeäksi.

Severus ei osannut sanoa heti perään mitään järkevää vastausta, sillä tavallaan Granger oli oikeassa. Oli hänen henkilökohtaisista luonteenpiirteistään kiinni, ettei hän halunnut vieraita huoneeseensa. Samalla Severus muisti jälleen huoneensa siivottomuuden, minkä seurauksena hän astui oven raosta kokonaan käytävälle pakottaen Hermionen ottamaan puolikkaan askeleen taaksepäin. Severus pisti viskilasinsa oven vieressä olevalle matalallle pöydälle ja laittoi huoneensa oven lähes kokonaan kiinni varmistaen samalla, että hänellä oli hänen sauvansa taskussa. Jos ovi menisi yhtäkkiä kiinni, olisi noloa jäädä seisomaan käytävälle lukitun oven taakse ilman mahdollisuutta tehdä ovenavaustaikaa.

-Suoraan sanottuna en ole tottunut siihen, että meitä yhdistäisi juuri minkäänlainen ammatillinenkaan asia, Severus totesi silmät ohuina Hermionelle kuitenkin jo hieman tyynempänä.
-Ymmärrän. Asiani ei olekaan tavallinen. Se koskee samaa kuin viimeeksi. Olen saanut haltuuni sen kaltaisen taikakappaleen, jonka ymmärtämiseksi tarvitsen tietämystänne, Hermione muotoili asiansa. Hän osasi aavistaa, että Kalkaros oli tarkka siitä, että hänen tietämyksensä oli hänessä arvostettavien asioiden kärjessä.
-Jatka toki, Kalkaros vastasi jo hieman kiinnostuneena.
-Tuonelan virrat, ne liittyvät jotenkin liemiin, eikö niin? Hermione meni suoraan asiaan.

Kalkaros oli ällikällä lyöty. Miten Hermione Granger saattoi tietää tai haluta tietää Tuonelan virtojen liemikokoelmasta. Severus ei osannut päättää ärsyttikö häntä se, että Hermoine ylipäänsä oli kuullut tuosta varjellusta menneisyyden salaisuudesta vaiko se, että tyttö oletti Severuksen olevan jonkinlainen tietopankki, joka vain puljauttelisi faktoja ilmoille, kun häneltä jotain tiedusteltiin.

-Arvauksesi pitää paikkansa, Severus aloitti ärsyyntyneellä äänellä, josta saattoi helposti päätellä ainakin sen verran, että hän ei nauttinut keskustelun aiheesta. - Ne liittyvät liemiin, koska ne ovat liemiä.

Hermionen silmät laajenivat ja hän tunsi pienen onnistumisen elämyksen täyttävän hänet. Hänen riemunsa kuitenkin haihtui nopeasti, kun Kalkaros lisäsi seuraavan lauseensa.

-Mutta kyseessä on erittäin varjeltu ja vaarallinen liemiryhmä. Se on jätetty hyvän syyn vuoksi menneisyyteen, eikä liemien tieteenalalla tänä päivänäkään ole hyvän etiketin mukaista palata Tuonelan virtojen aiheeseen, Severus totesti ärsyttävän selkeästi artikuloiden. -Joten uskon, että tämä keskustelu on käyty loppuun. Kehotan perehtymään muihin mahdollisiin tapoihin ratkaista erityinen arvoituksesi, Severus totesi jonkinasteista halveksuntaa äänessään.

Hermionea ärsytti se, että Kalkaros sinutteli häntä näin pian eikä hän itse ollut lähelläkään sitä uskalluksen tilaa, jossa alkaisi sinutella entistä liemien opettajaansa. Hermione myöskään ei aikonut luovuttaa näin helpolla. Kalkaros saisi luvan kertoa hänelle, mitä pahuksen liemiä Tuonelan virrat olivat. Hänen ei tarvinut kuitenkaan keksiä erityisiä keinoja estää Kalkaroksen sujahtaminen takaisin ankean sotkuiseen huoneeseen, jossa liemimestari majaili.


-Top tykkänään! McGarmiwa huudahti astellen samalla parivaljakkoa kohti.
-Hermione, etsin juuri sinua. Kotitonttu tiesi kertoa, että lähdit tyrmille päin. Hyvä, että näen samalla sinutkin, Severus, McGarmiwa katsoi heitä molempia vuorotellen. Hän kuitenkin kurottautui nopeasti enemmän Severuksen puoleen ja nuuhkaisi ilmaa tämän kasvojen edessä. Sitten hän nyrpisti nenäänsä.
-Sinä olet ryypännyt, Severus, McGarmiwa sanoi silmiään hieman siristäen. Ikään kuin hän olisi tehnyt havainnon silmillään eikä nenällään. Severus ei siis ainkaan ollut aloittanut kotiopiskelumateriaalien tekoa.

Severusta ärsytti, että vielä muutama minuutti sitten hän oli aloittamassa yksityisen hetken tappaakseen turhautumisensa, ja nyt kaikki tunkivat hänen henkilökohtaiselle alueelleen. Normaalisti ei kuuluisi kenellekään, olisiko hän ottanut yhden siemauksen viskiä vai kiskonut koko pullon.

-No, se sallittakoon, kunhan et ratkea pidemmäksi aikaa, McGarmiwa tokaisi ärsyttävän vakavissaan olevan kuuloisena. -Kuulin nimittäin juuri tarpeeksi äskeisestä sananvaihdostanne.
-Olette oletettavasti molemmat lukeneet Päivän profeetan? McGarmiwa katsoi nopeasti molempia.
-Kyllä rehtori, juuri sen takia tulin etsimään Kalkarosta, kuulin hänen aiemmin mainitsevan Tuonelan virrat, Hermione aloitti.
-Aivan, aivan! McGarmiwa keskeytti Hermionen surutta. -Severus, sinä tiedät Tuonelan virroista, kun taas Hermionen osaamisaluetta ovat riimut.

Severus ei ymmärtänyt, miten nämä asiat liittyivät toisiinsa ja muodostivat minkäänlaisen järkevän kokonaisuuden, joka olisi niin tärkeä, että sen varjolla voitaisiin viedä näin monta minuuttia hänen yksityisestä ajastaan. Samalla hän oli turhautunut siitä, ettei ollut ehtinyt lukea päivän lehteä ja joutuisi pian varmaan kuunteluoppilaaksi, kun jompikumpi näistä nenäkkäistä naisista selostaisi hänelle asioiden todellisen tilan.

-Niin kamalia asioita on tapahtunut. Murhan lisäksi kidnappaukset ja pahoinpitely... Ja kaiken tuon on tehnyt henkilö, joka käyttää tunnusmerkkinään neiti Grangerin löytämää uutta symbolia, Minerva selosti molemmille, mutta todellisuudessa osoitti sanansa selvästi enemmän Severukselle.

-Rehtorina minun on ajateltava koulua ja sen oppilaita. Se hirviö on kidnapannut lapsia! Ja muutellut heidän muistiaan siten, ettei heillä ole enää mitään käsitystä, mitä heille on tapahtunut. Ja se voi olla mitä tahansa, McGarmiwa sanoi äänessään puistatusta. -Kaikenlaisia kamalia ihmisiä on olemassa.

-Olen samaa mieltä, siksi halusin selvittää edes jollain tasolla tuon symbolin liittymisen neljänteen kuoleman varjelukseen tai Tuonelan virtoihin, jotka arvioni mukaan todella ovat liemiä, Hermione osoitti sanansa McGarmiwalle.

-No, se on ainakin varmaa, että poljemme paikallamme niin kauan, kun emme käytä hyväksemme teidän molempien erikoisosaamisia, McGarmiwa totesi Hermionen sanat hyväksyen. -Koulun oppilaiden turvallisuuden nojalla määrään teidät kaksi yhteistyöhön. Yritätte yhdessä ratkaista löytämäsi riimuviestin sisällön ja merkityksen.

Severus ei olisi voinut enempää näyttää puulla päähän lyödyltä. Ja minkä kirotun riimuviestin?

McGarmiwa asteli jo pois päin.

-Ai niin, Severus! Hermione opettaa sinulle riimuja, koska et tietääkseni ole niihin perehtynyt, McGarmiwa totesi samalla keveydellä kuin velhokukkakauppias ilmoittaa multalastin saapuneen.  -Sopikaa tapaamiset aikataulujenne mukaan.

Severus ja Hermione jäivät tuijottamaan toisiaan täysin tulkitsemattomilla ilmeillä. Hermione ei lähtenyt todellakaan hakemaan tällaista lopputulosta pieneltä päiväkävelyltään tyrmiin. Severus puolestaan katsoi Hermionea ikään kuin haluten sanoa 'katso nyt mitä sait aikaan'. Osa Severuksen katseesta oli kuitenkin puhdasta inhoa. Hermionen silmät alkoivat tuntua kummallisen läpitunkevilta. Severus alkoi tuntea uppoavansa Hermionen ruskeisiin silmiin, jotka muuttuivat koko ajan lempeämmiksi. Samalla hän nojasi ikään kuin tytön katsetta paeten huomaamattaan taakse. Severuksen huoneen ovi loksahti kiinni. Severuksella kesti jonkin aikaa tajuta tilanne. Sitten hän päästi tuskaisen ja nopean hönkäyksen nenästään. Juuri, kun hän oli ottamassa taikasauvaansa taskustaan, hän kuuli takaansa tarvitsemansa loitsun.

-Alohomora, Hermionen ääni kaikui hiljaa tyrmien käytävällä. Ovi loksahti auki.

Severusta ärsytti nyt aivan rajattomasti. Hän halusi kääntyä ja tokaista Hermionelle, että oli täysin kykeneväinen hoitamaan oman ovensa avaamiseen tarvittavan loitsun. Kääntyessään hän kuitenkin näki vain mustaan pellavamekkoon ja vihreään neuletakkiin pukeutuneen nuoren naisen selän. Hermione käveli ripeästi pois päin Severuksen ovelta.

Eikä Severusta olisi tällä hetkellä voinut vähempää kiinnostaa Hermione Grangerin perään huutaminen.

****

Harry,

olen löytänyt erikoisen kirjan vuodelta 1977.
Se käsittelee riimuja, mutta siitä on paljastunut
jotain aivan muuta. Kirjassa näkyy symboli, jonka
uskon liittyvän Tylyahon tragediaan.

Voisimmeko nähdä pian?

Herm

Hermione asetteli kirjeen pöllön matkaan. Tylypahkan yhdessä korkeimmassa kohdassa sijaitseva Pöllölä olisi tähän vuoden aikaan vaatinut vierailijoiltaan jo parempaa pukeutumista. Hurja viima piiskasi Hermionen hartioita ja pääsi sisään hänen kauluksestaan. Syksyisestä kylmyydestä huolimatta Hermione jäi katsomaan maisemaa, joka avautui Pöllölän kaiteen takaa. Puut olivat joko kirkkaan oranssissa väriloistossa tai vaihtoehtoisesti pudottaneet jo lehtensä. Hermione katseli niin kauas kuin mahdollista painaen neuletakkiaan samalla mahdollisimman kiinni. Pöllö lensi uskomattoman huolettoman näköisesti kovasta viimasta huolimatta. Hermione alkoi väkisinkin miettiä juuri äsken käydyn keskustelun lopputulosta.

Mihin oikein olen itseni pistämässä...

Luku 6 - Pohjatyötä

Severus Kalkaros oli viettänyt lauantaipäivänsä tuskaillen sitä, kuinka hän oli antanut itsensä päätyä tilanteeseen, jossa häntä ohjailtiin kuin typerää nukkea. Hän oli juonut yhteensä kaksitoista senttilitraa tuliviskiä, asetellut kirjahyllynsä uuteen uskoon, suunnitellut monen opuksen hakemista hänen viralliselta asunnoltaan Kehrääjänkujalta, siistinyt huoneensa kiiltävään kuntoon ja nukahtanut naurettavan aikaisin pedatun sänkynsä päiväpeiton päälle.

Herättyään sunnuntaiaamuna Severus oli toivonut suurimman turhautumisensa väistyneen taka-alalle. Hän oli kuitenkin herännyt käsittämättömän voimakkaaseen päänsärkyyn ja inhotukseen. Severus ei kaivannut elämäänsä kuolonsyöjänä, olihan hän silloinkin tuntenut inhotusta itseään ja elämäänsä kohtaan. Tällä kertaa hänen  ärsytyksensä kuitenkin oli aivan toista luokkaa. Se tuntui niin syvällä hänen itseytensä sopukoilla, että hetken ajan hän jopa toivoi voivansa upota takaisin niihin hetkiin, jolloin hänen ainoa tehtävänsä oli näyttää uskottavalta Pimeyden lordin silmissä. Noina aikoina Severuksen merkittävyyttä, hänen tiedollisia lahjojaan ja hyödyllisyyttään ei ainakaan kyseenalaistettu. Kuolonsyöjät saattoivat aina turvautua Severuksen tietämykseen, kun kyse oli mistä tahansa pimeyden voimiin liittyvästä kartutetusta kirjallisesta tiedosta tai vaihtoehtoisesti liemistä.

Severus oli aina ollut kuolonsyöjistä se viisas ja tietäväinen. Toiset olivat saavuttaneet asemansa Pimeyden lordin silmissä olemalla uskollisia ja uhrautuvaisia enemmän kuin tiedollisesti luotettavia. Esimerkiksi Lucius Malfoy oli aina ollut hätiköivä ja ahne, eikä koskaan - edes kouluaikoinaan - erityisen fiksu. Ei sillä, ettei Severus olisi laittanut peliin henkilökohtaista sektoriaan, niin hän toden totta oli tehnyt. Siltä hänestä ainakin tuntui.

Lily...

Ainut asia, joka oli saanut Severuksen heikkoina hetkinä vuodattamaan katkeria kyyneleitä vuosien varrella oli Lily Evans. Tuo uskomattoman hyväluontoinen ihminen oli ollut Severuksen tukena silloinkin, kun Severus oli vannonut luihuistuttavilleen kuraveristen olevan hänen mielestään alhaisinta saastaa, mitä maa päällään kantoi. Lily jaksoi aina uskoa siihen, että joku päivä Severus vielä muuttuisi takaisin siksi ymmärtäväiseksi pojaksi, joka hän lapsena oli ollut. Lily oli hävennyt noituuttaan niin kauan, kunnes Severus oli saanut hänet uskomaan taikomistaidon olevan arvokas ominaisuus. Severus oli totisesti puhaltanut elämän takaisin tyttöön, joka oli aina ollut isosiskonsa kiusaama ja jästiystäviensä syrjimä. Sen vuoksi Lily oli kestänyt Severuksen kaveeraamiset luihuisen pahansuopien oppilaiden kanssa. Lily antoi anteeksi Severuksen puheet kuraverisistä ja surkeista siinä missä Severus nautti jokaisesta hetkestä, jonka sai viettää kauniin ja lahjakkaan jästisyntyisen Lilyn kanssa.

Severus oli kuitenkin pilannut kaiken liittymällä kuolonsyöjiin ja antamalla Lilyn kuolla. Siltä hänestä ainakin tuntui. Hän olisi varmasti voinut estää Lilyn kuoleman jotenkin. Hän oli käyttänyt monta vuotta ja unetonta yötä miettien erilaisia vaihtoehtoisia tapahtumakulkuja, mikä loppujen lopuksi oli ajanut hänet entistä syvemmälle synkkyyteen.

Severuksen ei siis kaiken huomioon ottaen pitäisi haikailla missään määrin menneitä aikoja. Ei edes silloin, kun hän tunsi olevansa alakynnessä koko maailmaa nähden. Tällä hetkellä hän oli alakynnessä vain Hermione Grangeria ja rehtori McGarmiwaa nähden, eikä tilanteen kaiken järjen mukaan pitäisi olla erityisen hirveä. Se kuitenkin oli juuri sitä ja vielä enemmän.

Severus ei kestänyt sekuntiakaan sitä ajatusta, että hän jollain tavoin opettaisi Grangerille vapaa-ajallaan aihetta, joka hänet on opetettu pitämään salassa. Vielä vähemmän hän kestäisi ajatusta siitä, että Granger - jonka kaiken järjen mukaan pitäisi olla häntä noin 20 vuotta tiedollisesti jäljessä - valistaisi häntä jostain liirunlaarumeista, joista Severus ei ollut koskaan kiinnostunut. Granger tulisi pääsemään tilanteeseen, jossa hän säälisi Severuksen tietämättömyyttä. Severus puolestaan olisi kuin typerä ensimmäisen vuoden opiskelija, joka ei erota besoaarin ja jäkälän eroa.

Ei, tähän tilanteeseen et tule itseäsi päästämään.

Severus alkoi kuumeisesti käydä läpi kirjahyllyään. Siellä täytyi olla jotain riimuihin liittyvää. Jotain aivan perustavanlaatuista. Severus tiesi hyvin, että hänen hyllystään ei löytyisi mitään sellaista, minkä olemassaolosta hän ei tietäisi. Silti hän kävi jokaisen teoksensa läpi ottamatta niitä kuitenkaan pois hyllystä, jonka hän juuri oli järjestellyt. Jotain hänen oli tehtävä. Severus kuljetti sormeaan kirjojen selkien päällä aloittaen aivan ylhäältä, jonne hänen piti mennä tikkaiden avulla. Kun hän pääsi viimeisen rivin loppuun asti, hän muisti erään opuksen opettajien taukotilasta. Se oli yleisessä käytössä. Sen hän nyt tarvitsi.

Severus lähti suunnistamaan opettajien yhteiseen tilaan määrätietoisesti astellen. Hän ei ollut tuntenut moista tarvetta aikoihin. Oli kuin hän lähtisi vetämään rantaan viimeisiä itseluottamuksensa rippeitä, jotka olivat hukkumaisillaan nöyryytyksen loputtomaan aallokkoon.

-Kuin lähtisi pelastamaan rakastaan! huudahti Murheellisten kreivitär maalauksestaan, joka sijaitsi ensimmäisellä käytävällä tyrmistä pois vievän portaikon päässä. Severus ei huomioinut maalauksen naisen kommenttia vaan jatkoi matkaansa. Hän kuitenkin kävi mielessään nopeasti läpi sen, että toteamus ei ollut kovin kaukana todellisuudesta. Ainut asia, josta Severus kunnolla välitti - joku olisi voinut sanoa, että rakasti - oli hänen ylpeytensä. Mikäli hän ei tietäisi riimuista pätkän vertaa sillä hetkellä, kun Granger alkaisi häntä niistä valistamaan, olisi hänen ylpeytensä sirpaleina.

-Albus, Severus lausui salasanan yhä nopeasti kävellen. Severus joutui kuitenkin kovan vauhtinsa vuoksi pysähtymään äkkiseltään vielä ilmestymättömän oven eteen. Heti, kun oviaukko ilmaantui seinään, Severus asteli huoneeseen sisään päämääränään takaseinustan pieni hyllykkö.

Helvetti.

Kirja ei ollut siellä. Varmaan Granger oli nyysinyt senkin huoneeseensa. Hänhän aina puhui siitä, miten opetusmateriaalien täytyi olla mahdollisimman monilähteisiä ja muuta potaskaa. Severus ei ollut varma, mistä oli onkinut moisen tiedon. Eihän Grangerin toteamusten pitäisi läpäistä hänen kiinnostuksensa sensuuria, vaan niiden pitäisi vain lipua hänen aistiensa ohi jääden huoneeseen leijumaan ja odottamaan kenties McGarmiwan tai Punurmion tarttumista niiden sisältöön.

Severus ei jäänyt vatvomaan sitä, mitkä Grangerin opetusmetodit olivatkaan ja miten ne vaikuttivat nykyiseen tilanteeseen, jossa Severus ei saanut käsiinsä haluamaansa kirjaa. Hänellä oli jo toinen ajatus mieleessän.

Ennen kuin Severus aloitti askeleensa, hän kuitenkin havaitsi yhteistilassa sijaitsevalla henkilökohtaisella pöydällään - jota hän harvoin käytti - pergamenttipalan. Severus otti lappusen käteensä.

Professori Kalkaros,

McGarmiwa oli oikeassa.
Meidän täytyy ainakin
yrittää. Tavataanko
maanantaina kello 19
sinun huoneessasi?

H.G


Severus ruttasi paperin kaapunsa taskuun. Häntä hävetti myöntää, että hänelle osoitetut naisen käsialalla kirjoitetut sanat saivat jonkinlaisen vieraan tuntemuksen heräämään hänen sisällään.

Severus lähti liikkeelle.

****

Hermione kaipasi tällaisina aikoina jotakuta - välillä tuntui siltä, että ihan ketä tahansa. Hän oli pian 23-vuotias, mukava, sosiaalinen, omasta mielestään ihan mukiinmenevan näköinen eikä mikään tyhmä. Silti ensimmäinen adjektiivi, joka hänelle tuli omasta itsestään mieleen oli yksinäinen. Hermione vihasi sitä, että pelkäsi vallitsevaa tilannetta. Häntä inhotti se, että hän joutui työskentelemään Kalkaroksen kanssa tiiviisti ja että hän oli osittain itse saattanut heidät siihen tilanteeseen. Hermione myös pelkäsi. Mitä jos Kalkaros tosiaan oli oikeassa, ja murhien takana oleva henkilö olisi viemässä taikamaailmaa takaisin siihen, missä se oli viitisen vuotta sitten?

Kalkaros...
Severus. Tästä alkaen aion todellakin sinutella häntä. Eihän hän ole ollut opettajani vuosiin.

Hermione järkeili, että hänen kannattaisi suhtautua Kalkaroksen kanssa työskentelyyn mahdollisimman kylmähermoisesti. Se tuskin kestäisi kauan, ja se olisi käytännössä välttämättömyys. Aikuisten maailmassa - kuten Kalkaros varmasti asian muotoilisi - kaikki ei aina ollut miellyttävää ja sujuvaa. Kylmähermoisuus vain tuntui tällä hetkellä olevan vaikein mahdollinen toteutettava asia. Niin hyvin Hermione osasi aavistaa, millaista Kalkaroksen kanssa vietetyt hetket tulisivat olemaan. Liemimestari oli niin uskomattoman pakkomielteinen oman ylitietäjyytensä kanssa, että hermot tulisivat varmasti menemään puolin ja toisin. Eikä Hermione itsekään ollut mikään helpoin tapaus, mikäli kyseessä oli jonkinlainen älyllinen haaste, johon hän ei heti keksinyt ratkaisua.

Et voi antaa hänen pompottaa sinua.
Niin hän varmasti tekee.
Sellainen hän on.

Hermione oli syvästi ärsyyntynyt siitä, että aihe, johon Kalkaros hänet tulisi perehdyttämään, koskisi Hermionelle täysin vierasta asiaa. Olisi niin paljon helpompaa, jos Lukius olisi paikalla. He Severuksen kanssa ratkaisisivat ongelman varmasti nopeasti, eivätkä heidän luonteensa olisi niin radikaalilla törmäyskurssilla kuin mitä Kalkaroksen ja Hermionen. Toisaalta, Kalkaros olisi varmasti loppujen lopulta törmäyskurssilla aivan jokaisen kanssa.

Hermione halusi kuitenkin tehdä tietämättömyydelleen jotakin. Hän ei haluaisi tyytyä vain istumaan ja kuuntelemaan Kalkaroksen kylmää ääntä, hän haluaisi osata jotain Tuonelan virroista jo valmiiksi. Mutta miten hän sen tekisi, kun ei hän ollut törmännyt koko termiin koskaan aiemminkaan? Hän oli käytännössä katsoen plärännyt koko Tylypahkan kirjaston lävitse ja päätynyt kerran jos toisenkin jopa kielletylle osastolle.

Kaikesta huolimatta Hermione päätti toimia siten, miten tavallisestikin toimisi. Kun Hermione Granger tarvitsi vastauksia, hän meni kirjastoon. Niin se oli aina ollut.

****

Draco Malfoy istui Vuotavan noidankattilan baaritiskin läheisessä pöydässä. Pöytä oli kuitenkin aivan seinän vieressä. Hän heilutteli käsiään koko ajan jossakin. Sormet rummuttivat pöytää, pyörittivät lasinalusta, menivät nyrkkiin ja aukesivat, pyörittivät pöytään ympyrää, neliötä ja taas ympyrää. Hän oli toistaiseksi yksin, mutta odotti seuraa. Draco ei juonut mitään, mikä aiheutti yhden jos useammankin paheksuvan katseen baarinpitäjän suunnasta kalvakan kalpeaa nuorta miestä kohti. Draco ei välittänyt.

Dracon silmistä oli poistunut se pienikin hehku, joka niissä oli hänen kouluvuosinaan, jolloin hän oli saanut intoa kerta toisensa jälkeen Harry Potterin kanssa yhteenottamisesta. Tällä hetkellä hän tunsi Potteria kohtaan puhdasta vihaa. Potterin tempauksien seurauksena hänen koko perheensä oli Azkabanissa tai kuolleena mullan alla.

Kräks

Draco kuuli tuolin ja seinän välistä äänen, joka viesti siitä, että hänen odottamansa seura oli saapunut. Tulija oli hyvin lyhyt, mikä korostui ylisuuren kaavun myötä, johon hän oli sonnustautunut. Kaapu oli hupullinen ja musta. Huppu taittui hahmon pään päältä kasvojen ylle jättäen kasvot kokonaan piiloon.

-Halusitte tavata, isäntä, hupun alta kuuluva ääni narisi matalasti.
Draco nyökkäsi ja alkoi puhua osoittaen sanansa lasinaluselle.

-Olen kiitollinen, että kerroit minulle Grangerin löytäneen 'Tuonelan virrat' kirjastaan. Vaikka mainitsitkin asian vain sattumalta, antoi se minulle lisää tavoitteita. Nyt olen lähempänä neljännen kuoleman varjeluksen selvittämistä kuin koskaan. Oletko saanut lisää tietoa? Draco puhui hiljaa.
-Olen tarkkaillut Grangeria ja Kalkarosta. Tuonelan virrat ei ole metafora tai satu. Kyseessä on liemi, puhuja kertoi. -Ja vieläpä erittäin voimakas liemi. Se joko itsessään on neljäs kuoleman varjelus tai ainakin liittyy siihen erittäin suoraviivaisesti.

-Olen tutkinut neljänteen varjelukseen liittyviä tietoja jo vuosia, Draco jatkoi hermostuneen kuuloisena. -Symboli on täysin varmasti neliön muotoinen. Miten helvetissä mitään juomaa voi symboloida nelikulmio? Draco pärskäytti kääntyen nyt kunnolla huputettuun lyhyeen puhujaan päin.
-Isännän ei tarvitse miettiä sitä ainakaan heti, puhuja vastasi pienen tauon jälkeen. -Se vanha rehtoriakka on pistänyt liemimestarin ja Grangerin tekemään yhteistyötä. He varmastikin selvittävät, missä kuoleman varjelus on.

Draco alkoi miettiä ja punnita asioita kuumeisesti. Voisiko hän vain antaa asian olla kunnes kuraverinen ja petturi kuolonsyöjä selvittäisivät asian valmiiksi?

-Isännän... Isännän ei tarvitse tehdä mitään. Isäntä voi tappaa rauhassa, puhuja sanoi värisevä ilon ja jännityksen tuntu äänessään.
-Lopeta! Olen sanonut, että se oli vahinko. Komennuskirous meni väärin, heidän ei pitänyt kuol..., Draco sanoi nyt raivoissaan varoen samalla äänenvoimakkuuttaan. Läheisen pöydän pariskunta tuijotti heitä jo nyt.
-Niin ei pitänyt käydä. Halusin vain herättää huomiota, Draco sanoi nyt äänensävynsä normalisoineena. -Tahdon neljännen varjeluksen haltuuni, minusta tulee sen valtias, minut tunnetaan siitä, Draco sanoi.
-Kyllä, isäntä, puhuja sanoi nostaen nyt kasvonsa Dracoon päin. Huppu putosi paljastaen lyhyen puhujan kasvot.
-Olet tehnyt hyvää työtä, Seamus. Granger luottaa sinuun. Palaa nyt Tylypahkaan.

Tonttu ei aikaillut.

Kräks

****

Hermione astui sisään kirjastoon. Tylypahkan kirjasto oli hänelle erityisen tärkeä paikka. Hän oli saanut siellä ensimmäisen suudelmansa Viktor Krumilta, selvittänyt koulutehtävien koukeroita ja vieläpä joitain vapaa-ajan mysteerejä. Hermionea huvitti hänen ajatustensa kulku. Vaikka hänen ajanviettonsa kirjastossa ei aina ollut keveää ja mukavaa, oli se kuitenkin ollut hänelle merkityksekästä. Hermione mietti, mistä päin hänen kannattaisi etsiä tietoa Tuonelan virroista. Ehkäpä taikuuden kansanperinteestä?

Hermione pyöri hyllyjen välissä vartin verran löytämättä mitään vähääkään häntä auttavaa. Hetken päästä hän huomasi seisovansa juuri siinä kohdassa, jossa hän oli saanut ensimmäisen suudelmansa. Hymy nousi väkisin hänen kasvoilleen.

Hermionen suupielet eivät kuitenkaan ehtineet olla kauaa siinä asennossa. Hän nimittäin säikähti kirjan putoamisesta tulevaa ääntä. Ääni tuli noin kolmen metrin päästä. Joku oli hänen kanssaan kirjastossa. Pimeässä kirjastossa sunnuntai-iltana. Ehkäpä joku kotitontuista oli huiskimassa pölyjä hyllyjen ja kirjojen päältä. Hermionen arvaukset kuitenkin loppuivat lyhyeen.

-Valois, sanoi tuttu ääni aivan läheltä.

Musta hahmo tuntui liikahtavan hänen eteensä äärettömän nopeasti. Hermionen edessä seisoi Severus Kalkaros. Vain sauvasta tuleva kelmeä valo kirkasti tilaa heidän välissään. Hermione pani merkille, että Severus tuli häntä yllättävän lähelle.

-Säikäytit minut, Hermione puhui Kalkarokselle soveltaen käytäntöön lupaustaan sinutella liemimestaria. Hän oli osittain kiinnostunut katsomaan, mitä siitä seuraisi.
-Mitä teet täällä? Kalkaros kysyi Hermionelta täysin ilmeettömin kasvoin. Oli kuin Hermione ei olisi sanonut äsken mitään.

Hermione tunsi ärsytyksen nousevan jostain hänen rintakehänsä tienoilta kohisevan veren saattelemana ympäri hänen kehoaan. Millä oikeudella Kalkaros noin vain kuulustelee välittämättä pätkääkään siitä, mitä Hermione itse sanoi. Samalla hetkellä ärsytys muuttui häpeäksi. Mitä Hermione tosiaan täällä teki? Etsi teosta, joka saisi hänet näyttämään vähemmän typerältä Kalkaroksen silmissä.

Valehtele, Hermione.

-Etsin kirjaa numerologiasta, Hermione sanoi kevyesti katse nauliintuneena suoraan Kalkaroksen kasvoihin. -Entä sinä itse?
-Se ei kuulu sinulle, Kalkaros tokaisi.
-Miten niin? Miksi minun tekemiseni sitten kuuluvat sinulle, professori? Hermione venytti viimeistä sanaa ärsyttääkseen Kalkarosta tahallaan.

Kalkaros ei sanonut mitään. Hän vain käveli Hermionen ohi. Hermione jäi seisomaan paikalleen. Raivoissaan.

Kalkaros alkoi kahden askeleen jälkeen miettiä, että Granger saattaisi arvata hänen olleen paikalla etsimässä tietoja riimuista vaikuttaakseen vähemmän hölmöltä heidän ensimmäisellä tapaamisellaan. Granger oli aiemminkin osoittanut pystyvänsä tavallista pulliaista edistyneempään päättelyyn. Severus ei voisi ottaa riskiä. Hänen pitäisi sittenkin sanoa jotain tuolle turhauttavalle Kaikkitietäjälle.

Valehtele, Severus.

-Hain teoksen besoaarin muunnoksista, Severus sanoi ja otti samalla askeleen lähemmäs Hermionea. He seisoivat nyt puolen metrin päässä toisistaan. Normaalisti tilanne olisi varmasti ollut erittäin luonteva, mutta hämärä kirjasto ja molempien tarve keksiä tekosyy olivat varmasti osasyinä luomassa kummallista jännitettä heidän välilleen.

Hermione tunsi oudon muljauksen sisällään. Kalkaros seisoi tasan tarkkaan samassa paikassa, jossa Viktor oli seissyt, kun hän oli antanut Hermionelle ensisuudelman. Hermione pelästyi ajatuksiaan. Hän näki käsittämättömiä mielikuvia. Ne risteilivät hänen läheisyydenkaipuuta kärsivässä päässään kuin sellaiset jästien mainokset, joita vain ei halunnut katsoa.

Severus ja Hermione suutelemassa. Hermione silittämässä Severuksen poskea.
Severus nostamassa Hermionen kirjaston seinää vasten vahvoilla käsillään.
Severus asettamassa toisen kätensä Hermionen...
Lopeta!

-Saitko viestini? Hermione pakotti itsensä kysymään Severukselta normaalin kysymyksen, jotta saisi mielensä rauhoitettua.
-Sain. Aika sopii, Severus totesi silkkisesti kuulostaen jännittyneeltä tiedemieheltä, joka valmistautuu luomaan Frankensteinin hirviön tiettyyn kellonaikaan.
-Hyvä. Hyvää yötä, Hermione sanoi ja käveli erittäin nopeasti Kalkaroksen ohi pois kirjastosta ja pois äskeisistä ajatuksistaan.

Severus jäi vielä kirjastoon. Hän oli hämmentynyt. Todella hämmentynyt.

luku 7 - Kuunnelma

Maanantai koitti yhtä väistämättömästi kuin aurinko liikkui tavallista kaartaan idästä länteen. Hermione olisi voinut suhtautua tulevaan tapaamiseensa Kalkaroksen kanssa erittäin neutraalisti. Hehän vain tapaisivat toisensa kollegoina, katselisivat yhdessä vuoden 1977 riimukirjan sivua ja yrittäisivät päästä sen suhteen johonkin järkevään lopputulokseen. Tärkeintä oli se, että symbolin tarkka merkitys tulisi edes jossain määrin selville. Jos se olisi jotain järkyttävän voimakasta, pimeyden voimiin liittyvää tai vaarallista, noh sitä mietittäisiin sitten. Tällä hetkellä Hermione kavahti ajatusta. Oleellista oli tietää myös se, voisiko symbolia merkkinään käyttävä noita tai velho olla käyttänyt sitä jotenkin vahingossa tietämättä sen liittymistä neljänteen kuoleman varjelukseen.

Miten minä sitten voin saada Kalkaroksen kanssa paperia tulkitsemalla mitään tuollaista selville?
Toisaalta, en voi enää perääntyäkään.
Myönnän, olen tavallaan innoissani tästä. Kuin palaisin takaisin vanhalle paikalleni.
Mutta että Kalkaroksen kanssa?

Kohtaaminen Kalkaroksen kanssa oli kummitellut Hermionen mielessä säännöllisin aikavälein. Hermione ei voinut kertakaikkiaan käsittää, miksi hän oli kuvitellut entisen liemien opettajansa... Siten. Hän ymmärsi kyllä, että oli kärsinyt koko päivän läheisyydenkaipuusta, mutta ei sen silti olisi pitänyt aivan kehen tahansa purkautua. Hermione oli niitä naisia, jotka halusivat käpertyä mahdollisten surujensa kanssa joko yksin peiton alle hyvän kirjan kanssa tai vaihtoehtoisesti hänelle tärkeän ihmisen kainaloon. Hermione ei halunnut myöntää itselleen olevansa käpertyjä, mutta sitä hän kuitenkin oli. Tähän tulokseen hän oli vuosien varrella tullut.

Toinen merkittävä syy hänen häpeälliselle ajatustulvalleen oli varmastikin myös se, että sillä hetkellä kirjastossa Hermione tunsi olevansa tilanteessa, jossa hän jo kerran oli ollut. Oli ikään kuin hänen ensisuudelmansa hetki olisi lavastettu uudelleen ja jokin näkymätön ohjaaja odottaisi hänen näyttelevän osansa oikein. Juuri sillä tavalla kuin hän viimeeksikin oli tehnyt.

Surkea selitys.
Ikään kuin Severus Kalkaros ja Viktor Krum jotenkin vastaisivat toisiaan.
Ikään kuin se riittäisi, että Severus seisoo samalla paikalla kuin Viktor silloin.
Ovathan he molemmat tummia...
Siihen se sitten jääkin.

Hermionen ajatukset katkesivat luontevasti siihen, kun hänen tuntinsa alkoi. Hän oli kävellyt tutulle käytävälle.

Hermione avasi luokkansa oven. Huone sijaitsi eteläisessä Tylypahkan tornissa, ja siinä oli tähän aikaan vuodesta melko viluista. Ikkunat olivat isoja, ja jos niitä piti hetkenkin auki, muistutti luokka viileytensä puolesta lähinnä pöllölää. Nyt luokka oli onneksi sen verran siedettävässä tilassa, ettei Hermionen tarvinut tehdä sitä lämpimämmäksi taikakeinoin.

Hermione asteli luokan eteen pöytänsä eteen katse tarkastamissaan kotitehtävissä, jotka hän ajatteli palauttaa. Hän oli innostunut edellisenä yönä tarkastamaan kaikki. Joku olisi voinut väittää Hermionen yrittäneen keksiä tekemistä, joka saisi hänen ajatuksensa pois epämääräisistä mielikuvista, jotka hänen päässään olivat illalla risteilleet.

Hermione pisti tehtäväpinon pöydälleen. Samalla hän nosti katseensa ensimmäistä kertaa oppilaisiinsa. Hermione katsoi luokkaa epäuskoisena.

-Yksi, kaksi... Teitä on viisi? Hermione kysyi, vaikka huomasi tilanteen erittäin selkeästi paikkansa pitäväksi.
-Muiden ei uskallettu antaa jatkaa, poika takaa sanoi.
-Joo, jotkut vanhemmat kai säikähtivät eilistä Profeetan juttua, toinen poika jatkoi.
-Mutta meidän äiti tietää, että minun pitää oppia seisomaan omilla jaloillani, vaikka meitä uhkaisikin jokin... tai joku, lisäsi tumma tyttö eturivistä.

Hermione hämmentyi yllättävästä oppilaskadosta. Totta kai vanhemmat ajattelivat lastensa parasta, mutta jostain syystä tilanne tuntui Hermionen mielestä järjenvastaiselta. Parin sekunnin ajatusprosessin jälkeen Hermione sai ajatuksensa kasaan. Hän pitäisi tunnin kaikesta huolimatta. Tietenkin pitäisi, eihän kukaan ollut sanonut muutakaan.

-No niin, tulkaahan kaikki lähemmäs istumaan. Puhun mieluummin teille kuin tyhjille pulpeteille, Hermione totesi osoittaen sanansa kaikille. Se ei ollut tällä kertaa vaikeaa.

****

Minerva McGarmiwa tarpoi rehtorin kansliaa vimmatuin askelin. Hän oli juuri saanut tietää, että suuri osa Tylypahkan oppilaista oli jäänyt kotiin. Tilanne oli kääntynyt niin, että enää murto-osa oppilaista ylipäänsä oli koulussa fyysisesti. Vasta perjantaina tilanne oli ollut päinvastainen. Minervaa vaivasi Hermionen paperissa näkynyt symboli. Hänellä oli kuitenkin täysi luotto Severuksen ja Hermionen tietoihin. Pian he kaikki luultavasti tietäisivät enemmän asiasta.

Toinenkin asia vaivasi Minervaa. Tietämystaika. Severus ei pystyisi taatusti näkemään symbolia eikä välttämättä edes sivujen yhteen sulautumista ennen kuin hänellä olisi tarpeeksi tietoa sivun riimuista. Tietämystaika oli erittäin tarkkaa. Severuksen pitäisi oikeasti ymmärtää sivun sisältö, ennen kuin mitään tapahtuisi. Ja olisi ensiarvoisen tärkeää, että sekä Severus että Hermione olivat samalla viivalla tulkintaprosessin alussa.

-Voi Albus, olenkohan asettanut nuo kaksi mahdottoman tehtävän ääreen, Minerva huokaisi osoittaen sanansa rehtorin huoneen seinällä roikkuvalle muotokuvalle. Taulusta Minervaa katseli takaisin lempeäkasvoinen pitkäpartainen hahmo puolikuulasiensa lävitse.
-Severus ja hänen ylpeytensä... Minerva tuntui olevan liian väsynyt lauseensa lopettamiseen.
-Minerva, olet toiminut aivan oikein, Dumbledore sanoi hymyillen raamiensa sisältä. -Uskon, että tällä tavalla pelastamme kaiken lisäksi useamman kuin yhden sielun turmeltumasta.

McGarmiwa ei ollut varma, mitä Dumbledore tarkoitti, mutta hän uskoi tuonkin viesti sisällön selviävän ajan myötä. Niin se oli aina mennyt.


****

Kello oli neljä. Severus oli pitänyt ikävystyttävät tuntinsa, joista yksi oli peruttu, sillä kukaan kyseisen ryhmän oppilaista ei ollut Tylypahkassa. Severus suunnitteli käyvänsä Kehrääjänkujalla mitä pikimmiten. Hänellä oli mielessään teos, joka liittyi juomien valmistuksessa käytettäviin riimuriveihin. Jotkut juomat oli taikuuden historian eri vaiheissa valmistettu tarkoituksella salaisen kryptisesti, jotta niiden ainesosat ja vaikutukset pysyisivät harvojen ja valittujen tiedossa. Severus haluaisi katsoa kirjaa ennen kuin kohtaisi Grangerin.

Tuleva kohtaaminen oli vaivannut Kalkarosta edellisestä illasta asti. Granger oli katsonut häntä todella eriskummallisesti kirjastossa. Hänen kätensä oli liikkunut kummallisesti heidän välissään lähes saavuttaen Severuksen kaavun kauluksen. Hetken aikaa Severuksesta oli tuntunut siltä, että tyttö olisi halunnut koskettaa häntä.

Sinua, inhottavaa ja naurun alaiseksi joutunutta ihmisrauniota.
Kuinka voit luulla noin paljon itsestäsi.

Severus pysäytti ajatuksensa kuin seinään. Enää hän ei olisi typerien spekulaatioidensa uhri. Hän lähti huoneestaan, otti matkaviittansa ja siirsi huppua hieman päänsä päälle. Ulkona näytti olevan erittäin viileä ilma. Hän ei kuitenkaan päässyt pitkälle matkallaan, kun McGarmiwa pysäytti hänet.

-Severus. Hyvä, että olet siinä. Olin juuri kutsumassa kaikkia opettajia koolle, McGarmiwa sanoi.
-Mitä nyt taas? Olen antanut erittäin selkeästi ymmärtää työskenteleväni Grangerin kanssa sen lyhyen ajan verran, joka asian selvittämiseen toivottavasti menee. Asian vuoksi on tuskin tarpeellista kutsua koolle koko työyhteisöä, Severus sanoi ärsyyntyneenä siitä, että hänen suunnitelmiaan torpedoitiin jatkuvasti.
-Kyse ei ole siitä, McGarmiwa sanoi. -Tule nyt mukaani.

Opettajien taukotilassa olivat tosiaan jo kaikki. Hermione nojasi pöytänsä reunaan lähes istuen sillä, mikä toi Severuksen mieleen hyvin nuoren tytön tappamassa aikaansa. Sellaisena hän Hermionen myös pitkälti muisti. Sellaiseksi hän ainakin kuvitteli tytön yhä mieltävänsä.

Huoneessa oli myös vanha hiuksensa jo lähes täysin menettänyt mieshenkilö, jota Severus ei ollut ennen nähnyt. Vanha velho katseli vuorotellen kaikkia, ketkä olivat tulleet opettajien taukotilaan. Hän tuntui olevan hyvin ylpeä siitä, että oli heidän seurassaan. Ihmisten odottavat ilmeet ja puheensorina muuttui hiljaisuudeksi, kun rehtori käveli huoneen keskelle ja keräsi kaikkien huomion tapauttamalla käsiään yhteen.

-Osa ehkä tietääkin, että Hermione Granger on tehnyt yllättävän havainnon vanhasta kirjan sivusta, McGarmiwa aloitti.
-Löytö antaa meidän oikeutetusti uskoa, että on olemassa sellainen taikuuden muoto, jonka on aiemmin kuviteltu olevan joko pelkästään legendaa tai kokonaan kadonnut, rehtori jatkoi.

Hermione tunsi nolostuvansa huomatessaan, kuinka kaikki katsoivat häntä. Erityisesti yksi silmäpari pisti Hermionen selkäpiissä karmimaan. Severus Kalkaros katsoi häntä tiukan arvioiva ilme kasvoillaan.

-Tämä löytö läpäisee Taikuuden Akatemian seulan, McGarmiwa aloitti vetäen sen jälkeen keuhkonsa vähintään puolilleen ilmaa. -Ja tutkittuaan kyseistä paperia ja päästyään tutkimuksensa kanssa jonkinlaiseen tulokseen neiti Granger on oikeutettu taikuuden tohtorin nimikkeeseen, McGarmiwa sanoi hitaasti artikuloiden.
-Ollen samalla toinen Tylypahkan taikuuden tohtori... Kautta koko historian, Binns henkäisi.

Kaikki huoneessa olevat tiesivät, miten vaikea Taikuuden Akatemian tutkijaksi oli päästä. Tutkittavan aiheen täytyi olla todella merkittävä, sillä piti olla potentiaalia pystyä muuttamaan  perustavanlaatuisia käsityksiä taikuuteen liittyen.

-Granger aloittaa työnsä Tylypahkassa suorittaen samalla opettajan tehtäviään, McGarmiwa jatkoi.
-Hän saa apua tutkimuksensa alkutaipaleella Severus Kalkarokselta.

Huoneen kaikki läsnäolijat katsoivat ensin Hermionea ja sen jälkeen Kalkarosta kääntäen lopulta taas katseensa Hermioneen. He tuntuivat tapittavan Hermionea jonkinlaisilla säälivillä ilmeillä. Ikään kuin olisi uskomaton rangaistus joutua tekemään Kalkaroksen kanssa yhdessä yhtään mitään.

Severus tunsi itsensä ääliöksi. Hänelle tehtävä oltiin esitetty jonkinlaisena koulun kannalta pakollisena pelastusmissiona. Nyt näyttikin siltä, että häntä tarvittiin pääasiassa taluttamaan Hermione Granger kultaiselle jalustalle vilkuttelemaan alamaisilleen - niille, jotka eivät olisi kyllin erinomaisia päästäkseen lähellekään taikuuden tohtorin titteliä. Severusta suututti.

Huoneessa toistaiseksi hiljaa seisonut vieras alkoi puhua.

-Minä olen Akatemian Englannin jaoston puheenjohtaja, vieras aloitti. -Taikuuden Akatemian vanhan etiketin mukaisesti tohtorioppilaan omassa koulussa, tässä tapauksessa myös tämän työpaikalla Tylypahkassa, järjestetään kuunnelma tohtorioppilaan aihepiiristä. Kuunnelmassa aihe esitetään julkisesti yleisölle ja tiedotusvälineille - niin merkittävä jo pelkästään teoreettinen mahdollisuus tohtoriuteen on, vanha velho puhui ylpeällä äänellä.
-Neiti Grangerin kuunnelma on tästä päivästä katsottuna tasan kahden viikon kuluttua. Kuunnelman ei tarvitse sisältää täydellistä tietoa aiheesta, eihän tutkimus ole oletettavasti kuunnelmavaiheessa vielä kuin vasta alkutaipaleellaan. Pelkästään pintaraapaisu riittää. Tärkeintä on herättää akateemisen taikamaailman huomio, velho puhui.
-Kuunnelmaa valvon minä. Ja voi, on toden totta mukavaa, että minullakin on pitkästä aikaa töitä! Velho siristi onnellisena silmiään kuullostaen nyt jo hieman vanhuuden höperöltä.

Kaikki tiesivät nyt, mistä oli kyse. Huoneessa olevat henkilöt alkoivat kaikki parveilla Hermionen ympärillä kuin mehiläiset hunajapurkilla. Hänelle sateli onnitteluja, kiinnostuneita kysymyksiä, 'minä aina osasin aavistaa sinusta' -toteamuksia ja lähes liikuttunutta huudahtelua. Vastaanotto oli ylitsepursuavan positiivinen. Kaikki olivat riemuissaan. Kaikki paitsi Severus Kalkaros, joka ei osannut päättää, mikä olotila oli voimakkain - huijatuksi tulemisen ärsytys, pudas raivo vai... kateus.

Ei, et todellakaan ryhdy kateelliseksi 22-vuotiaan tytön saavutuksista.

Kukaan ei huomannut Severus Kalkaroksen nopeaa poistumista oviaukosta. Ei kukaan paitsi Hermione, joka oli syystä tai toisesta pitänyt katseensa tiukasti naulittuna Kalkarokseen viimeiset pari minuuttia.

****

Hermione istui häkeltyneenä huoneessaan. Hänen pitäisi tehdä tämän päivän kotiopetusmateriaalit, mutta kuunnelman tiedotustilaisuus pyöri yhä hänen päässään. Hermione ei osannut tuntea ylpeyttä itsestään, olihan hän löytänyt tietämystaialla suojatun sivun täysin vahingossa. Toisaalta, eikö kaikki löydöt tehdä alkuvaiheessa vahingossa? Ei välttämättä, jos löytöä olisi etsinyt vartavasten. Sitä Hermione ei todellakaan ollut tehnyt. Hermionen ajatukset katkesivat tuttuun ääneen.


Kräks

-Seamus! Hermione ilahtui aidosti nähdessään tutun ja mukavan kotitontun. Tällä kertaa tontulla ei ollut mitään kantamuksia
.
-Mikä tuo sinut tänne? Hermione kysyi.
-S-Seamus tahtoi tulla sanomaan neiti Grangerille onnea... Kun neidistä tulee tohtori.
-Ei minusta välttämättä tule tohtoria, mutta pääsen yrittämään sitä, hän vastasi hymyillen. - Mutta kiitos, kiitos todella paljon Seamus.
-Seamus voi vain ihastella neidin älykkyyttä. Milloin n-neiti Grangerin kuunnelma on? Onko se avoin ihan kaikille? Seamus lupaa pysyä piilossa verhojen takana, mutta haluaa silti olla paikalla, tonttu sopersi.
-Se on tasan kahden viikon päästä, suuressa salissa kolmelta. Kuka tahansa voi tulla, se on kuunnelman pääajatus, Hermione jutteli tontulle.
-Hienoa, hienoa, tonttu kähisi hiljakseen. Hermionesta Seamus ei ollut ennen kuulostanut noin oudolta. -Mutta Seamus lähtee nyt! Näkemiin neiti Granger, tonttu totesi lopuksi ennen kräks-ääntä.

Hermione mietti kuvitteliko vain, vai oliko Seamusin ilmestymisessä ja koko juttutuokiossa jotakin poikkeuksellisen outoa.

Nyt hän ei kuitenkaan ehtinyt miettiä tonttua, sillä hänen piti tavata Kalkaros. Kenties he selviytyisivät vain muutamalla tapaamisella. Sitten Hermione saisi nollattua ajatuksensa kaikesta kummallisesta ja poikkeuksellisesta, mikä niitä oli vaivannut. Hän otti tietämystaialla suojatun sivun ja kaksi riimuopasta mukaansa ja lähti matkaan.

Hermionea oli aina karminut tyrmien suuntaan meneminen. Hän ei voinut hyvällä tahdollakaan ymmärtää, miten joku saattoi asua siellä. Tylypahkan käytävät ja portaikot olivat pullollaan maalauksia, mutta tyrmien käytävillä niitä ei ollut yhtään. Joku oli joskus koettanut asettaa hämärille käytäville pari maalausta, mutta maalatut henkilöt olivat protestoineet kovaan ääneen päätöstä siitä, että heidän tuleva sijaintinsa olisi niin ankeassa paikassa. Lopputuloksena tyrmiin vievien käytävien seinät olivat paljaat.

Hermione oli kävellyt Kalkaroksen oven eteen. Hermione huomasi tasoittavansa hiustensa jakausta, suoristavansa neuletakkinsa ja kiskovansa neulemekkonsa helmaa alaspäin. Oliko hän kenties laittanut liian lyhythelmaisen vaatteen päälleen? Hermione ihmetteli heti perään, miksi sillä olisi mitään väliä.

Kello oli tasan 19.00, ja Hermione oli nostamassa kätensä kolkuttaakseen ovea. Juuri, kun hänen rystysensä oli osumassa vanhaan ja raskaaseen puuoveen, se avautui itsekseen. Kalkaros oli joko jollain tapaa tarkkaillut Hermionen saapumista oven taakse tai odottanut hänen saapuvan tasan 19.00. Ensimmäinen vaihtoehto häiritsi Hermionea, koska silloin Kalkaros olisi saattanut myös havaita Hermionen hätäiset ehostautumistoimenpiteet. Toivottavasti ei.

Hermione astui sisään. Hän näki Kalkaroksen olevan selin häntä päin nojaten käsillään pöytäänsä, jonka päällä oli joitain kartan näköisiä pergamentteja.

-Istu, Kalkaros totesi silkkisellä äänellään.

Uskomatonta, hän ei edes vaivaudu tervehtimään minua.
Hän varmasti kuvittelee olevansa taas se auktoriteetti, jota en saa uhmata.
Hän varmasti kuvittelee myös, että hän opettaa ja minä kuuntelen.
Eihän hän niin tyhmä ole, kyllä hän tietää, mistä tässä on kyse.

Hermione asetti kantamuksensa sille samalle pienellä pöydälle, jolle oli viimeeksi nähnyt Severuksen pistävän viskilasinsa. Sitten hän käveli sen pöydän luokse, johon Severus nojasi, kiersi sen ympäri ja istahti Severuksen työtuolille pöydän ääreen siten, että Severuksen katse kohtasi väkisin hänen katseensa.

-Mitä nämä ovat? Hermione kysäisi Severukselta osoittaen katseellaan pöydän papereita.
-Sanoinko, Severus aloitti tympääntyneen kuuloisena. -Että saat tulla siihen?

Tämäpä alkoi lupaavasti, mies on tosiaan uskomaton mäntti.

-Voimmeko aloittaa? Uskon, että sillä ei ole kokonaisuuden kannalta hirveästi väliä, missä istun, Hermione sanoi tehden samalla pientä edestakaisin kiikuttamista muistuttavaa liikettä tuolilla, jonka pyörät pitivät samalla hiljaista nitinää. Severusta ärsytti moinen julkeus. Ensin hän sai kuulla olevansa jokin ilmaisen avun tietopankki, joka auttaisi ärsyttävää Kaikkitietäjää pääsemään palvottuun asemaan, ja sitten kyseinen tyttö vielä käyttäytyi kuin omistaisi koko Severuksen huoneen.

-Minun huoneessani, Severus sanoi hampaidensa välistä silmät tiukkoina viiruina asettaen kasvonsa hieman lähemmäs Hermionea. -Me toimimme kuten minä sanon, hän lopetti. Hermione ei ollut tyytyväinen ilmoitukseen.
-Mutta kyllä, Granger, voimme tosiaan aloittaa. Kerron sinulle lyhyesti, mistä Tuonelan virroista on kyse, jonka jälkeen katsomme paperiasi, Severus selvensi. Hermione olisi halunnut sanoa jotain väliin, mutta ei ehtinyt.

-Tuonela on vanhan velhouskomuksen mukaan kuolleiden valtakunta tai asunto tuonpuoleisessa. Kuolleet vaeltavat Tuonelassa varjomaisina haamuina. Hyvien ja pahojen kohtalo on samanlainen. Kuolleiden kiusana oli Tuoni ja hänen vaimonsa Tuonetar. Toisinaan elävät ihmiset saattoivat käydä Tuonelassa hakemassa tietoja tai loitsuja..., Severus puhui asettaen sormenpäänsä yhteen. Hermione kuunteli valppaasti ja antaen Severukselle tilaa, vaikka oli aavistanut Tuonelan tarkoittavan juuri tuota. Hän muisti sen jästikirjasta.

-Matka Tuonelaan vaati viikkokausien vaelluksen erämaan poikki ja lopulta tuonenvirran ylittämistä lautturin avustuksella. Tuonelassa oli monenlaista arvokasta tietoa, ilmeisesti Tuonelle joutuneiden tietäjien tai sukulaisten ansiosta. Tätä tietoa saattoi havitella jo eläväkin "käymällä Tuonella", Severus jatkoi.
-Uhmaten kuolemaa, Hermione totesi hiljaa katse Severuksen pöydällä hehkua luovassa kynttilässä. Severus ei reagoinut mitenkään Hermionen toteamukseen.
-Tuonelan virrat kantavat mukanaan tätä tarinaa ja sen symboliikkaa. Ikivanhan legendan mukaan se, joka onnistuisi valmistamaan Tuonelan virtojen lientä, voisi juoman avulla huijata kuolemaa milloin tahansa, Severus puhui katse edelleen kaikkialla muualla paitsi Hermionessa. -Sen haltija voisi juottaa sitä toiselle ihmiselle estäen tämän kuoleman, juoda sitä itse saavuttaakseen ikuisen elämän tai jopa... palauttaa henkiin ihmisen, joka on jo kuollut. Ikään kuin nostaa hänet takaisin Tuonelasta, Severus lopetti.

-Miten juomaa sitten valmistetaan? Hermione kysyi hiljaa.
-Resepti ei ole kenenkään tiedossa, Severus vastasi. -Kerrotaan, että ainesosat voi saada tietoonsa vain käymällä kerran Tuonelassa, huijaten kuolemaa, kuten sanoit.
-Ja palaamalla sitten takaisin, Hermione totesi.

-Granger, Severus veti tuolin aivan Hermionen viereen ja piti huolen, että tyttö katsoi häntä silmiin. -Oleellista on se, että kaikki, ketkä ovat havitelleet Tuonelan virtojen juomakokoelman tietoja itselleen, ovat tuhonneet itsensä ja heitä ympäröivät ihmiset. Se on hyvästä syystä nykyään tabu.
-Kokoelman? Onko niitä useampi? Hermione kysyi vielä. Severus näytti siltä, että ei enää kestäisi yhtään kysymystä, vaikka hän oli selkeästi ollut äskeisen monologinsa aikana kuin kotonaan.

-Juomia on kerrottu olevan eri tarkoituksiin. Yksi saattaisi pelastaa pienen lapsen kätkytkuolemalta, toinen antaisi kenties ikuisen elämän parantajalle, joka on poikkeuksellisen ansioitunut elämän vaalimisessa, Severus luetteli. -Mutta kaikista halutuin, puhutuin ja tärkein juoma kaikista Tuonelan virroista, on Virroista Voimakkain.
-Mitä se tekee? Hermione kysyi nojauten selittämättömästä syystä lähes Kalkaroksen käteen kiinni. Hermionen kyynärpää asettui sen käsinojalle, joka kuului tuolille, jolla Severus tällä hetkellä istui. Severus hätkähti sitä, että Hermione halusi jakaa hänen tuolinsa käsinojan. Miksi hemmetissä hän ei pysynyt omalla puolellaan?

-Osaat varmaan arvata itsekin, Severus tokaisi, nousi ylös ja käveli huoneen toiselle seinustalle hakemaan jotakin.
-Virroista Voimakkain... Antaa ikuisen elämän kenelle tahansa, kuka juomaa juo? Hermione arvasi.
-Ja paljon enemmän. Kuolemattomuuden lisäksi kaikki juoman haltijan kohtaamat ihmiset kunnioittavat häntä, alistuvat hänen tahtoonsa, Severus puhui nyt jälleen selin Hermioneen aivan ovensa vieressä.
-Koska Virroista voimakkain pullotetaan legendan mukaan Tuonelan joen voimakkaimman virran laskukohdasta, sisältää se kaikki mahdolliset voimakkuuden ja johtajuuden ainekset.

Hermione muisti Voldemortin kuvottavine suuruudenhulluuksineen ja alkoi tuntea puistatusta. Lisäksi hän tunsi kasvojensa ihon kuumenneen ikään kuin hän olisi juonut alkoholia. Severuksen seura teki hänen olonsa samanaikaisesti tukalaksi ja silti määrittelemättömän oudoksi.

Severus oli laittanut merkille sen, että Hermione oli alkanut sinutella häntä. Severus koki erittäin vaikeaksi olla käskemättä Hermionea nimittämään häntä professoriksi tai... Miksi tahansa, mikä saisi hänet unohtamaan sen seikan, että hän - Severus Kalkaros, Tylypahkan nelissäkymmenissä oleva, koulua jo vuosia palvellut liemimestari - ja Hermione olivat nyt tasavertaisia. Severuksen olisi kenties ollut helpompi suhtautua tilanteeseen, mikäli tyttö olisi edelleen hänen oppilaansa. Silloin Severus voisi päättää heidän etenemisjärjestyksensä aivan kokonaan ja perustella sen helposti. Niin paljon, kun hän halusikin korostaa sitä, että hän oli niskan päällä tilanteessa, hän tiesi joutuvansa tulevien päivien - toivottavasti vain päivien - aikana nöyrtymään useaan otteeseen.

-Katsoisimmeko nyt sitä kirjan sivua? Hermione kysyi Kalkarokselta varovaisesti kuulostaen siltä, että mahdollinen 'emme'-vastaus voisi vähintäänkin räjäyttää koko linnan taivaan tuuliin.
-Koetko siis olevasi jo nyt uskomaton tietäjä? Olen kertonut sinulle muutaman lauseen, ja esität itsesi jo nyt valmiina liemien tietopankkina, Severus sanoi kasvot inhoa pullollaan kääntyen taas Hermioneen päin.
-Ei. En todellakaan koe olevani mitään tuollaista, Hermione tiuskaisi nousten seisomaan.
-Hyvä. Sillä sitä sinä et ole. Et vielä pitkään aikaan, Severus sanoi hitaasti kuin yrittäen lytätä Hermionen toiveet siitä, että hän voisi tietää Tuonelan virroista sen, mitä Severuskin.
-Mutta tiedätkö mitä sinä taidat kokea olevasi? Hermione tunsi suuttumuksen jylläävän ympäri hänen päänsä verisuonistoa. -Epävarma ja surkea hahmo, jolle ei ole mitään käyttöä, Hermione pamautti. -Heti kun joku toinen asettuu rinnallesi ja perinteinen käyttötarkoituksesi opettajana otetaan sinulta pois, olet vain ärisevä... ukko! Hermione niin toivoi, että olisi keksinyt paremman sanan kuvaamaan Severusta, mutta hän ei suoraan sanottuna kehdannut kutsua entistä liemien opettajaansa kusipääksi.
-Et puhu minulle tuohon sävyyn, et ainakaan täällä! Severus vastasi Hermionen riitaisaan kommenttiin.

Hermione ja Kalkaros olivat tulleet metrin päähän toisistaan ja katsoivat nyt kumpainenkin toisiaan vihaisesti silmiin. Hermione ei ollut erityisen pitkä 164 senttimetrin mitassaan, mutta Severus tuntui silti lähes uhkaavan pitkältä noin läheltä katsottuna. Hermione pani syystä tai toisesta merkille, että Severus piti suuttuessaan käsiä tikkusuorina ja nyrkissä. Hermione teki itse aina samoin.

-Joka tapauksessa, Hermione aloitti äärettömän rauhallisella äänellä kerättyään itsensä. -Ainakaan tarkoitukseni ei ollut mitenkään esittää itseäni miksikään muuksi kuin ihmiseksi, joka haluaa edetä johonkin suuntaan tässä kummallisessa tutkimuksessa.

Hermionen mainittua sanan 'tutkimus' Severus muisti Taikuuden Akatemian ja Hermionen tohtorispyrkimykset. Toinen - päivän aikana jo kenties sadas - ärsytyksen aalto valtasi Severuksen. Samalla Severus kuitenkin laski yksi plus kaksi ja ymmärsi, että jos hän tänään kertoisi aivan kaiken mahdollisen Tuonelan virroista pieniä yksityiskohtia myöten, tulisivat loput tapaamiskerrat olemaan pelkästään sitä, että Hermione valistaisi häntä riimuista kuin jotakuta vähä-älyistä. Hänen täytyisi jättää jotain tuleviksikin kerroiksi.

Ja kun hän vielä on noin raivostuttava terävine vastauksineen.
Olet kuitenkin aina pitänyt naisista, jotka ovat jossain määrin tulisieluisia.
Hän ei ole sellainen. Ja mitä sitten? Ole vaiti.
Lily oli sellainen. Hän piti sinut aisoissa ja läksytti aivan aiheesta.
Silloin tunsit olevasi elossa enemmän kuin koskaan.
Hermione ei ole Lily.

Severuksen teki mieli kurittaa itseään siitä hyvästä, että hän oli antanut ajatustensa taas matkata täysin järjettömille ja sopimattomille urille. Näissä mietteissä ei ollut kertakaikkiaan mitään järkeä, eikä hän ollut mies, joka eli järjetöntä elämää. Kaikki, mitä hän pystyi kontrolloimaan, oli aina järjestyksessä ja kylmän viileän loogista. Severus palautti kaiken logiikan ajatuksiinsa saadakseen jonkin järjen tilanteeseen, jossa hän oli aloittamassa riitaa 22-vuotiaan sijaisopettajan kanssa.

-Halusin vain, Severus aloitti hitaasti. -Jonkinlaista asiallista ja sopivaa kommunikointia. Menetän mielestäni täysin perustelluista syistä malttini, jos henkilökohtaisella alueellani esiintyy minulle suhteellisen vieraan ihmisen toimesta jonkinlaista riitaan pyrkimistä.

Hermione halusi äyskäistä takaisin vaikka mitä. Eihän hän ollut mitään riitaa aloittanut. Severus itse oli alkanut väittää Hermionen olevan ylimielinen. Toisaalta Hermione ymmärsi olla jatkamatta tiuskintaa, kun nyt näytti siltä, että aiheesta oltaisiin pääsemässä pois näinkin vähällä. Huonoimmassa tapauksessa Hermione lähtisi ovet paukkuen ja joutuisi tapaamaan Kalkaroksen kanssa useamman kerran kuin oli suunnitelmissa.

-Ymmärrän. Aivan kohtuullinen toivehan se on, Hermione sanoi Kalkarokselle mahdollisimman diplomaattisesti.
-Eli ota vain se kirjan sivu tähän seuraavaksi, Kalkaros sanoi Hermionelle. Samalla, kun Hermione käveli Kalkaroksen ohi poimimaan tuomansa sivun oven viereiseltä pöydältä, Kalkaros siirsi työpöydällään olevat kartan näköiset pergamentit nopeasti sängylleen. Niitä he voisivat katsella seuraavalla kerralla, kuten Severus oli äsken järkeillyt.

Hermione asetti paperin Severuksen eteen työpöydälle. Itse hän käveli pöydän toiselle puolelle ja nojasi siihen molemmilla käsillään.

-Mitä näet sivulla? Hermione kysyi.

Severus asetteli paperin siten, että se oli varmasti suorassa linjassa hänen näkökenttäänsä nähden. Hän siristeli silmiään ja katsoi sitä täysin tulkitsemattomalla katseella. Hermione alkoi pelätä, että tietämystaika estäisi Kalkarosta näkemästä yhtään mitään eriskummallista sivussa.

-Olen asettanut tavallisella teipillä oikeastaan kaksi sivua yhteen. Näen ne itse vain yhtena sivuna, sillä tietämystaian vaikutuksesta ne sulautuivat myös visuaalisesti yhteen. Paperi on täynnä riimuja, mutta jos ne tuntee, muuttuvat ne tavallisiksi sanoiksi ja hohtavat sinertävinä, Hermione puhui samalla, kun Kalkaros katseli paperia eriskummalinen katse yhä tiukasti kiinni kohteessaan.

-Näen vain yhden sivun, Kalkaros sanoi vilkaisten samalla paperin toisellekin puolelle ikään kuin varmistaakseen olevansa oikeassa. Hermione huokasi ajatuksissaan helpotuksesta. Aivan tyhjän päältä he ainakaan eivät aloittaisi.
-Mitä muuta? Hermione kysyi istahtaen takaisin tuolille, jolla oli aiemminkin istunut.
-Tuonela. Se on kirjoitettu tavallisin kirjaimin? Severus kysyi nostamatta vieläkään katsettaan paperista. Hermione muisti, että Tuonela tosiaan oli paistanut riimujen merkkijonojenkeskeltä ainoana tavallisena sanana.
-Niin on, Hermione vastasi.
-Erikoista, Severus pohdiskeli. -Täytyy sanoa, että ymmärrän, miksi Taikuuden Akatemia piti aihettasi riittävän harvinaisena ja merkittävänä, Severus puhui matalalla äänellä kuljettaen nyt sormeaan paprin päällä.
-Kolmio, suora viiva, ympyrä ja... Neliö, Severus sanoi. -Ja sana 'Tuonela'.

Hermione tunsi pienen pettymyksen sisällään. Toisaalta oli hyvä, että Severus näki neljännen kuoleman varjeluksen symbolin. Hermionen täytyi enää saada Severus sisäistämään ne riimut, jotka ympäröivät Tuonela-sanaa. Sitten hän saisi varmuuden, että teksti ei näy vain hänelle sellaisena, ja he voisivat Kalkaroksen kanssa miettiä seuraavaa siirtoaan.

Severus oli alkanut todella kiinnostua sivusta ja tietämystaiasta, jolla se oli suojattu. Luonnollisesti häntä inhotti jo valmiiksi ajatus Hermionen tulevista opetustuokioista, mutta tuntemus oli saanut seurakseen jotain muutakin. Severus tunsi pitästä aikaa kiinnostusta lähteä selvittämään jotakin asiaa perinpohjaisesti.

Severus ja Hermione jatkoivat hetken sivun parissa, minkä jälkeen he vaihtoivat hämmentävän viralliset hyvänyöntoivotukset ja Hermione lähti kohti huonettaan. Kävellessään Tylypahkan käytävillä Hermione mietti, miksi hän ei vieläkään ollut päässyt oloon tuntemuksesta, joka oli vallannut hänet Severuksen huoneessa. Häntä kuumotti vieläkin.

Luku 8 - Tylyahon tapahtumanäyttämö


Hermione oli huoneessaan, joka ei kenties ollut koskaan niin sotkuinen. Kirjoja ja irtonaisia papereita
lojui siellä sun täällä.

Hermionen päivät kuluivat kuin juosten. Hänen täytyi koostaa oppilaiden tuntimateriaaleja, pitää vähille
oppilaille tunteja ja tavata Kalkarosta liemien ja riimujen tietojen jakamisen - ei suinkaan opetuksen,
sillä sekä Kalkaros että Hermione omilla tahoillaan vihasivat tuota termiä - merkeissä. Kaiken tämän
lisäksi Hermionen täytyi kasata tietoja kuunnelmaansa varten. Sen päivä koittaisi huomenna, joten
Hermione oli ollut koko ajan joko kirjastossa etsimässä kuoleman varjeluksiin ja satukritiikkiin
liittyviä teoksia tai vaihtoehtoisesti ollut huoneessaan. Kolmas vaihtoehto oli Kalkaroksen seura.

Hermione pystyi onnekseen toteamaan, että eriskummalliset mielikuvat Severus Kalkarokseen liittyen eivät
olleet risteilleet hänen ajatuksissaan yli viikkoon. Hermione oli myös tullut siihen tulokseen, että
Severus Kalkaros oli täysin puolueettomasti sanottuna raivostuttavin persoona ja ahdistavin mäntti, mitä
maa päällään kantoi. Siitä huolimatta, että Hermione oli ärsytyksestään huolimatta kerännyt itsensä
kasaan erittäin hyvin heidän ensimmäisellä tapaamiskerrallan Kalkaroksen huoneessa, oli hän hiponut
raivonsa räjähdyspistettä aina uudestaan myöhemmillä tapaamiskerroilla.

Hermione ja Severus eivät olleet tavanneet enää Severuksen huoneessa. Hermione oli perustellut toiveensa
käyttää jotakin tyhjää luokkahuonetta sillä, että Severus ei enää pääsisi käyttämään 'minun huoneeni,
minun sääntöni' -argumenttiaan. Kuinka hän kehtasikin käyttää sitä ensimmäisellä kerralla.

Kalkaros oli Hermionen havaintojen mukaan huomattavasti tietäväisempi ja fiksumpi, mitä hän osasi
odottaakaan - ei sillä, että Hermione häntä olisi koskaan tyhmänä pitänyt - mutta ihmistaitojen suhteen
Severus Kalkaros oli täysi surkimus. Tapaamisten sisältö oli ollut erittäin toivottua, sillä Hermione
osasi nyt Tuonelan virtojen perimätiedot ja niiden oletetut vaikutukset tarkasti ulkoa. Severus
puolestaan oppi riimujen merkitykset hyvin nopeasti, ja tietämystaika oli sallinut hänen nähdä jo lähes
täysin saman tekstin kuin mitä Hermione paperissa näki.

Riimujen oppiminen ei ollut kuitenkaan yksinkertaista. Se ei toiminut siten, että oppija ottaa käteensä
listan merkkejä, joiden perästä löytyvät yhtäsuuruusmerkkien jälkeen merkkien selitykset selkokielellä.
Riimut piti ymmärtää, ne piti osata sijoittaa omissa ajatuksissa tiettyyn kontekstiin, jotta ne
avautuisivat. Severuksen tietotaso oli erittäin korkealla, joten Hermionen ei ollut monen merkin kohdalla
tarvinnut sanoa kuin pari avainsanaa, jotka olivat saaneet Severuksen oppimaan merkityksen ja näkemään
aina uuden sanan sinisellä hohtaen.

Hermione saattoi uskoa, että Severusta turhautti samaan aikaan käynnissä oleva Taikuuden Akatemian
kuunnelman suunnittelu. Sen lisäksi, että Hermione kasasi omaa 15 minuutin puhettaan kuunnelmaa varten,
koko koulu tuntui valmistautuvan siihen jollain tavoin. Osa oppilaista oli palannut takaisin Tylypahkaan
osittain innostuneena mahdollisuudesta olla osallisena tai edes fyysisenä sivustaseuraajana
historiallisen ja harvinaisen tapahtuman valmisteluissa. Hermione muisti neljännen kouluvuotensa
kolmivelhoturnajaiset. Valmistelun ja vouhotuksen taso vastasi hieman tuota aikaa, vaikkakaan keitään
vieraita Tylypahkassa ei tällä kertaa ollut, lukuun ottamatta Taikuuden Akatemian Englannin osaston
puheenjohtajaa, joka tuli välillä paikalle katsomaan, miten valmistelut edistyivät.

Pari päivää sitten Hermione oli palannut tunniltaan ja törmännyt holtittomasti kuhisevaan tonttujoukkoon.
Tontut olivat matkalla vastaanottamaan uutta kangaslähetystä. Suureen saliin laitettaisiin erityisen
värinen verhoilu kuunnelmapäivälle. McGarmiwa oli tullut tivaamaan innoissaan Hermionen lempiväriä
opettajien taukotilassa, eikä Hermione ollut osannut vastata siihen mitään. Jostain syystä hänen
mieleensä oli tullut vihertävä ryijyn tapainen seinävaate, jonka hän oli nähnyt Severuksen huoneessa
heidän ensimmäisellä tapaamiskerrallaan. -Vihertävä, Hermione oli vastannut lopulta hajamielisesti, minkä
seurauksena lopputulos oli se, että tontut kantoivat luihuisen vihreää kangaskuormaa alas varastoihin.
Sieltä se voitaisiin myöhemmin taikoa esille suureen saliin. Onneksi Harry ei nähnyt kankaan väriä. Hän
ei luultavasti pääsisi kuunnelmaan. Olihan Harry yksi työllistetyimmistä auroreista. Ja koska Harryn työ
oli tärkeää, Hermione oli tottunut olemaan panematta pahakseen sitä, että Harry ei päässyt erinäisiin
tilaisuuksiin paikalle.

Juuri, kun Harry käväisi Hermionen mielessä, pöllön tuoma posti ilmestyi hänen pöydälleen. Ensimmäisenä
Hermione vilkaisi Päivän profeettaa, jonka kannessa pälyilevä kuva hämmensi häntä suuresti. Hän oli siinä
itse.

Voi taivas!

Hermione astui puoli askelta kauemmas lehdestä. Hänen mieleensä tulivat ne kerrat, kun hän oli päätynyt
lehteen Rita Luodikon sensaationhakuisten roskauutisten mukana. Tällä kertaa häntä ei voitaisi esittää
millään niin huonossa valossa. Hermione astui takaisin lehden eteen ja luki uutisen.

Hermione Grangerista mahdollisesti Tylypahkan toinen tohtori

Hermione Granger, 22, on tehnyt riittävän alustavan havainnon
riimujen ja taikuuden legendojen suhteesta, kertoo Taikuuden
Akatemia. Asianmukaisesti järjestetään virallinen Akatemian
kuunnelma, jossa tohtorioppilas esittää aiheensa 15 minuutin
puheessa siinä koulussa, josta on valmistunut.
Grangerin kuunnelma esitetään huomenna 15.11. Tylypahkassa
kello 15.00. Kaikki aiheesta kiinnostuneet voivat tulla
paikalle suureen saliin.
Johtuen Tylyahon vajaan kuukauden takaisista tapahtumista
Tylypahkan turvallisuus on edelleen erityisen varjelun
alaisena, joten tilaisuudessa tulee olemaan
läsnä useita auroreita.
Jokaisen paikalle tulijan täytyy siis käydä läpi asianmukaiset
turvatarkastustoimenpiteet.
Granger on tunnettu myös antamastaan merkittävästä panoksesta
Hänen-Joka-Edelleen-Jääköön-Nimeämättä kukistamisessa viisi
vuotta sitten. Harry Potterin rinnalla Granger oli tärkeässä
roolissa hirnyrkkien tuhoamisessa.
Hermionen toivo heräsi sen suhteen, että Harry sittenkin tulisi paikalle. Ehkä hän tulisi vastaamaan
turvatoimista. Hermione katsahti lehtikuvaa, jossa hän näytti mielestään väsyneeltä. Se oli otettu viisi
vuotta sitten silloin, kun Harrya oli haastateltu Päivän Profeettaan Voldemortin kuoltua. Harry oli
vaatinut Ronin ja Hermionen myös mukaan sanottuaan toimittajalle, ettei hän ollut yksin vastuussa
palveluksesta, jonka hän oli tehnyt taikamaailmalle. Heistä oli otettu kuva, jota nyt käytettiin
uudestaan siten, että Harry ja Ron oli vain rajattu reunojen ulkopuolelle. Hermione totesi uutisen olevan
kuitenkin asiallinen, vaikkakin se aiheutti hänelle samantien uuden valtaisan tulvan paineita.

Hermione oli saanut myös kirjeen.

Hermione,
nähdäänkö tänään Kolmessa luudanvarressa?
Käykö seitsemältä?
On kulunut jo liian pitkä aika.

-Ron

Hermione riemastui siitä, että saisi jotain vaihtelua arkirutiineihinsa. Ja oli tosiaan kulunut liian
pitkä aika siitä, kun he olivat Ronin kanssa nähneet toisiaan kunnolla. Ennen tätä Hermionen piti
kuitenkin nähdä Kalkaros. Heillä oli enää yksi rivi riimuja, minkä jälkeen koko sivu olisi käyty läpi.
Tapaamisen piti olla kolmelta, joten Hermionelle tulisi pian kiire. Hän sai kuitenkin ihan uutta puhtia
siitä, että pääsisi näkemään Ronia.

****

Severus Kalkaros oli luokassa, jossa oli opettanut liemiä jo vuosikausia. Hän käveli opettajanpöytää
ympäri odottaen Hermionea. Severus oli mielestään selvittänyt itsenäisesti loppuja riimumerkkejä
vastaavat merkitykset, joten hänen täytyi enää vain sisäistää ne syvemmin. Severus ei jaksanut odottaa
sitä, että näkisi koko tekstin hohtavan sinertävänä. Hermione ei ollut luonnollisesti kertonut
Severukselle, minkä tekstin hän näki, jottei tietämystaika tee jonkinlaisia tepposia tai jottei Severus
lopulta kuvittelisi näkevänsä Hermionen kertomaa tekstiä joka tapauksessa.

Severus oli niin syvästi kiinnostunut tietämystaiasta ja sen laajemmista esiintymismahdollisuuksista,
että hän oli jo monesti unohtanut, miksi he Hermionen kanssa tapasivatkaan toisiaan. Severus oli nähnyt
heti ensimmäiseksi paperissa kuoleman varjelusten symbolin, mutta hän ei ollut siitä juurikaan
kiinnostunut. Kerrankin Severuksen into, halu ja tarve ammentaa uutta tietoa oli voittanut alussa
voimakkaana velloneen häpeän tunteen, joka valtasi Severuksen aina, kun joku toinen ihminen valisti häntä
jostakin asiasta. Severus oli aina ollut itsenäinen tietojen hankkija, niinpä oli pieni ihme, ettei hänen
perusluonteeseensa kuuluva vihan tunne ilmennyt äkäisenä tuulahduksena joka kerta, kun Hermione selitti
hänelle pienenkin merkin.

Kaikesta huolimatta Severus tunsi jonkinlaista häpeää Hermionen seurassa. Tunne oli kuitenkin aivan omaa
luokkaansa. Severus oli pariin otteeseen huomannut tuntevansa olonsa ikäväksi ja turhautuneeksi sen
jälkeen, kun Hermione oli lähtenyt hänen seurastaan. Tuo tuntemus sai Severuksen ärsyyntymään huippuunsa.
Mikäli moinen olotila valtasi Severuksen ennen hänen oppituntiaan, oli aivan varmaa, että vähätkin
tunneilla käyvät oppilaat saivat kuulla kunniansa. Oli ehkä moraalitonta purkaa omaa pahaa oloaan
oppilaisiin, mutta Severus ei enää osannut potea siitä minkäänlaista huonoa omaatuntoa. Päinvastoin,
siitä oli tullut hänen tapansa selviytyä ja tasata mielentilansa.

Kello oli 15.01, kun Hermione avasi luokan oven ja käveli Severuksen luokse riimuoppaat sylissään. Toinen
kirjoista oli se, mistä Hermione oli alunperin repäissyt tietämystaialla varustetun sivun.
-Olet myöhässä, Severus totesi kuivasti. Hermione laski hitaasti ajatuksissaan kymmeneen eikä sanonut
mitään. Hermione asetti mukanaan tuoman sivun tuttuun tapaan Severuksen eteen pöydälle ja kiersi itse
pöydän toiselle puolelle. Hän katsoi riimukatkelman toista riviä. Enää se puuttui.

Kun luet julki/
hetkellä luomisen/
tieto virroista/
Tuonelan/
tuo hallinnan elämän

-Tuo merkki tuossa, Hermione osoitti julki- ja tieto-sanojen välistä aluetta. -Se tarkoittaa hetkeä,
tiettyä ajankohtaa, jolloin jokin asia saa alkunsa.
-Siis tiettyä aikaa. Millä tavoin se on rajattu? Severus kysyi.
-Ei millään tietyllä tavalla, se vain tarkoittaa tietyn pituista aikaa, jonka pituus ei kuitenkaan käy
ilmi. Ja siihen liittyy jonkin asian alkuun laittaminen, sen... Hermione meinasi jo sanoa sanan ääneen.
-Luomista, Severus sanoi. Hermione nyökkäsi, osaten kuitenkin aavistaa, että hän oli antanut Severuksen
kulkea liian helppoa tietä, eikä tietämystaika vielä tulkitsisi Severusta tarpeeksi tietäväksi kyseisen
riimun kohdalla.
-Mutta mitään ei tapahdu, Severus sanoi hiljaa ja matalalla äänellä, kuin kuiskaten.
-Ehkä se... Hermione yritti miettiä jotain sanottavaa.
-Miten ikinä voit olettaa kenenkään ymmärtävän jotakin tällaista, jos käytännössä annat sanan heti
suoraan! Severus nosti vihaisen katseensa Hermioneen päin.
-Miksi et sitten itse keksi jotain parempaa! Hermione tiuskaisi Severuksen suuntaan.
-Jotain parempaa? Mitä odotat minun tekevän? Hyppivän tasajalkaa ja laulavan maahislauluja? Laittavan
punaisen maton eteesi, koska olet niin erinomainen? Severus raivosi Hermionelle.
-Kaikki tuo toisi huomattavaa parannusta tavalliseen ikävään persoonaasi, Hermione sanoi rutistaen
kasvojaan inhoavaan ilmeeseen. -Mutta jos vaikka aloittaisit katsomalla näitä kirjoja, Hermione läiskäisi
toisen kirjoista Severuksen naaman eteen siten, että koko luokka kaikui kivisiä kattorakenteitaan myöten.
-Katso vaikka tätä, jos jaksat. Siitä tuo sivu on irrotettu, Hermione sanoi huokaisten äreästi ja kääntyen samalla kannoillaan.

Yllättäen Severus ei alkanut ärjymään Hermionelle enää takaisin. Sen sijaan Severus katsoi kirjaa
kiinnostuen sen kannesta.

-Hermione Granger... Severus sanoi hitaasti kuulostaen ennen kaikkea väsyneeltä ja pettyneeltä mieheltä,
joka ei enää jaksaisi vahtia sekuntiakaan naapurinsa raivohullua lemmikkiä. -Miksi... Miksi tuot tämän
kirjan vasta nyt tänne?
-Ko-koska siinä, ei ole mitään yleispätevää riimuista, enkä koe, että se siis myöskään olisi suuressa
roolissa riimujen oppimisessa, Hermione sanoi hieman katuen. Olisiko hänen tosiaan pitänyt tuoda kirja
aiemmin?
-Olen nähnyt tämän jossakin. Miltä vuodelta tämä on? Severus sanoi kuulostaen nyt siltä, että hänen
taannoinen suuttumisensa olisi jo kaukana menneisyydessä.
-Vuodelta 1977, Hermione muisti. Severus katsoi kirjaa nyt osittain kauhistuneen näköisenä.
-Mitä sitten? Hermione kysyi varovasti.
-Jos teos on siltä vuodelta, ja löytämäsi sivu on noiduttu sen sisään kahteen osaan, on todennäköistä,
että myös tutkimamme riimukappale on siltä vuodelta, Severus sanoi käännellen kirjaa.

Hermione tunsi itsensä äärettömän typeräksi. Miten hän oli saattanut unohtaa tuoda kirjan aiemmin?
Toisaalta ei sillä olisi aiemmin ollut mitään merkitystä. Kirjan alkuperä ei ollut sidoksissa aiempiin
riimuihin.

-Eli siis... Ajankohta josta äsken puhuin. Luomisen hetki... Hermione siirtyi mitään miettimättä
Severuksen viereen katsomaan kirjan etusivua, jonka Severus oli kääntänyt esille.
-Tarkoittaa vuotta 1977, Severus sanoi katsoen suoraan Hermionen ruskeisiin silmiin.

Sillä hetkellä Hermione säikähti enemmän kuin aikoihin. Kaikki tapahtui äkkiyllättäen - ensin Hermione
kuuli edestään tuskaisen tukahdutetun huudon ja pian Severus oli jo lyhistynyt lattialle polvilleen. Hän
piti käsiä ohimoillaan ja painoi päätänsä polviaan kohti.

-Poikani, sinusta tuskin tulee tuolla menolla yhtään mitään, Severuksen isä raakkui lyöden ulko-oven
kiinni Kehrääjänkujalla. Severus jäi yksin olohuoneen lattialle.
-Severus, halaa minua, oloni on kamala, Lily puhui Severukselle kyyneleisin silmin. Severus käveli pois.
-Koulun parhaat tulokset VIP-kokeissa ovat saaneet Severus Kalkaros ja Lily Evans, Dumbledore nosti
kätensä ilmoihin suuressa salissa ylpeä hymy kasvoillaan. -Toivottavasti ystävyytenne pysyy yhtä vahvana
kuin tietämyksenne.
-Kuraverinen! Severus huusi.
-Ilkeä sika! Lily huusi.
-Jos et pyydä anteeksi, tapan sinut hitaasti, Kalkaros, James Potter osoitti Severusta taikasauvallaan.
-Pystyn valmistamaan jotain mahtavaa ja haluan sinut avukseni, nuori Lucius Malfoy kuiskasi.

Severus yritti kamppailla pois visuaalisesta myrskystä, joka särki hänen ohimoitaan ja velloi hänen
päänsä sisällä. Kun näyt pikkuhiljaa haalenivat, ymmärsi Severus kaikkien niiden olleen vuodelta 1977.
Tietämystaika oli tunkeutunut jollain tavoin hänen mieleensä ikään kuin tarkistaen Severukselta, muistiko
hän varmasti, mikä tuo riimun luomisen hetki oli. Ja Severus todellakin muisti.

-Severus! SEVERUS! Mitä tapahtuu? Oletko kunnossa? Voinko tehdä jotain? Joko se on ohi? Onko sinulla nyt
jo parempi olo? Hermione pälätti paniikissa Severuksen viereen kyykistyneenä. Hermione piti kättään
Severuksen selällä, ja huomasi tekevänsä sillä silittävää liikettä. Hermione yritti katsoa Severusta
silmiin.

Severus alkoi palata elävien kirjoihin. Heti ensimmäisenä hän havaitsi Hermionen käden omituisella
paikallaan.

-Älä huuda, saan vihlonnan takaisin ohimoihini, Severus äyskäisi repäisten samalla itsensä irti Hermionen
otteesta. Severus nousi seisomaan kuin salama, suoristi kaapunsa ja käveli hyvän matkan päähän
Hermionesta ajatellen kuin viimeistä päivää. Palaset hänen päässään vilisivät hurjaa vauhtia ja olivat
lähes asettumassa valmiiksi palapeliksi. Hänen mietteensä olivat niin intensiivisiä, että hän ei edes
tohtinut tuntea häpeää typerästä ja heikkoutta osoittavasta maahan lytistymisestään Hermionen edessä.
-No anteeksi, Hermione sanoi ja nousi ylös katsellen edelleen omituinen pelko rinnassaan Kalkaroksen
suuntaan. Mies oli selvästi kokenut äsken jotain todella kivuliasta.

-Anna sivu minulle, Severus osoitti sanansa Hermionelle. Hermione ei jaksanut kapinoida vaan toi sivun
kiltisti suoraan Kalkaroksen käteen. Severus katsoi sivua ja tuntui saaneen loiston takaisin silmiinsä.
-Näetkö... Hermione yritti kysyä, mutta Kalkaros keskeytti hänet.
-Kun luet julki hetkellä luomisen, tieto virroista Tuonelan tuo hallinnan elämän, Severus luki nopeasti.
Hermione ei voinut peitellä iloaan. Hän hymyili Kalkarokselle leivemmällä hymyllä, mitä hänen kasvoistaan
saattoi irti saada. Severuksen ilme pysyi hievahtamattomana, mutta myös hän tunsi olonsa onnistuneeksi.

-Näit äsken jotain, Hermione siirtyi samantien eteenpäin. He olivat hänen mielestään edenneet niin
paljon, ettei hän saattanut antaa hyvän vireen katketa.
-Totta, Kalkaros sanoi muistaen taas äsken näkemänsä katkerat mielikuvansa vuodelta 1977.
-Mitä näit? Hermione kysyi mielestään luontevasti.
-Se ei kuulu sinulle, Kalkaros töksäytti saaden Hermionen taas ärsyyntymään. -Oleellista on se, että näyt
olivat siltä ajalta, jolloin riimu tehtiin.

-Meillä on siis ainakin se pohjatietona, Hermione totesi. Kalkarosta turhautti, sillä jos Hermione olisi
ymmärtänyt tuoda kirjan aiemmin, olisi tuo pohjatieto ollut heidän hallussaan jo aiemmin. Hän ei
kuitenkaan jaksanut ottaa asiaa esille. Olisi tarpeeksi muutakin tehtävää ja mietittävää.

-Mutta miksi siinä sanotaan, että se pitäisi "lukea julki" luomisen hetkellä? Hermione mietti ääneen.
Severus oli miettinyt samaa viimeisen parin minuutin ajan, ja oli päässyt jonkinlaiseen käsitykseen
kokonaisuudesta. Hermione kuitenkin vei sanat hänen suustaan.
-Se... Se tarkoittaa sitä, että se todellakin täytyisi lukea julki, siis ääneen, sillä hetkellä, kun se
luodaan. Eli pitäisi olla vuodessa 1977 ja lukea ääneen nuo viisi riviä, Hermione totesi.
-Uskon samoin, Kalkaros sanoi. -Ja näin tekemällä, lukemalla nuo rivit niiden luomisen hetkellä,
tietämällä Tuonelan virroista... Kalkaroksen ääni hiljeni.
-Saisi haltuunsa "elämän hallinnan", Hermione lopetti Kalkaroksen lauseen.
-Mutta mitä se käytännössä tarkoittaa? Kenen elämän? Hermionen päässä risteili paljon muitakin
kysymyksiä, ja hän odotti Kalkaroksen sanovan jotain nerokasta.
-En osaa sanoa. Emme tiedä vielä tarpeeksi, Kalkaros sanoi katsoen Hermioneen ensimmäistä kertaa
sellaisella katseella, josta saattoi tulkita sen, että hän tiedosti olevansa tilanteessa juuri Hermionen
kanssa, eikä millään muotoa yksin.

Hermione mietti vähän aikaa. Hänen mieleensä tuli yksi keino, johon hän oli turvautunut kolmantena
opiskeluvuotenaan.

-Vuosi 1977... Olen käyttänyt ennen ajankääntäjää. Sen avulla pystyy, Hermione aloitti, mutta Severus
keskeytti hänet.
-Liikkumaan ajassa taaksepäin, luonnollisesti olen tietoinen kyseisen taikakappaleen
toimintamahdollisuuksista, Severus tokaisi nopeasti. -Sillä tosin ei pysty menemään ajassa eteenpäin,
joten jos suunnittelit aikamatkaa 70-luvun rauhan ja rakkauden Tylypahkaan, voit unohtaa sen ajatuksen,
Severus totesi pilkallisesti.
-En suunnitellut, että minä menen ajassa yhtään mihinkään, Hermione aloitti. -Vaan, että me menemme.
-Emme mene, Severus totesi vihaisesti. -Emmekä tiedä, onko Tylypahka edes oikea paikka lähteä
jäljittämään kyseisen sivun alkuperää. Todellisuudessa Severus arveli, että Tylypahka nimenomaan olisi
oikea paikka, sillä sivu oli laukaissut hänen mielessään pääasiassa Tylypahkaan liittyviä muistoja.
-Emme tiedäkään, mutta sieltä voisi ainakin aloittaa. Onhan kirja kuitenkin ollut Tylypahkan kirjaston
omaisuutta alusta asti, Hermione argumentoi vastaan. Kirjassa tosiaan oli Tylypahkan leima sen
painovuodelta 1977.
-Ja satun tietämään, että ajankääntäjiä on useita. McGarmiwa antoi minun käyttää vain yhtä niistä, eikä
sillä olisi pystynyt menemään niin kauas. Hänellä on ainakin yksi ajankääntäjä sen lisäksi, Hermione
lopetti puheenvuoronsa.

Severus tunsi inhotusta sisälmyksissään. Ajatus siitä, että hän menisi ajassa taaksepäin katsomaan omaa
nuorta itseään oli täydellisen sietämätön. Ajatus siitä, että Severus näkisi vilauksenkin Lilystä oli
äärimmäisen raastava. Vieläpä Hermionen kanssa... Sitä ei tulisi tapahtumaan, vaikka Hermione Granger
silittelisi hänen selkäänsä viikon taukoamatta ja katselisi taas häntä silmiin eri tavalla kuin kukaan
vuosikausiin.

No sitten ei ainakaan!
Mitä oikein ajattelet? Pois tuo päästäsi.

-Selvitetään ainakin teoreettinen mahdollisuus, Hermione totesi. Hän pisti riimusivun taskuunsa, tarttui
kädellään Severuksen käteen ja lähti kävelemään kohti luokan ovea. Samalla hetkellä hän tajusi
jättäneensä tuomansa kirjat paikoilleen luokan pöydälle ja pitävänsä toden totta Severusta kädestä.
Jostain syystä hän ei irrottanut otettaan. Hermione ei ymmärtänyt, mitä tapahtui, mutta Severuksen viileä
käsi sai hänen oman kätensä verenkierron kiihtymään. Hermione tunsi saavansa kaipaamaansa läheisyyttä
pitkästä aikaa, vaikkakin se oli erittäin vähäistä. Ei ollut myöskään väliä, vaikka tuo tuntemus valtasi
hänet Severuksen ansiosta. Tämä oli täysin viatonta, mutta silti hänelle niin kovin tarpeellista.

Severus oli kävellyt muutaman askeleen Hermionen perässä. Hän lähti tytön mukaan, vaikka juuri oli
vastustellut Hermionen puoltamaa ajatusta palata vuoteen 1977. Jollain kummallisella tasolla Severus
nautti Hermionen kanssa käsi kädessä kävelemisestä - vaikka se pikemminkin muistutti koiran taluttamista.
Severus alkoi saman tien inohta lämpimän sävyisiä ajatuksiaan, joten kun Hermione ja Severus olivat
kävelleet raollaan olevasta ovesta linnan käytävälle kädet toisiinsa kietoutuneena, Severus totesi
mielessään poikkeustilan olevan ohi. Hän irrotti kätensä saaden Hermionen kääntymään katsomaan, oliko
Severus kenties pysähtynyt kokonaan. Severus kuitenkin käveli Hermionen perässä, sillä hän ei ollut
varma, mitä tyttö aikoi.

He nousivat portaat tyrmiin vievältä käytävältä, kävelivät opettajien taukotilaan vievän piilotetun oven
ohi ja tulivat lopulta rehtorin huoneen eteen. Ennen kuin Hermione ehti sanoa salasanaa tai Severus
vastalausetta rehtorin puheille menemiselle, McGarmiwa asteli kiireisen näköisenä käytävän päästä heitä
kohti.

-Severus, Hermione, hienoa, että olette siinä yhdessä ja noin ilomielisesti, Minerva sanoi katsoen
innostuneena hengittävää Hermionea ja Severusta, jonka ilme oli kaikesta huolimatta hapan.
-Hermione, sinulta halusinkin kysyä erästä asiaa. Mitä mieltä olet tonttubändistä? McGarmiwa kysyi
innostuneena. -Kuunnelmissa on tapana, että esiintyjät viihdyttävät alussa ja lopussa yleisöä.

Severus näytti siltä, että olisi halunnut haudata kasvonsa syvimpään mariaanien hautaan, kun taas
Hermione oli puhtaasti järkyttynyt, ja jonkin verran huvittunut.
-Ei... En tarvitse tonttuja, bändissä tai muussakaan esiintymistarkoituksessa, Hermione vastasi toivoen
McGarmiwan räjähtävän nauruun ja toteavan kaiken olevan vain vitsailua. McGarmiwa ei kuitenkaan
vitsaillut juuri koskaan, joten Hermione hautasi toiveensa suhteellisen nopeasti.
-Aivan, aivan. Arvasinkin maahisparaatin sopivan paremmin sinun makuusi, McGarmiwa totesi yrittäen
kävellä pois paikalta edelleen kiireisen näköisenä. Hermione kuitenkin muisti taas, miksi he Severuksen
kanssa olivat ylipäänsä tulleet paikalle.

-Minerva, minulla - meillä - olisi tärkeää asiaa, Hermione totesi McGarmiwalle saaden hänen huomionsa
uudestaan. Kalkaroksen ilme viesti siitä, että hänellä ei olisi ollut rehtorille yhtikäs mitään asiaa,
mutta taaskin hän tunsi olevansa aivan liikaa tilanteen vietävissä. Kaikki kolme siirtyivät McGarmiwan
perässä rehtorin huoneeseen, jossa Minerva viittoi Severuksen ja Hermionen istumaan.

-Mikä on mielessänne? Miten projektinne etenee? McGarmiwa kysäisi heti aluksi.
-Hyvin. Saimme tietää, että kuoleman varjelusten symboli ja siihen liittyvä riimukatkelma on peräisin
vuodelta 1977, ja meidän tulisi olla siinä vuodessa ja siinä paikassa sillä hetkellä, kun katkelma
kirjoitetaan.
-Ja se siis on kirjoitettu silloin? McGarmiwa kysyi katsoen molempia?
-Emme tosiaankaan tiedä sitä, Severus vastasi ärsyyntyneesti.
-Mutta se on todennäköistä, Hermione lisäsi.
-Tarvitsemme ajankääntäjän. Sen jolla voi mennä vuosikymmeniä taakse- ja eteenpäin. Sinulla on sellainen,
eikö niin? Muistan sinun puhuneen siitä, Hermione osoitti sanansa innokkaasti ja selkeästi McGarmiwalle.
-Hermione... Se on erittäin voimakas taikaesine. Sen kanssa ei saa leikkiä. Jos sitä käyttää, ei missään
nimessä saa mennä kuin yhden kerran menneisyyteen ja palata yhden kerran takaisin tulevaisuuteen -
tarkasti samaan lähtöhetkeen, McGarmiwa puhui huolestuneen kuuloisena.

Severus oli turhautunut siitä, ettei edes tiennyt kyseisen kapistuksen olemassaolosta. Hän oli tietoinen
vain yhdestä ajankääntäjästä, jonka kanssa saattoi kulkea muutaman tunnin taaksepäin.

-Ettekä saisi missään nimessä näyttäytyä kellekään. Vuosi 1977, Severushan kävi tätä koulua silloin!
Riskit ovat äärimmäiset, Minerva paasasi.
-Mutta riimussa sanotaan, että lausujalla täytyy olla "tieto virroista Tuonelan". Severuksella on
kyseisiä tietoja paljon enemmän kuin minulla, Hermione sanoi katsoen samalla Severuksen suuntaan. Severus
katsoi ikkunasta ulos kasvot kivettyneinä paikoilleen.
-Matkanne pitäisi ehdottomasti olla lyhyt. Ettekä saa muuttaa mitään asiaa menneisyydessä. Yhdenkin asian
muuttaminen voi johtaa siihen, että takaisin tultuanne yksi oppilaista ei ole koskaan syntynyt, koska
hänen äitinsä päätti olla menemättä Kolmeen luudanvarteen sinä päivänä, kun hän tapasi tulevan
aviomiehensä ... Minerva kertoi.

-Mutta yksi asia teidän täytyy muuttaa, ja se on mahdollisen neljännen kuoleman varjeluksen tai sen
tietojen päätyminen tulevaisuuden, eli nykypäivän, Tylyahon tragedian aiheuttajalle.
-Eli tuhoamme koko ajatuksen alkuunsa? Miten? Meillä ei ole mitään suunnitelmaa, eikä tässä ole mitään
logiikkaa, Severus totesi taas vastahakoisesti.
-Olet oikeassa Severus. Teidän ei pidä tehdä mitään päätöksiä vielä. Ei ennen kuin tiedätte, mitä tehdä,
Minerva totesi.
-Mutta sitä odotellessa, rehtori McGarmiwa jatkoi. -Annan haltuunne tämän, McGarmiwa otti hyllynsä
maahisen muotoisesta keramiikka-astiasta hopeisen ja erittäin pitkäketjuisen ajankääntäjän.
-Severus, ota sinä tämä siksi aikaa haltuusi, Minerva ojensi esineen Severusta päin.
-En suostu tähän. En aio matkustaa yhtään mihinkään, etenkään Grangerin kanssa. Tämä ei ollut osa
suunnitelmaamme, Severus sanoi nyt ärtyneempänä kuin kertaakaan rehtorin huoneessa. -En jatka tätä
typerää peliä enää.

Severus nousi seisomaan, katsoi vihaisesti ensin McGarmiwaa ja sitten Hermionea, suoristi kaapunsa
kauluksen ja lähti ripeällä vauhdilla ulos huoneesta. Oven pamahdettua kiinni Minerva käveli Hermionen
viereen.

-Ota sinä tämä, Minerva antoi hopeisen ajankääntäjän Hermionelle. -Uskon hänen vielä leppyvän. Minulla on
täysi luotto sinun ihmisläheisyyden taitoihisi, Hermione.

Hermione otti esineen, laittoi sen taskuunsa, nyökkäsi rehtorille ja lähti kohti huonettaan.

****

Ron Weasley astui ulos Weasleyn Welhowitsit -puodista. Hän oli suostutellut veljensä Georgen pitämään
puotia pystyssä hetken yksinään. Ron oli aluksi vain auttanut veljeään yrityksen pyörittämisessä Fredin
kuoleman jälkeen. Viiden vuoden jälkeen Ron huomasi edelleen olevansa pilailupuodin vakiohenkilökuntaa,
tienaavansa sillä paremmin kuin hyvin ja haluavansa jatkaa työtään. Georgelle tilanne oli sopinut
paremmin kuin hyvin, sillä Ron tiesi pilailupuodissa myytävästä tavarasta paljon.

Ron oli innoissaan entisen tyttöystävänsä Hermionen tapaamisesta. Hän tiedosti heidän olevan tätä nykyä
vain ystäviä, mutta hän välitti tytöstä silti poikkeuksellisen paljon. Hänen täytyi tietää, että
Hermionella oli kaikki hyvin. Etenkin, kun hän työskenteli Tylypahkassa varmasti rasittavien
luihuislasten kaitsijana ja joutui vieläpä sietämään näiden inhottavaa oppi-isää Kalkarosta. Ron ei ollut
koskaan päässyt sen seikan yli, että Kalkaros oli tappanut Dumbledoren, vaikka tiesikin tapahtuman
taustat.

Ron käveli sisään Kolmeen Luudanvarteen. Hermione ei ollut vielä tullut. Hän istui seinän viereiseen
pöytään ja tilasi kaksi kermakaljaa. Hän ehti istua yksikseen vajaan minuutin verran, kun Hermione
ilmiintyi ikkunan eteen ja kipitti nopeasti ovesta sisään. Hänen hiuksiinsa ehti tarttua hieman lunta,
jota taivaalta sateli hiljakseen.

-Ron! Anteeksi myöhästymiseni, minulla oli ongelmia Kalkaroksen kanssa... Hermione huudahti riisuen
ulkokaapuaan ja halaten Ronia heti perään.
-Kalkaroksen? Mitä pirua? Miksi sinä hänen kanssaan missään tekemisissä joudut olemaan? Ron katsahti
Hermioneen huolestuneena.
-Voi Ron... Tietäisitkin. Se on pitkä tarina, Hermione sanoi.
-Minulla on kyllä aikaa, Geroge pärjää hetken yksinäänkin, Ron vastasi.
-Miten pilailupuodilla muuten menee? Hermione kysäisi.
-Hyvin... Yllättävän hyvin. Kaipa tällaisina aikoina ihmiset kaipaavat naurua ja lämpöä elämiinsä, Ron
totesi hieman ankeasti. Hermione arvasi hänen viittaavan Tylyahon murhiin.
-Mutta kerro nyt! Mistä ihmeestä on kyse, kun joudut Kalkarosta sietämään? Ron kysyi uudestaan
kärsimättömästi.

Hermione kertoi Ronille alusta lähtien kaiken. Sen, miten oli löytänyt taiotut sivut, tietämystaian
vaikutuksista, hänen ja Kalkaroksen yhteisistä perehdyttämiskerroista koulun oppilaiden edun nimissä ja
lopulta aikamatkan mahdollisuudesta.

-Pyhä Merlin! Täytyy sanoa, että en ymmärrä, miten olet kestänyt sen inohttavan ukon seurassa niin
pitkään, Ron totesi aitoa ihmetystä ja järkytystä äänessään. -Eikö hänen kanssaan ole kamalaa olla
kahdestaan?
-Ei oikeastaan. Tai siis on! Mutta se ei ole niin hirveää kuin kuvittelisi, Hermione vastasi saaden Ronin
kurtistamaan kulmiaan ihmeissään.
-Se mäntti ei kuitenkaan ole loukannut sinua mitenkään? Ron varmisti vielä.
-Ei tietenkään, ei se ole ollut henkilökohtaista, Hermione vastasi tajuten, että valehteli. Hermione oli
toden totta onnistunut sotkemaan oman henkilökohtaisen sektorinsa Kalkarokseen oudolla tavalla, vaikkei
halunnut sitä kunnolla myöntää.
-Ja ajassa matkustaminen... Kuulostaa aivan seikkailulta, Ron sanoi hymyillen. -Tuntuu oudolta, että et
olisi tekemässä sitä meidän kanssamme, minun ja Harryn.
-Niin... En ole itsekään innostunut Kalkaroksen kanssa seikkailemisesta, mutta en osaa vielä edes sanoa,
mihin tämä johtaa, joten turha spekuloida, Hermione vastasi siemaisten kunnolla juomaansa.
-Oletko kuullut Harrysta? Hermione muisti kysyä Ronilta. -Hän ei vastannut kirjeeseeni. Hän on varmasti
kiireisempi kuin aikoihin.
-Itse asiassa Herm, Ron vastasi virnistäen. - Olen kuullut hänestä hyvinkin. Hän on tulossa tänne ihan
pian.
Hermione tunsi riemun täyttävän jokaisen sopukan hänen kehossaan. Hänen suupielensä nousivat väkisin
aivan ääriasentoihinsa ja Hermionen teki mieli halata Ronia uudestaan.

-Ron! Mahtavaa! Olen ollut niin kiireinen kuunnelmani kanssa, etten olisi mitenkään saanut järjestettyä
meille kolmelle tapaamista, Hermione sanoi lähes onnenkyyneleet silmissään. -Olet paras, Ron.
-No eipä siinä mitään... Ja onnea kuunnelmakuvioistasi, Herm. En tosin yllättynyt pätkääkään, senkin
vanha hikari, Ron totesi saaden sekä itsensä että Hermionen nauramaan.

Samalla hetkellä Harry käveli sisälle. Ron huikkasi merkiksi heidän sijainnistaan, ja pian kaikki kolme
halasivat ja naureskelivat aivan kuin viittä vuotta ei olisi kulunut lainkaan. He juttelivat vartin ja
vielä toisenkin. Hermione kertoi Harryllekin hänen projektistaan Kalkaroksen kanssa mainiten myös
mahdollisen aikamatkan. Myös Harry reagoi asiaan inhotuksella ja jonkinasteisella järkytyksellä. Hermione
sai kuitenkin Harrynkin vakuutettua siitä, ettei kokisi oloaan ahdistavaksi Kalkaroksen seurassa. Hän
myös vähätteli tarkoituksella erityisesti aikamatkaosuutta kertomuksessaan. Hermione mainitsi, että he
ehkä kävisivät "hieman vilkaisemassa" jotain menneisyyden kohtaa selvittääkseen neljännen kuoleman
varjeluksen symbolin alkuperää. Lopulta Harry muisti Hermionen lähettämän kirjeen.

-Hermione, olen tosi pahoillani, etten ehtinyt lennättää sinulle vastausta, olen ollut aivan korviani
myöten kiireissä, Harry totesi vaikuttaen hetken verran aidosti väsyneeltä.
-Mitään uusia rikoksia ei ole tapahtunut lähiaikoina? Ron kysyi Harrylta.
-Ei juurikaan. Tuntuu, että kaikki on pysähtynyt paikoilleen Tylyahon murhien jälkeen, Harry totesi
juoden omaa kermakaljaansa, jonka oli juuri tilannut. -Emmekä meinaa päästä etenemään niidenkään kanssa.

Yhtäkkiä Ronin tasku alkoi savuta. Hermione säikähti ihmeellistä ilmiötä ja otti vaistomaisesti sauvansa
esille. Harry ei ollut moksiskaan, hän taisi jo tietää mistä on kyse.

-Ei hätää Herm, tämä on eräänlainen viestintäväline, jota käytämme Georgen kanssa. Isä sanoi, että jästit
käyttävät samankaltaisia. Joitain känniköitä, Ron sanoi katse kiinni pallon muotoisessa esineessä, jonka
hän otti taskustaan ja joka savusi edelleen. -Perhana. Itsestään laukeavat mämmääjät ovat alkaneet laueta
itsekseen. Joudun menemään Georgen avuksi, anteeksi kaverit!
-Ron, älä sure, lupaan, että ehdimme jatkossa näkemään enemmän, Hermione totesi saaden Harrylta
myötäileviä toteamuksia. -Ja olimmehan tässä melkein tunnin.

He halasivat lähdön merkiksi, ja Ron katosi Tylyahon vilinään kädet taskuissaan juosten lumisadetta
vasten.

-No Hermione, mikäs on kuunnelmasi tilanne? Olen kyllä järjettömän ylpeä sinusta, Harry avasi
keskustelun, joka jäi nyt vain Harryn ja Hermionen dialogiksi Ronin lähdettyä.
-Olen mielestäni ihan hyvässä tilanteessa, Hermione sanoi hymyillen. -Mutta halusin kysyä sinulta
aiemmmin Tylyahon murhaajan käyttämästä merkistä.
-Mitä haluat tietää? Harry sanoi juoden taas juomaansa.
-Onko se symboli, neliön sisällä oleva kuoleman varjelusten merkki, toistunut kaikissa teoissa? Hermione
kysyi.
-On. Kun löysimme kidnapatut lapset, oli heidän ihoonsa piiretty arpeuttamalla sama merkki. Se oli
noiduttu siihen täysin samalla tavalla kuin Pimento noitui viidentenä kouluvuotena minun käteeni sanoja,
Harry kertoi äänessään selkeää puistatusta. Myös Hermione oli kauhuissaan.
-Herm, en saisi puhua mistään tutkimustemme vaiheista kellekään, mutta sinulle voin varmastikin kertoa?
Harry kumartui Hermioneen päin pöydän toiselta puolelta madaltaen ääntään kuiskauksen tasolle.
-Totta kai voit, Hermione sanoi kumartuen myös Harryn kasvoja päin.
-Lucius Malfoy, Harry kuiskasi. -Hänellä on jotain tekemistä asian kanssa.
-Lucius? Hänhän on Azkabanissa? Hermione ihmetteli ääneen.
-Tiedän. Johtolangat vain osoittavat suoraan häneen. Selvitämme parhaillamme, miten voisi olla
mahdollista, että Lucius edelleen toteuttaisi jotain juoniaan Azkabanista käsin, Harry sanoi.
-Uskomatonta... Hermionen ääni hukkui hänen omien mietteidensä tulvaan.
-Sitä se on, Herm... Tiedätkö, olen lähiaikoina tuntenut itseni todella hämmentyneeksi. En osaa sanoa,
haluanko tehdä tätä työtä koko elämääni. Kun olen nähnyt kaikkien rikosten uhrien omaisia, heidän surunsa
ja epätoivonsa, on vaikea löytää omasta elämästään positiivisia vivahteita korvaamaan niitä inhotuksen ja
ahdistuksen tunteita, Harry puhui osittain lasiinsa. -Kun näin niiden kidnapattujen lapsien vanhemmat
ennen kuin lapset olivat löytyneet, olin varma, ettei ankeuttajakaan voisi viedä uskoani kaikkeen hyvään
vastaavalla tavalla. Vanhemmat olivat itkeneet monta vuorokautta lähes taukoamatta, ja jokainen
epätietoisuuden hetki raastoi heitä lisää, Harry puhui nyt katse Hermionessa.

Hermionessa, joka itki. Hän oli tuntenut palan nousevan kurkkuunsa jo Harryn aloittaessa puheenvuoronsa,
mutta nyt hän ei enää pystynyt estämään valtaisan kyynelvirran purkautumista. Samalla hän saattoi itkeä
lähipäivinä tuntemaansa yksinäisyyttä, jännitystä kuunnelmasta ja kenties pelkoa mahdollisesta
aikamatkasta. Kynneleitä vain tuli.

****

Severus Kalkaros oli ilmiintynyt Kolmen luudanvarren perälle, josta ei näkynyt muualle ravintolaan. Hän
oli ollut näkevinään Ron Weasleyn kiirehtivän ovesta ulos. Severus oli ollut lähinnä onnellinen, että
Weasleyn matka oli nimenomaan ulos eikä sisään. Hän ei halunnut törmätä kehenkään. Hän halusi vain hoitaa
tapaamisen pois alta. Hän ei halunnut tavata henkilöä, jota odotti, mutta ajatteli saavansa muuta
ajateltavaa turhauttavan aikamatka-ajatuksen tilalle.

Draco Malfoy ilmiintyi hänen viereensä. Hän tilasi pikaisesti kaksi tuliviskiä, jotka saapuivat nopeasti
hänen ja Kalkaroksen eteen.

-Voisitko esittää asiasi mahdollisimman nopeasti, minulla on todellakin parempaakin tekemistä, Severus
puhui tympeästi Dracolle.
-Kuten mitä? McGarmiwan eukon pillin mukaan tanssiminen? Mahdat tuntea itsesi merkittäväksi hahmoksi
opettaessasi kersoille litkutieteitä, Draco avasi pelin heti tylyllä kommentilla.
-Ainakaan en lorvaa ympäri Tylyahoa juopotellen päivät pitkät. Tai - vielä pahempaa - kuluttaen Azkabanin
sellejä. Toivottavasti isällesi kuuluu hyvää, Kalkaros katsoi Dracoa inhoten.
-Luojan kiitos olet oma itsesi,etkä ole pehmentynyt, Draco sanoi matalalla äänellä katsoen Severusta
kulmiensa alta.
-Esitä asiasi, niin pääsen lähtemään, Kalkaros vastasi. Draco ei aikaillut vaan meni heti asiaan.
-Minulla on tietoja erittäin suuresta löydöstä, Severus. Sen avulla voisimme molemmat jättää typerät
nykyiset elämämme ja saavuttaa jotain paljon suurempaa, Draco puhui hiljaa.
-Millä ilveellä ajattelit moisen toteuttaa? Kalkaros kysyi äänessään hitusen pilkkaa.
-Isälläni on ollut vuosia hallussaan tieto tavasta hallita kuolemaa. Hän ei vain ole päässyt toteuttamaan
sitä, koska joitain paloja on aina puuttunut. Ja nyt hän on vankilassa, Draco puhui. -Tarkoitan kuoleman
varjelusta, neljättä sellaista. Se ei ole satua. Isäni on kerran lähes onnistunut saamaan sen
haltuunsa... Uskon, että sinun avullasi... Draco puhui hiljaa, mutta Kalkaros keskeytti hänet vihaisesti.
-Kuinka sinä kirottu mäntti puhut tuollaisesta asiasta jossakin kapakassa? Kalkaros rähisi hampaidensa
välistä.
-Arvasin, että olet kiinnostunut, Severus. Nyt meidän vain... Hetkinen. Hah. Salli minun nauraa. Harry
Potter vehtaa taas kuraverisen hikipinkoystävänsä kanssa. Katso vaikka. Tuolla he ovat, Draco naurahti
katsoen Kalkaroksen olan yli Hermionen ja Harryn suuntaan. Heidät juuri ja juuri erotti baarin perältä.

Kalkaros kääntyi vaistomaisesti ympäri tuolillaan nähdäkseen Dracon osoittamaan suuntaan. Siellä tosiaan
olivat Harry Potter ja Hermione Granger.

Mutta mitä helvettiä? Tyttöhän itkee.

Sillä hetkellä Severus unohti Dracon, ravintolan, jossa he olivat ja koko muun maailman. Ainoa, jonka hän
näki, oli Hermione itkemässä. Nuo ruskeat ja lämpimät silmät vuosivat kyyneleitä kuin viimeistä päivää,
ja se ei vain käynyt Severuksen mielestä päinsä. Ei millään muotoa.

Severus nousi seisomaan sellaisella vauhdilla, että tuoli, jolla hän oli istunut kaatui selälleen
aiheuttaen äänen, joka käänsi lähellä istuvien ihmisten katseet heihin päin. Severus ei välittänyt. Hän
ei ajatellut järjellä, vaan hän toimi sataprosenttisesti tunteidensa varassa. Severus harppoi nopeasti
ravintolan päästä päähän lähestyen Hermionen ja Harryn pöytää.

Hermione huomasi Severuksen, ja miten hänellä tuntui olevan kiire hänen ja Harryn suuntaan. Hermione oli
juuri nousemassa seisomaan kysyäkseen Severukselta, oliko hänellä kenties jotain asiaa. Hän ei kuitenkaan
ehtinyt. Severus oli saapunut määränpäähänsä, pysähtynyt Harryn taakse, repäissyt Harryn lähes täysin
ilmaan tämän kauluksesta ja tönäissyt hänet hyvän matkan päähän itsestään. Myös Harryn tuoli kaatui.

Harry ei ehtinyt reagoida juuri mitenkään Kalkaroksen tekoon.

-Mitä kirottua sinä itserakas paskiainen häntä itketät? Severus raivosi Harrylle, joka oli nostamassa
sauvaansa esille taskustaan.
-Karkotaseet, Severus lausui valoa nopeammin. Harryn sauva lensi baaritiskiin päin.
-Jos murrat hänen hermotasapainoaan vielä kertaakaan, olet entinen aurori ja tuleva Pyhän Mungon
vakioasukas, Kalkaros sanoi kasvot täynnä käsittämätöntä inhoa.

Hermione yritti huutaa jotain väliin, mutta ei ehtinyt, sillä kaikki kävi aivan liian nopeasti.
Seuraavaksi Kalkaros kietoi kätensä Hermionen ympärille ja ilmiinnytti heidät aivan Tylypahkan rajalle.
Hermionesta tuntui, että hän olisi ollut painava kuin punnus. Hänen ainut kontaktinsa todellisuuteen oli
Severus, jonka rintakehään hän jostain syystä halusi painaa päänsä.

Lopulta he molemmat tajusivat, mitä oli tapahtunut. Hermione erkani samantien Severuksen otteesta. He
olivat pellon reunalla, aivan lähellä Tällipajua. Illan hämärä oli laskeutunut jo aikoja sitten, mutta
nyt se tuntui hämärämmältä kuin koskaan. Luminen tuuli huitoi molempien kasvoja, eivätkä he osanneet
sanoa mitään. Hermione halusi raivota Severukselle, mutta melkein enemmän hän halusi palata kiinni hänen
kehoonsa. Lopulta Severus sai sanoja ulos. Hänen kasvonsa näyttivät kolkoilta ja kylmiltä vasten lumista
iltamaisemaa. Tuulenpuuskat piiskasivat hänen hiuksiaan kaikkiin ilmansuuntiin. Hän vapisi, mutta
Hermione pystyi näkemään, ettei se johtunut kylmästä ilmasta.

-Ja sinä, Severus astui taas hieman lähemmäs Hermionea. -Kuinka voit vaarantaa keskittymiskykysi tällä tavoin kesken
äärettömän tärkeää tehtävää!
-En, en, en... En tiedä. Tahdon vain pois täältä. Turvaan... Hermione oli uuden itkupuuskan porteilla,
mutta ei halunnut astua sisään. Hän ei ollut vielä päässyt yli aiemmastakaan itkun aiheuttajasta.

Severus katsoi Hermionea, joka vapisi tuulessa ja jonka aiemmin itketyt kyyneleet kulkivat hänen
silmäkulmansa kautta ohimoon päin ja paiskautuivat lopulta tuulen mukaan. Tytön kihara tukka meni täysin
levottomaksi ja keräsi lunta. Severus päätti luovuttaa hetkeksi. Nyt hän ei pystyisi enää järkeilemään
mitään. Olisi muutenkin jo liian myöhäistä. Severus otti ulkoviittansa ja asetti sen Hermionen
päällysvaatteiden päälle. Sitten hän ojensi Hermionelle nenäliinan, laittoi oikean kätensä tytön
ympärille ja lähti kävelemään. Hermione käveli Severuksen vierellä, suojassa tuulelta Severuksen käden
alla. Severus saattoi Hermionen aina tämän huoneen ovelle asti pitäen tyttöä koko ajan tiukasti
otteessaan. He eivät puhuneet sanaakaan, eikä kukaan luultavasti nähnyt heitä.

****

Luojan kiitos Hermione oli kasannut kuunnelmassa tarvittavan puheen jo aiemmin valmiiksi. Edellisen illan
tilanteen jälkeen hän ei olisi pystynyt tekemään yhtä ainutta järjellistä tekoa. Severus oli pitänyt
häntä ainakin jollakin tapaa hyvänään, eikä siinä Hermionen mielestä ollut pienintäkään logiikkaa. Mitä
maailman järkeä olisi alkaa hempeillä ihmisen kanssa, josta ei edes pidä?

Onneksi kuunnelma vei lähes kaikki Hermionen ajatukset. Tilaisuus alkoi vartin päästä, minkä seurauksena
Hermione lähti kävelemään kohti suurta salia. Hän oli pukeutunut mustaan kauluspaidan ja hameen
yhdistelmältä näyttävään mekkoon, ihon värisiin sukkahousuihin ja valkoiseen keveään neuletakkiin. Hän
kokeili neuletakkinsa taskua vaistomaisesti. McGarmiwan antama hopeinen ajankääntäjä oli siellä edelleen.
Hermione oli tottunut kolmantena kouluvuotenaan kantamaan ajankääntäjäänsä kaikkialla mukanaan, joten oli
luontevaa tehdä niin taas. Enää hän ei vain ollut varma, olisiko kannattavaa edes pohtia kyseisen
kapistuksen käyttämistä. Ainakaan Severuksen seurassa.

-Suuri päivä, suuri päivä! Suuren suuri päivä Tylypahkassa! muotokuvien raamien sisältä kuului Hermionen
astellessa kohti suurta salia.

Hermione huomasi, että suuri sali oli tupaten täynnä. Pöydät oli siirretty pois, tilalla oli satoja ja
taas satoja tuoleja. Hän käveli pienen tilaisuutta varten noidutun lavan eteen. Eturivissä istuivat
kaikki koulun opettajat. Vihreät kankaat koristivat seiniä ja roikkuivat katosta. Onneksi ne olivat
väriltään hieman neonvihreän kaltaiset, eivätkä muistuttaneet täysin Luihuisen tuvan suosimaa vihreää.
Ihmiset kohisivat keskenään ja kääntyivät katsomaan Hermioneen päin. Jotkut ottivat valokuvia. Hermione
yritti tähystää ympärilleen nähdäkseen tuttuja kasvoja. Pian hän huomasikin Ronin ja Georgen vilkuttavan
hänelle keskirivien tienoilta. Oli kuitenkin eräs mustatukkainen mies, jota hän ei ainakaan vielä nähnyt.

Tilaisuus alkoi lyhyellä viulukvartetin esityksellä. Seuraavaksi lavalle kiipesi Taikuuden Akatemian
Englannin jaoston puheenjohtaja, joka esitteli itsensä ja kertoi lyhyesti Akatemian tarkoituksesta.
Hermione alkoi tuntea valtavaa jännitystä kehossaan. Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä. Ei hän koskaan
aikonut yrittääkään saada tohtorin arvonimeä, eikä hän edes kokenut löytäneensä mitään. Toki hän arvosti
tilaisuutta, mutta koki pääasiassa olevansa hirveiden paineiden alla. Hän olisi pian satojen ihmisten
edessä ja toivoi pääasiassa, että ei päätyisi naurunalaiseksi.

-Ja seuraavaksi pääsemme kuulemaan itse Hermione Grangeria, vanha velho lopetti sanansa taputtaen
merkiksi muulle yleisölle. Taputusten saattelemana Hermione kiipesi lavalle.
-No niin... Hei kaikki, Hermione tunsi itsensä heti ääliöksi. Ei hän ollut harrastanut puheiden pitämistä
juuri ikinä, ja nyt se tulisi varmasti kostautumaan.
-Niin. Siis. On olemassa erittäin vanha ja harvinainen taika, jota kutsutaan tietämystaiaksi. Taikaa
käytetään suojamaan tiettyjä asioita paljastumiselta. Löysin 1970-luvun kirjasta kaksi kappaletta,
sivujen puolikkaita, jotka ymmärsin kuuluvan yhteen... Hermione alkoi kertoa. Puhuminen sujui sitä
paremmin, mitä pidemmälle hän pääsi.

Sitten Hermione meinasi seota sanoissaan lopullisesti.

Kalkaros oli ilmestynyt suureen saliin kesken Hermionen puheen. Kukaan muu ei huomannut Severuksen
saapumista paitsi Hermione, joka ainoana katsoi salin takaseinään päin. Severus asettui mustanpuhuvine
olemuksineen juuri tuon takaseinän tuntumaan nojaten siihen kevyesti. Severus olisi mahtunut istumaan,
mutta ilmeisesti hän seisoi mieluummin.

-Niin... Ja koska tietämystaika toimi kahdessa vaiheessa, ilmestyi paperiin vielä jotain muuta. Sinisenä
hohtava symboli, jossa oli kuoleman varjelusten...

Hermionen puhe katkesi juuri siihen kohtaan. Minerva McGarmiwa luuli, että Hermionen puhe oli pysähtynyt
vain jännityksen vuoksi, ja hän yrittikin nyökytellä Hermionelle hurjaan tahtiin eturivistä nostellen
käsiään rauhoittavaan tahtiin. Hermione kuitenkin oli kiinnittänyt katseensa salin katonrajassa
tapahtuvaan valoilmiöön. Yhtäkkiä kuului valtaisa räsähdys.

Tonttujen tuomat vihreät kankaat syttyivät tuleen, seinän kivetyksestä alkoi sinkoilla pieniä palasia ja
koko paikan täytti käsittämätön jyrinä. Hermione näki, kuinka kaikki salissa olevat ihmiset alkoivat
sinkoilla eri suuntiin huutaen apua. Aurorit, jotka valvoivat tilaisuutta alkoivat välittömästi lentää
luudillaan ympäri salia tehden varmasti jotain hyödyllistä, vaikka kokonaisuus näyttikin Hermionen mielestä
tällä hetkellä kaoottisimmalta koskaan.

Valtava pelon ja paniikin sekainen olotila valtasi Hermionen. Hän katsoi ensin Ronia ja Georgea, jotka
viittoilivat Hermionea tulemaan heidän suuntaansa. Sen jälkeen Hermionen katse haki Severuksen, joka
koitti sammuttaa palavaa kangasta. Hermione näki Severuksen ilmeestä, että tämä ei onnistunut, ja se
turhautti Severusta. Yhtäkkiä kaikki tuntuivat katsovan kohti kattoa. Ilmaan piirtyi merkki. Neliö,
kolmio, ympyrä ja suora viiva.

Kaikki kääntyivät katsomaan Hermioneen päin.

Voi luoja! Nyt he luulevat, että minä olen järjestänyt tämän kaiken.

Hermione ei kestänyt sekuntiakaan tilannetta. Hänellä oli mielessään vain yksi tavoite. Siinä ei ollut
järjen haiventakaan, mutta varmasti se voittaisi tässä tilanteessa yhtään kauempaa pällistelemisen. Sitä
paitsi Hermionen sydän sanoi, että hänen tuli tehdä näin. Kerrankin hän aikoi kuunnella sitä.

Hermione kiinnitti katseensa Severuksen silmiin. Severus huomasi tämän ja lopetti sammutustyönsä.
Hermione alkoi survoutua väkijoukon läpi, hän juoksi ja tunkeutui eteenpäin niin nopeasti kuin pystyi.
Hermionesta tuntui, että hän olisi tehnyt kaiken hidastettuna, eikä hänen halajamansa päämäärä koskaan
koittaisi. Hän katosi ihmismassaan täysin. Severus odotti, milloin Hermione ilmestyisi väkijoukon läpi,
ja ihmetteli miksi ihmeessä tyttö juuri hänen luoksensa halusi päästä.

Yhtäkkiä Hermione tarttuikin Severuksen oikeaan käsivarteen. Hän oli joutunut kiertämään hieman eri
kautta päästäkseen eteenpäin.

-Mitä sinä... Severus yritti aloittaa kysymyksen, mutta ei saanut kysyttyä sitä loppuun.

Hermione oli asettanut kätensä Severuksen ympärille. Toisella kädellä Hermione kaivoi taskustaan jotain,
otti sen käteensä, ja vilkaisi sitä vielä varmistaakseen, että kyseessä on oikea esine. Hän heitti
hopeisen ketjun hänen ja Severuksen ympärille ja lausui ketjusta roikkuvalle hopeiselle päälle sanat,
jotka saivat viileän järkytyksen valahtamaan Severuksen kehon sisällä päästä varpaisiin.

-Tylypahka, 1977.

Kuin vaistomaisesti Hermione kiersi myös toisen kätensä Severuksen ympärille. Severus oli upottanut
oikean kätensä Hermionen hiuksiin pitäen tiukasti kiinni tytön niskasta, kun taas miehen vasen käsi
painoi lujasti Hermionen alaselkää. Salin kaaos jäi jonnekin kauas, eikä kukaan enää yrittänyt juosta
Hermionea tai Severusta päin. Hermione tunsi, kuinka hän ajautui Severuksen kanssa kummalliseen
pyörteeseen, joka yritti huitaista heidät erilleen. He eivät kuitenkaan sallineet moisen tapahtua.

Luku 9 - Pehmeä laskeutuminen


Sekä Severuksesta että Hermionesta tuntui, että he olisivat olleet ilmiintymisen välivaihetta muistuttavassa pyörteen tapaisessa tilassa jo monta minuuttia. Oli kuin he olisivat olleet jonkinlaisessa tyhjiössä, joka painoi heitä aivan liki toisiaan. Severus oli avannut silmänsä katsoakseen, mitä heidän ympärillään näkyisi, mutta paine pakotti hänet painamaan silmänsä välittömästi takaisin kiinni. Hermionelle moinen tarkastelu ei tullut mieleenkään. Hän oli painanut kasvonsa tiiviisti Severuksen jänteikkään kaulan alapuolelle.

Hermionen kehon ja mielen oli vallannut vähintään kymmenen erilaista tunnetta. Jokainen niistä raastoi kuin tuhat terää, eikä Hermione tiennyt, mitä tästä valikoimasta hänen tulisi tuntea. Sen lisäksi, että häntä hävetti pakeneminen suuren salin kaaoksesta, häntä pelotti se, mikä heitä määränpäässä odottaisi. Hermionen ei tarvinut kuitenkaan odottaa kauaa, sillä pikkuhiljaa hän tunsi, miten paine hänen ympärillään helpotti. Tuntui siltä, että miljoonat kireälle sidotut köydet avautuisivat hänen ja Severuksen ympäriltä.

Erityistä oli kuitenkin se, että hän ei ollut varma, olisiko hän helpottunut vai harmistunut siitä, että tulisi pian irtautumaan Severuksen otteesta. Hermionesta tuntui eilisen tavoin äärettömän hyvältä aistia Severus niin lähellä itseään. Tuo tunne oli tällä hetkellä ainoa yhtenäinen ja selkeä osanen hänen ajatuksissaan. Mies tuoksui voimakkaasti joltain puhtaalta tai jopa steriililtä, johon oli sekoittunut jotakin yrttistä. Samaisen tuoksun Hermione oli havainnut ensimmäisen kerran ensimmäisenä kouluvuotenaan, jolloin Severus oli kantanut varastostaan aineksia oppilaille luokkaansa tiettyjä liemiä varten. Aina kun mies palasi varastolta, toi hän mukanaan tuon tuoksun. Hermione oppi tuolloin tunnistamaan sen nopeasti, ja viime viikkojen aikana hän oli törmännyt siihen säännöllisesti.

Ennen kuin Hermione ehti tehdä lisähavaintoja olotilastaan, hän nosti katseensa ja huomasi tuttujen seinien palaavan heidän ympärilleen. Severus kiinnitti huomionsa samaan asiaan. Hermione saattoi nähdä vain mustien hiuksien huiskivan lähellä hänen omia kasvojaan Severuksen käännellessä päätään nopeaan tahtiin katsellen kaikkiin mahdollisiin suuntiin. He tunsivat kiinteän kivilattian painautuvan heidän kengänpohjiaan vasten.


-Se toimi, Hermione henkäisi kierrättäen katsettaan Tylypahkan katosta seiniä ja maalauksia pitkin aina kivilattiaan asti. -Olemme todella täällä.

Samalla hetkellä sekä Severus että Hermione ymmärsivät olevansa yhä samassa asennossa, tiukassa halausotteessa, kädet toistensa keholla. Severus huomasi pitävänsä kättään alueella, joka sijaitsi häiritsevän lähellä tytön takamusta. Ymmärrys sai Severuksen täyttymään ärsytyksellä, ja hän nosti ajankääntäjän ketjun heidän ympäriltään, pisti sen taskuunsa ja kiskaisi lopulta itsensä Hermionesta irti ikään kuin tyttö olisi ollut tulikuuma. Otettuaan noin metrin etäisyyden Hermioneen, järki alkoi palata Severuksen ajatuksiin.


Luoja.
Olemme todella täällä.
Onneksi täällä ei juuri nyt ole ketään.
Mutta minä en missään olosuhteissa halunnut päätyä tänne!
Helvetti!
Granger... inhottava Granger vei minut tänne vasten tahtoani!

Severus katsoi edelleen ympärilleen yrittäen paikantaa, missä päin linnaa he olivat. Samaan aikaan hän puristi käsiään nyrkkiin. Uskomaton raivo oli purkautumassa hänen suustaan.

-Sinä itseriittoinen ja vastuuton kakara! Severus ei enää pystynyt pitämään aallokon lailla mylläävää suuttumusta sisällään, eikä hän liioin vaivautunut sensuroimaan sanomisiaan.
-Olet typerin  ihminen, jota olen pitkään aikaan joutunut sietämään, tiedäthän sen? Severus raivosi Hermionelle kasvojen lihakset vapissen. Hän ei ollut tuntenut moista polttavaa ja kokonaisvaltaista raivoa vuosikausiin. Näytti siltä, että hän voisi paiskata Hermionen vasten linnan seinää ja sen jälkeen poistua paikalta tuntematta pienimpiäkään omatunnon tuskia.

Hermione puolestaan oli vieläkin täysin ällikällä lyöty tästä taikuuden muodosta, joka oli mahdollistanut hänen ja Severuksen siirtymisen näin paljon ajassa taaksepäin. Kyllä hän oli ajassa ennenkin matkustanut, mutta kyse oli tuolloin ollut vain muutamista tunneista. Täällä hän kuitenkin nyt oli. Seuranaan hänellä oli henkilö, joka oli aiheuttanut hänelle vuosikausia puhdasta puistatusta. Tuo henkilö raivosi hänelle täysin aiheesta, sen Hermione ymmärsi. Eikä hän osannut juuri puolustautua, eihän hän pystynyt selittämään itselleenkään, miten ihmeessä päätyi raahaamaan heidät pois suuresta salista näin hurjin lopputuloksin.

-Tiedän, että en olisi saanut tehdä, mitä juuri tein, Hermione sanoi rauhallisesti. -En osaa selittää, miksi ajattelin sen olevan hyvä ratkaisu.
-Vai et sinä osaa selittää, Severus sanoi hitaasti astuen hieman lähemmäs Hermionea silmät ohuina viiruina.
-Tuon ikäisen naishenkilön voisi odottaa olevan sen verran kypsä ja järkevä, että kykenisi tuottamaan jonkinlaisen selityksen tominnalleen! Pahaiset kakarat tekevät hiekkalaatikoillaan mitä sattuu, he voivat sanoa, etteivät he osaa selittää! Et sinä! Et tuossa asemassa! Severuksen sanat sivalsivat ilmaa kuin kiroukset.

Severuksesta tuntui, että hän olisi voinut ladella ärsytyksensä ilmauksia loputtomuuksiin. Hermione oli juuri avaamassa suutaan jo selkeästi tulistuneen näköisenä, mutta askelten ja puheensorinan ripeä ääntely viereisen portaikon suunnasta katkaisi hänen aikeensa. Severus ja Hermione katsahtivat toisiaan paniikinomaisesti. Lähellä ei ollut minkäänlaista patsasta tai verhoa, jonka suojiin he olisivat voineet piiloutua. He eivät missään nimessä saisi näyttäytyä. Hermionea luultaisiin todennäköisesti tuntemattomaksi opettajaksi tai seitsemäsluokkalaiseksi, mutta Severus olisi luultavasti tunnistettavissa nuoremman versionsa kaltaiseksi, mikä aiheuttaisi päänvaivaa. He joutuisivat käyttämään jonkinlaista loitsua.

-Teen suojaloitsun, Hermione sanoi nopeasti. Hän oli tottunut tekemään suojataikoja, kun hän oli Harryn ja Ronin kanssa etsinyt hirnyrkkejä ja pakoillut korruptoitunutta ministeriötä ja kuolonsyöjiä. Ratkaisu tuli hänelle siis mieleen erittäin luontaisesti. Hermione otti sauvan taskustaan nopeasti ja piirsi ilmaan heidän ympärilleen kaaren. Severus ei ehtinyt vastustella. He olivat siirtyneet varmuuden vuoksi käytävän päädyn nurkkaan.
-He eivät nyt voi nähdä tai kuulla meitä, Hermione sanoi Severukselle. -Ai niin, ja minä haluan ajankääntäjän, olen tottunut kantamaan sitä, hän tokaisi nopeasti ja nappasi kyseisen esineen Severuksen taskusta käteensä.
-Luuletko, että en tiedä, mitä suojataika tek... Severuksen lause jäi kesken, sillä hän joutui keskittämään kaiken huomionsa portaiden suuntaan. Tulijat näyttivät pelottavan tutuilta.

-Etkö käsitä, että tämä on meille loistava asia! Pääsemme pois täältä ääliöiden luota. Voisimme jättää hyvästit typerälle teeskentelylle. Emmehän me puhdasveriset voi vain jatkaa kuraveristen paapomista, syödä heidän kanssaan yhdessä, pelata typerää huispausta ja esittää, että olisimme kiinnostuneita moisesta lajista, mustatukkainen tyttö puhui heitellen sanojaan äärimmäisen tiheään tahtiin. Hänen kätensä huitoi ilmaa ikään kuin korostaakseen sitä, että 16-vuotiaan tytön koko keho oli asiasta yksimielinen. Tytön tukka oli valtaisa. Hänen kaapunsa alta pystyi erottamaan erittäin kapean vyötärön, jonka linjat korostuivat kireän korsetin avulla.

-Olet niin hätäinen. Sitä paitsi olen puhunut sinulle ennenkin siitä legendasta. Kuoleman hallinta kiinnostaa ainakin minua sen verran, että se vie huomioni mieluummin kuin jonkun puoskarin joukkoihin liittyminen, vaaleatukkainen poika vastasi tytölle laskien ääntään hieman ikään kuin viestittääkseen tytölle, että heidän ei sopinut huudella näistä asioista kovaan ääneen koulun rappusissa. Pojan olkapäälle kasvaneet hiukset olivat niin uskomattoman vaaleat ja sileät, että ne olisivat voineet olla valkoista silkkipaperia.
-Lucius! En voi uskoa, että jaksat edelleen jauhaa tuosta. Vaikka oletkin niitä harvoja, jotka aiheesta tietävät, luulisi sinun järkevänä puhdasverisenä tajuavan sen olevan satua, Bellatrix Lestrange puhui nuorelle Lucius Malfoylle kipakasti.

Ennen kuin Lucius vastasi tytölle mitään, hän kiinnitti yhtäkkiä katseensa Hermionen silmiin. Hermione järkyttyi erehdyttävästi Draco Malfoyta muistuttavan Luciuksen terävästä katseesta. Myös Severus hänen takanaan näytti hämmentyneeltä. Nyt Hermione ja Severus seisoivat noin puolen metrin päässä toisistaan. Hermione onnistui rauhoittumaan muistuttamalla itseään siitä, että Lucius ja Bellatrix eivät näkisi heitä. Hänen leukansa kuitenkin oli loksahtaa sijoiltaan, kun hän tajusi Luciuksen nyt kävelevän määrätietoisin askelin heitä kohti. Täysin vaistomaisesti Hermione ajatteli heti ensin ajankääntäjää, joka oli yhä hänen kädessään. Hän keräsi sen pitkän ketjun yhteen kasaan ja tunki koko esineen nopeasti omaan taskuunsa. Nuori Lucius katsoi kummissaan Hermionen toimia, mutta näytti ennen kaikkea vihaiselta.

-Kukas sinä luulet olevasi, kun salakuuntelet meitä? Lucius pärskäisi sanansa aggressiivisesti Hermionelle saavuttuaan hänen eteensä. Hermione itse oli edelleen täysin ällikällä lyöty. Kuinka oli mahdollista, että hänen suojataikansa ei toiminut?
-E-e-e-en salakuunnellut, vaan olin tuota... Tässä miesystäväni kanssa menossa tapaamaan rehtoria, Hermione sopersi yrittäen saada sana sanalta lauseensa kuulostamaan järkevämmältä.
-Olemme juuri ne henkilöt velhotutkintolautakunnasta, jotka arvostelivat kaksi vuotta sitten VIP-kokeenne. Myös teidän, herra Malfoy, surkea arvosananne taikuuden historiasta on kulkenut meidän tarkistusseulamme lävitse. Toivottavasti menestyksenne on nykyään parempaa, ainakaan huonommaksi se ei ole voinut mennä, Severus puhui uskottavasti ja tapansa mukaan jäätävän kuuloisesti.

Nuori Lucius Malfoy vaikutti vihaiselta. Hän silti hädin tuskin katsoi Severusta. Lucius ymmärsi heti, että kyseessä oli vanhempi ja arvostettava auktoriteetti, eikä hän juuri kehdannut kohdata tuntemattoman hahmon katsetta. Erityisesti hänen häpeänsä huonoista arvosanoista sai hänen suunsa pysymään supussa. Hermione puolestaan ärsytti Luciusta erittäin paljon. Lucius tiesi tytön valehdelleen äsken, eikä hän sietänyt sitä.

-Tiedätkös, mitä minä luulen, Lucius sanoi hitaalla ja lipevällä äänellä. -Luulen, että olet Rohkelikko-oppilas joka haisee valheilta sadan metrin päähän. Jos tästä lähtien tapaan sinut kuuntelemassa salaa puheitani, sinulle ei kuulu hyvää.
-Sulje suusi, Severus sanoi astuen nyt kunnolla Hermionen viereen pois nurkan hämärästä. Lucius katsoi edelleen Hermionea ilkeästi. Bellatrix oli kävellyt myöskin lähemmäs ja tarkkaili tilannetta ihmeissään.
-Menemme tapaamaan rehtoria, kuten suunnitelmamme oli. Näkemiin, Severus sanoi kuivasti Luciuksen ja Bellatrixin suuntaan.
-Arvoisa tarkastaja, Lucius nyökkäsi Severuksen suuntaan. Vasta nyt hän katsoi Severusta kunnolla kasvoihin. Hänen ilmeensä kertoi jonkin lievästi poikkeuksellisen kohtaamisesta, mutta poika selkeästi hylkäsi moisen epäilevän ajatuksen, sillä hän kääntyi nopeasti kannoillaan Bellatrixiin päin.

Severus riuhtaisi Hermionea käsivarresta ja lähti erittäin nopealla askelluksella rehtorin työhuoneen suuntaan. Hän irrotti otteensa Hermionesta heti, kun hän huomasi tytön kävelevän hänen kanssaan samaa vauhtia. He kävelivät nopeasti yrittäen silti samalla tarkkailla ympäristöään. Ainakaan he eivät halunneet yhtään lisää kohtaamisia 70-luvun tylypahkalaisten kanssa.

-Mihin me voimme mennä? Missä ei ole ketään? Hermione kuiskasi kysymyksen Severukselle askeltaen samalla ripeään tahtiin linnan käytäviä pitkin. Severus ei vastannut, ja Hermionea pelotti kohdata entisen liemimestarinsa katse. Nyt häntä itseäänkin hävetti uskomattoman paljon. Hän oli tuonut heidät ajassa taaksepäin ja asettanut heidät välittömästi vaaratilanteeseen - he eivät olisi saaneet kohdata yhtään ketään, ja siitä huolimatta he olivat äsken jutelleet kahden tulevan kuolonsyöjän kanssa. Lisäksi hän oli epäonnistunut suojausloitsussa. Kuinka hän oli saattanut?
-Arvoisa tarkastaja... Uskomatonta, että hän on täysin samanlainen nuoleskelija kuin Draco, Hermione jupisi puoliääneen.
-Miesystävä? Severus puuskahti hiljaa katsomatta Hermionea.
-No anteeksi, en keksinyt muutakaan! Olin lievästi sanottuna yllättynyt, että teini-Lucius päättää tulla uhkailemaan minua, Hermione vastasi häpeissään.

Severus kiskaisi tyttöjen vessan oven auki. Murjottava Myrtti oli asuttanut tilaa tässäkin vaiheessa jo hyvän aikaa, joten sinne tuskin tulisi ketään. He astuivat sisään, ja Severus sulki oven takanaan.

-Viehättävää, Hermione totesi vilkaisten samalla ympärilleen. Kaikki näytti olevan entisellään.
-Jos sinulla on äskeisen kaltaisia parempia ajatuksia, kerro niistä toki! Severus puuskahti Hermionelle.
-En todellakaan ymmärrä, mikä meni vikaan. Olen tehnyt suojaloitsun monesti, enkä käsitä, miksi se epäonnistui! Voit kyllä lohduttautua sillä, että tunsin myös itseni harvinaisen typeräksi vain seistessäni heidän silmiensä edessä, Hermione kivahti.
-Minulla on jonkinlainen teoria, miksi taikasi ei toiminut, Severus sanoi. Hän oli kääntynyt selin Hermioneen päin ja kävellyt seinällä olevan peilin eteen. Nähdessään oman ankean itsensä, hänelle suorastaan kristalisoitui se, että hän tosiaan oli täällä. Hän, nelissäkymmenissään oleva entinen kuolonsyöjä keskellä sitä aikaa, jossa hän todellisuudessa vielä saattoi olla toivekas elämänsä suhteen. 17-vuotias Severus oli uskonut siihen, että saavuttaisi vielä jotakin, pääsisi jonkinlaiseen hyvään asemaan ja voisi näyttää isälleen olevansa kaikesta huolimatta kelvollinen ihminen. Nelikymppinen Severus puolestaan oli menettänyt uskonsa siihen, että mitään hyvää enää osuisi hänen kohdalleen. Hän oli täysin sujut sen kanssa, että eli ankeudessa ja sai voimaa ärsytyksen tunteista. Jos jotakin hyvää sattuisikin ilmaantumaan hänen elämäänsä, se ei voisi kestää kauaa. Severus näki peilin kautta Hermionen kävelevän lähemmäs häntä.

-Millainen teoria? Hermione kysyi vakavana äänessään rauhallisuutta.
-Taiat, tarkemmin ottaen rekisteröidyt loitsut toimivat taikomiseen kykenevillä ihmisillä heidän oman itsensä kautta.  Heidän täytyy olla tietoisia kyseisen loitsun olemassaolosta, jotta he voivat suorittaa sen, Severus puhui edelleen Hermionelle peilin kautta.
-Tietenkin, Hermione nyökkäsi katsoen Severusta silmiin.
-Loitsun toimiminen on ikään kuin osoitus siitä, että henkilöllisyystodistuksesi on kunnossa. Loitsuja tarkkaillaan, jotta saataisiin tietää, etteivät esimerkiksi alaikäiset taio kotonaan, Severus jatkoi. Hermione nyökkäili edelleen.
-Ja koska minua ei ole vielä olemassa, ei minulla ole mitään yhteyttä loitsuihin. Sama kun jästi yrittäisi taikoa, Hermione jatkoi Severuksen puhetta.
-Niin. Sinua ei ikään kuin ole vielä rekisteröity koko taikamaailmaan, joten et voi olla loitsujen kautta osana sitä, Severus kääntyi nyt ympäri Hermioneen päin. Tyttö olikin tullut yllättävän lähelle häntä.
-Saitpa tuon muotoiltua tahdikkaasti, Severus, Hermione sanoi hieman ivaa äänessään.
-Sanoin vain, miten asia on, Severus vastasi ilmeettömästi. -Voithan kokeilla. Taio mitä tahansa.

Hermione otti sauvansa ja kokeili muutamia perusloitsuja, mutta mikään ei toiminut. Severus oli oikeassa. Hermione ymmärsi, että sen ajan, kun he olisivat täällä, hän olisi täysin riippuvainen Severuksesta ja tämän taikomiskyvystä. Asian tajuaminen ei tuntunut Hermionesta lainkaan hyvältä. Jos maailmassa olisi yksi asia, johon hän olisi saattanut aina luottaa, olisi se ehdottomasti taikominen ja nokkelien loitsujen keksiminen. Ilman tätä kykyä Hermione tunsi olonsa alastomaksi.

Jos suututan hänet, hän voi vain jättää minut tänne.
Tai hankkia minut helposti vaikeuksiin.
Miksi hän niin tekisi?
Hän on uskomaton sadisti, enkä minä ole yhtään minkäänlainen poikkeus.
Enkö?
Severus huolehti minusta eilen, suojasi minua tuulelta ja totaaliselta henkiseltä romahtamiselta.
Jonka hän toisaalta osittain itse aiheutti. Mitä hittoa hän käy Harrya huitomaan?
Suojellakseen minua?
Minun on päästävä eroon näistä ajatuksista.

-Tuota... Oletko ajatellut, mitä teemme nyt? Hermione kysyi varovasti Severukselta. Severuksen teki mieli vastata jotain ivallista kuten 'ai nyt, kun olet hoitanut kaiken huonosti ja järjestänyt meidät tänne', mutta hän järkeili, ettei se auttaisi mitään.
-Lähdemme mahdollisimman pian takaisin, Severus vastasi aivan kuin se olisi päivänselvää. -Emme voi muutakaan.
-Miten niin? Kun nyt kerran olemme täällä, eikö olisi viisasta yrittää selvittää tämän sivun alkuperää edes jonkin verran? Hermone otti sivun esiin taskustaan. Hän oli suunnitellut näyttävänsä sitä kuunnelmassa, mutta ei ollut ehtinyt. Samalla hän varmisti, että ajankääntäjä oli hänen neuletakkinsa toisessa taskussa. Severus taisi unohtaa vaatia sitä takaisin.
-Selvittää! Mitä helvettiä me voimme selvittää, kun emme tiedä edes, mistä alkaa! Mikäli olisin ikipäivänä todella suostunut tulemaan tänne, olisi se tapahtunut viikkojen taustatyön tekemisen jälkeen. McGarmiwa olisi halunnut varmasti kertoa tarkemmin jotain aikamatkustukseen liittyen, jäihän viimekertainen tapaaminen täysin kesken. Meidän piti palata asiaan, eikä lähteä ilman mitään tietoja seikkailemaan menneisyyteen, Granger! Severus ärisi pudotellen sanoja normaalia tiheämmällä syötöllä.

-Miksi sinun täytyy pahoittaa mieltäni lisää? Luuletko, että en kadu hätäistä ratkaisuani? Luuletko, että minusta on hauskaa olla kaikista maailman ihmisistä juuri sinun kanssasi täällä? En ajatellut kunnolla, mitä tein, mutta sillä hetkellä ne liekit salissa ja ihmisten joukkopaniikki eivät tuntuneet yhtään paremmalta! Hermione lähes huusi Severukselle.
-Pakeneminen siis tuntui, Severus sanoi nyt huomattavasti hiljaisemmalla äänellä kuin äsken.
-Siitähän sinä tiedätkin kaiken, Hermione sanoi katuen sanojaan heti. Hän oli kuullut Severuksen paenneen Voldemortia ja varmaa kuolemaa viime hetkellä, mutta ei tiennyt tapauksesta paljoakaan enempää.
-Mitä sinä sanoit? Severus sanoi kasvoissaan aimo annos inhoa. Hän oli kävellyt aivan Hermionen eteen ja osoitti nyt sormellaan Hermionen leukaa. Oli milleistä kiinni, ettei hän koskettanut Hermionea vihasta tärisevällä kädellään.
-Anteeksi, en tarkoittanut sitä, olin vain... Hermione oli aloittamassa, kunnes heidät keskeytti ulvova ääni, joka kuului selkeästi naispuoliselle ihmiselle. Hermione päätteli nopeasti, kenelle ääni kuului.

-Uuuuuuuu, tulta ja jäätä, rakkautta ja vihaa! Murjottava Myrtti kiljahteli katon rajasta. Sekä Severus, että Hermione hiljenivät.
-Lähdetään täältä, Severus käveli Hermionen ohi katsomatta tätä silmiin.

****

17-vuotias vaalea poika arvioi kasvojaan peilin kautta. Hän käänteli päätään, siloitteli hiuksiaan ja katsoi itseään kulmiensa alta. Samaan aikaan hän mietti kuumeisesti kohtaamistaan tuntemattoman kiharapäisen tytön ja vanhemman miehen kanssa. Tyttö oli laittanut miehen taskuun jonkinlaisen hopeisen korun, joka näytti uskomattoman tutulta. Sillä oli jotain merkitystä kaiken oleellisen kannalta, niin sen täytyi olla. Tytön oli myös täytynyt jotenkin ujuttautua miehen seuraan, hän vaikutti aivan liian tärkeältä moisen hupakon kavaljeeriksi.

-Lucius, miksi sinun täytyy olla tuollainen eukko? Bellatrix tokaisi Luciuksen suuntaan Luihuisten oleskeluhuoneen sohvalta. -Tukkasi on ihan hyvin, luoja soikoon.
-Minulla on tärkeä tapaaminen, Lucius vastasi virnisti omalle peilikuvalleen. Hänen äänessään oli sen verran liioittelua, että Bellatrixin oli enemmän kuin helppoa aavistaa, että poika ei tulisi tapaamaan ketään yllättävää. Hänen luulonsa vahvistui tiedoksi, kun Luciuksen ilme muuttui leväksi hymyksi.
-Severus! Kuinka erinomaista, että ehdit tulla läksyjesi seurasta meidän normaalien kuolevaisten keskuuteen.

Mustatukkainen laiha poika oli kävellyt Luciuksen takaa lyhyet portaat alas ja katsoi nyt pää kallellaan väsyneellä ilmeellä vaaleaverikköä, joka edelleen tuijotteli itseään peilistä ja näytti typerän teatraaliselta mukamas kiillottaessaan etuhammastaan.
-Toivon todella, että en tullut tänne katsomaan vain itseriittoista ilmeilyäsi, Lucius, nuori Severus Kalkaros sanoi kuivaakin kuivemmalla äänellä.
-Olet aina niin hurmaava, Severus. Vai mikä olikaan sen kuraverisen antama lempinimi... Sev? Taidat haluta, että käytän sitä mieluummin. Olosi tulee varmasti arvokkaaksi ja suosituksi, kun olet vehdannut punapäisen itkupillin kanssa yli kuusi vuotta, Lucius oli kääntynyt Severusta päin ja puhui nyt täysin tosissaan.
-Hyvä on Lucius, lähden takaisin, pidä hauskaa itsesi kanssa, Severus sanoi kääntyen takaisin portaisiin.

-Isäsi on jästi vai? Lucius sanoi Severuksen selälle. Severus pysähtyi paikoilleen.
-Tiedät, että isäni on jästi, Severus sanoi hitaasti sana kerrallaan. -Äitini puolestaan oli noita, joka...
-Minua ei kiinnosta. Isäsi oli täällä tänään. Joko olet valehdellut hänestä, tai sitten hän on keksinyt tavan luikkia Tylypahkaan, Lucius puhui Severukselle, joka näytti aidosti täysin ymmällään olevalta.
-Minun isäni... Hän on jästien apteekkari. Hän sekoittelee litkuja, jotka auttavat jästien yskään tai kuumeseen. Hän ei ole mitenkään voinut tulla tänne. Tavalliseen tapaasi olet täysin väärässä.
-Eno? Isoveli? Hän näytti aivan sinulta, helvetti! Lucius alkoi menettää kärsivällisyytään, kun ei saanut vastausta kysymykseen, joka oli vaivannut häntä koko loppupäivän.
-Sinun kannattaa puhua minulle totta. Et voi juurikaan leveillä sillä, että tuntisit liikaa merkittäviä ihmisiä Tylypahkasta, Lucius sanoi.
-Siinä tapauksessa, Severus sanoi äänellä, jonka kylmyys olisi jäädyttänyt vaikka kokonaisen kiehuvan noidankattilan. -Tässä seurassa olen entistä kauempana moisesta tavoitteesta.

Severus kääntyi ja käveli portaat takaisin ylös. Makuukamarin ovi pamahti jossakin kulman takana.

-Te olette niin pellejä molemmat, Bellatrix nousi nyt terävästi istumaan puolinaisesta makuuasennostaan Luihuisten oleskeluhuoneen sohvalta. -Ette tajua, että jokainen sekunti, jolloin emme ole kuulemassa Valedron suunnitelmista, on hukattua aikaa. Jos hän ottaisi meidät mukaan... Olemme ääliöitä, jos emme mene.
-Bella hyvä, minulla on omat tapani saavuttaa suuruutta, Lucius vastasi lipevästi.
-No siltä se toden totta näyttääkin, Bellatrix puuskahti, nousi pystyyn ja lähti kävelemään kohti makuusaliaan.
Lucius jäi itsekseen oleskeluhuoneeseen miettimään, miksi velhotutkintolautakunnan tarkastajaksi itsensä esitellyt mies näytti aivan Kalkarokselta. Toisaalta se oli pieni asia verrattuna muihin hänen päässään velloviin mietteisiin. Hän tulisi tekemään lähiviikkoina muutamat ratkaisevat teot, joiden jälkeen hänen ei enää tarvitsisi puhua kryptisesti Bellatrixille tai muillekaan. Hänellä olisi näyttöä.

****

-Severus, luoja soikoon, pysähdy jo! Tilannetta ei varmasti auta se, että juoksemme linnassa kuin raivohullut, Hermione kivahti Severuksen takaa. Todellisuudessa Severus vain käveli ripeästi, mutta koska Hermione ei ollut valinnut jalkaansa parhaita mahdollisia kenkiä, tuntui miehen perässä pysyminen lähes urheilusuoritukselta.
-Punurmion luokassa ei opeteta vielä ennustusta, vaan sitä käytetään kirjaston kokoelmavarastona, Severus sanoi monotonisella äänellä.

Hermione mietti, että mahtoiko Severus ajatella heidän nukkuvan kyseisessä luokassa. Nukkuminen ei ollut tullut Hermionen mieleenkään, niin kertakaikkisen hämmentynyt hän edelleenkin oli koko tilanteesta. Severus oli joutunut äskeisen kävelyn aikana tekemään kolme suojataikaa, kun he olivat kuulleet valvojaoppilaiden lähestyvän heitä hämärillä käytävillä. Oli ollut pimeää jo hyvän aikaa, ja valoisuuden puutetta huutavat käytävät suorastaan korostuivat linnan korkeimmissa kohdissa, jossa ikkunat olivat pitkiä ja kapeita. Edes ulkoa tuleva valo ei riittänyt valaisemaan heidän kulkuaan.

-Alohomora, Severus lausui hiljaisella äänellä heidän saavuttuaan tutun oven eteen. Huone, jonka Hermione muisti ikävänä ennustuksen luokkana, oli pimeä ja täysin erinäköinen verrattuna 1990-luvun luokkaan. Hermione käveli huoneen päätyseinustalle ja katseli huonetta kiinnostuneena. Kaikilla seinillä oli pinoittain kirjoja, joista osa oli siististi riveissä ja osa puolestaan kurittomasti aukinaisina lattialla. Ei kuitenkaan voinut väittää, että huone olisi kuin räjähdyksen jäljiltä. Sitä vain ei oltu järjestelty  vähään aikaan.

-Täällä me nyt sitten olemme, Hermione sanoi hiljaa Severukselle, joka oli taikonut muutamat huoneen kynttilät ja lampun tapaiset esineet tuomaan valoa. Luokka oli kuitenkin vähintäänkin hämärä.
-Meidän on päätettävä perinpohjaisesti, mitä seuraavien tuntien tai vuorokausien aikana tulee tapahtumaan, Severus sanoi nojaten pöydän reunalle. Hermionen mieleen palasi muistikuva kuunnelmasta, jonka aikana Severus oli nojannut suuren salin seinää vasten. Ja nyt siitäkin tuntui olevan ikuisuus aikaa, vaikka käytännössä se oli tapahtunut samana päivänä. Teoriassa vasta vuosien päästä.
-Totta. Mielestäni asiaa kuitenkin muuttaa väistämättömästi se, että Lucius ja Bellatrix näkivät meidät, Hermione vastasi seisten kädet puuskassa.
-Olen miettinyt sitä jo jonkin aikaa. Emme voi lähteä siten, että jäisimme millään tavalla merkittävästi heidän mieleensä. Se voi muuttaa tulevaisuutta. Ja sitä ei saa tapahtua, Severus puhui viileästi katsoen kivistä lattiaa.
-Miksen keksinyt sitä aiemmin! Muistiloitsu, Severus. Teemme heille vain muistiloitsun, ja he eivät muista koskaan nähneensäkään meitä, Hermione sanoi.
-Olen miettinyt sitäkin, usko pois, Severus sanoi kärsimättömän kuuloisena. -Mutta muistatko, mitä sanoin siitä, että taiat toimivat meidän persooniemme kautta?
-Muistan.
-Minä pystyn taikomaan vain saman verran ja samoja asioita, joita 17-vuotiaana pystyin, koska minun laajempaa osaamistani ei vielä tässä hetkessä ole olemassa, Severus sanoi ikään kuin häpeillen tai tuskastuen siitä, että hän joutui sanomaan jotain negatiivista itsestään.

Sitä mukaa, kun Severus puhui, Hermione ymmärsi hänen olevan täysin oikeassa. Samaan perustui se, että hän ei pystynyt tässä ajassa taikomaan ollenkaan.

-Sinä et siis osannut 17-vuotiaana muistiloitsua? Hermione kysyi yrittäen tukahduttaa äänestään jonkinlaisen huvittuneisuuden tai aidon ihmetyksen sävyn. Hän oli tutustunut muistiloitsun olemassaoloon ensimmäistä kertaa toisena kouluvuotenaan, kun Gilderoy Lockhart oli epäonnisesti yrittänyt loihtia Harryn ja Ronin muistit olemattomiin. He olivat taivastelleet sitä monta vuotta sen jälkeen. Ikävämpi muistikuva oli se, kun hän oli joutunut pyyhkimään vanhempiensa muistin juuri ennen sitä, kun he olivat Harryn ja Ronin kanssa aloittamassa matkansa, jonka aikana heidän oli määrä etsiä hirnyrkkejä. Joka tapauksessa muistiloitsu oli ollut 17-vuotiaalle Hermionelle enemmän kuin tuttu käsite, ja hänen oli vaikea uskoa, että Severus ei osannut sitä saman ikäisenä.
-Minä, Severus aloitti tukahduttaen turhautuneisuutensa. -Minä tutustuin vapaa-ajallani hieman erityyppisiin loitsuihin. Eikä muistiloitsua ole koskaan saanut opettaa tunneilla.

Hiljaisuus laskeutui heidän välilleen hetkeksi. Hermione katsoi Severusta, jonka kasvoista näytti paljastuvan aivan uusia piirteitä kynttilöiden vähäisessä valossa. Oli kuin hänen ilmeensä olisi ollut syvempi ja jollain tapaa sielukkaampi. Hermione oli tottunut näkemään Kalkaroksella vain yhden tai kaksi ilmettä, jotka molemmat olivat enemmän tai vähemmän tylyjä. Nyt Severuskin nosti katsettaan hieman lattiasta ylös Hermioneen päin. Hänen mustat hiuksensa menivät osittain hänen kasvojensa päälle laskeutuen molemmin puolin hänen poskilleen. Hän katsoi kulmiensa alta tytön ruskeisiin silmiin. Hermione tunsi hukkuvansa taas jonnekin kiellettyjen olotilojen jäiseen ja loputtomaan mereen, kun hän katsoi miestä silmiin. Jokainen sekunti upotti häntä lisää. Hän tahtoi astua vielä yhden askeleen ja painaa huulensa...

Luoja, tyttöhän lähestyy sinua.
Katsoo sinua kuin haluaisi jotakin.
Sinun on päästävä eroon näistä tilanteista.
Tästä olosta.
Sinä pidät tästä.
Lopeta!

-Joka tapauksessa, Severus sanoi nostaen katseensa ripeästi ylös ja astui ehkä elämänsä kaksi nopeinta askelta pois päin Hermionesta ja tämän polttavasta katseesta. -Sitä, miten toimimmekaan niiden kahden kanssa, ei ole järkevää pohtia tässä. On niin myöhä, että mikä tahansa ratkaisu on liian harkitsematon.
-Minulla on ajatus. Tiedän, missä voimme yöpyä, Hermione sanoi. -Eikä se ole kaukana.

Hermione lähti vain kävelemään ulos huoneesta ja oletti Severuksen seuraavan perässä. Kun Hermione kuuli askeleet takaansa, hän vain jatkoi kävelyään. Hän katseli tarkkaan linnan seiniä. Severus tuli hänen perässään ja ihmetteli, mitä tyttö tarkasteli.

-Tässä, Hermione pysähtyi äkkiseltään.
-Se ei tosiaankaan ollut kauana, Severus sanoi kurtistaen otsaansa ja katsoen seinää, jota Hermionekin tarkasteli.
-Tarvehuone. Se on ymmärtääkseni ollut aina tässä, Hermione katsoi Severusta kysyvästi.
-Nyt vain taiot sen tähän, koska vain sinä meistä pystyt siihen. Haluan ainakin joitain vaatteita, tasapohjaiset kengät, kasvojenpuhdistusainetta, hiusarjan... Hermione alkoi luetella.
-Anteeksi mitä? Miten voisin sisäistää tuon kaiken yhteen ajatukseen? Severus kysyi Hermionelta pilkallisesti.
-Sitä paitsi, tarvitsemme todellakin erilliset huoneet, Severus sanoi painottaen todellakin-sanaa niin huolellisesti, että Hermione kääntyi katsomaan häntä kysyvästi.
-Siis, selkeästi tarvitsemme rauhaa ja ...
-Ymmärrän kyllä. Ja olen samaa mieltä. Uskon, että tarvehuone voi olla myös kaksi huonetta, jos kokonaistilaan kuitenkin mennään samaa kautta, Hermione sanoi vaikuttaen siltä, että myös hän todella toivoi omaa huonetta eikä halunnut päätyä jakamaan henkilökohtaista tilaansa entisen liemien opettajansa kanssa.

Severus katsoi seinää syvästi keskittyneenä noin kymmenen sekunnin ajan. Ovi ilmestyi hetken kuluttua.

-Sinä ensin, Hermione sanoi Severukselle, joka tarttui ovenkahvaan. Raskaiden saranoiden käännyttyä heitä vastassa oli eteisen näköinen tila, jossa oli kuin olikin kaksi uutta ovea.
-Erinomaista, Hermione hymähti.
-Luulen, että tuo on sinun, Severus totesi osoittaen vasemmanpuoleista ovea.

Hermione astui sisään ovesta, kun taas Severus jäi vielä hetkeksi käytävälle varmistamaan viimeisen kerran, ettei kukaan vain tarkkaillut heitä. Sitten hänkin meni sisään omasta ovestaan. Oviaukko muuttui kiviseinän näköiseksi heti, kun Severus oli sulkenut oven takanaan.  Severus ja Hermione erkanivat toisistaan ensimmäisen kerran sitten sen jälkeen, kun he olivat saapuneet menneeseen aikaan.

Hermione hämmästyi huoneen suuruutta. Jostakin syystä hän oli olettanut, että tämä huone olisi puolet normaalin tarvehuoneen koosta. Mutta eihän taikuus toiminut aina loogisesti. Hän katseli ympärilleen ja oli tyytyväinen Severuksen aikaansaannokseen. Huone muistutti yllättävän paljon Hermionen nykyistä - tai siis tulevaa - huonetta Tylypahkassa. Tavallinen 120 senttimetriä leveä sänky punaisine päiväpeittoineen, pieni pöytä ja tuoli, vaatekaappi sekä sopivan suuri kattokruunu. Hermionea huvittivat tietyt yksityiskohdat, kuten esimerkiksi pörröinen tummanharmaa ovimatto, kolme erilaista hiusharjaa peilipöydällä ja punaiset tohvelit sängyn edessä.

Vaatteet, toivottavasti hän muisti vaatteet...

Hermione käveli vaatekaapin eteen ja avasi sen. Hän ei voinut olla ajattelematta, että tämä oli tyypillistä Severus Kalkaroksen ajatusmaailmaa. Hänen edessään oli neljä henkaria, joissa kaikissa roikkuivat täysin samanlaiset asukokonaisuudet. Ja ne kaikki muistuttivat melko paljon niitä vaatteita, jotka hänellä oli nyt päällään. Lisäyksenä oli kuitenkin paksumpi päällyskaapu ulkokäyttöön sekä musta huopakankainen talvitakki. Onnneksi kaapin pohjalla oli laatikko, jossa oli muita tarpeellisia vaatekappaleita kuten sukkahousuja ja alusvaatteita. Kaikki oli kuitenkin erittäin tavanomaista. Hermione saattoi kuvitella, että Severuksen ajatukseen 'naisten vaatteet' ei tosiaan kuulunut yhtään mitään ihmeellistä.

Hermione asettui sängylle ja valahti lähes välittömästi kyljelleen. Oli kuin hänen kehonsa olisi käskenyt käyttämään rentoutumiseen tarjoutuneen tilaisuuden hyväkseen mahdollisimman kokonaisvaltaisesti. Hermione mietti kaikkea, mitä lähiaikoina oli tapahtunut. Hän ei ollut ehtinyt pysähtyä miettimään edes eilisiä Tylyahon tapahtumia, sillä hänellä oli ollut niin uskomaton kiire kuunnelman järjestelemisen kanssa. Kun hän nyt ajatteli koko asiaa, ei eilisessä kohtaamisessa ollut hänen mielestään yhtään mitään järkeä. Severus Kalkaroksen ei pitäisi olla pätkääkään kiinnostunut siitä, itkisikö hän Harryn seurassa vai eikö. Hänen ei myöskään pitäisi ilmiinnyttää Hermionea yhtään mihinkään ilman lupaa.

Aivan kuin hän olisi jotenkin minua ylempi.
Ihan kuin hän muka saisi päättää, haluanko poistua paikalta vai enkö.

Juuri tällä hetkellä Hermione olisi halunnut, että Severus olisi hänen edessään, jotta hän voisi rauhoituttuaan ja kasattuaan ajatuksensa pistää miehen rauhallisesti mutta silti kunnolla tilille eilisen tapahtumista.

Ei se kaikki kuitenkaan täysin kamalaa ollut.
Hänessä on jotakin selvittämätöntä, jotakin mystistä.
Jotakin, mitä haluan löytää.
Jotakin, mitä haluan koskettaa.

Hermione oli jo jonkin aikaa, viimeistään eilisillan jälkeen, ollut melko varma siitä, ettei hänen enää kannattanut valehdella itselleen. Hän oli yrittänyt pakottaa olonsa pois mutta ei vain onnistunut siinä. Hänen suhtautumisensa Severus Kalkarokseen oli muuttunut aivan täydellisesti viimeisten viikkojen aikana. Heidän säännölliset tapaamisensa, heidän keskustelunsa ja jopa heidän säännölliset verbaaliset tappelunsa toivat Hermionen elämään aivan uutta väriä ja sisältöä. Hänellä oli jotain, mitä odottaa ja jotain jännitettävää.

Hän oli ihastunut mieheen, joka ei ollut yhtään niin kuin kukaan muu. Tuota miestä ei ollut lainkaan helppo lukea, sillä hänessä oli sekä pimeyttä että valoa, jotka vuorottelivat kummalisella tavalla. Hermione kuitenkin piti juuri sitä kiinnostavana. Ron oli ollut selkeä tapaus. Ilomielinen ja vähän lapsellinenkin. Silti Hermione oli antanut itsensä ihastua tuohon poikaan. Ron oli täydellinen vastakohta Severukselle, joka toi Hermionen elämään jotakin epätodellista ja kiellettyä. Eikä kukaan mies ollut aiemmin saanut Hermionea tuntemaan moista kuumotuksen tunnetta. Se ei kuitenkaan ollut mitenkään helposti järkeiltävissä. Eihän mies ollut yleisillä standardeilla mitattuna komea. Jopa hänen luonteensa oli yleensä varsin epämiellyttävä. Mitä sitten jäi jäljelle? Kuin vastauksena mietteisiinsä Hermione näki mielessään Severuksen jäntevän ja miehekkään vartalon, jota korosti ihonmyötäinen takki, jota hän piti kaapunsa alla. Pari kertaa heidän tapaamiskerroillaan mies oli jättänyt viittansa ja kaapunsa kokonaan laittamatta, jolloin tuon vartalon muodot olivat käyneet Hermionelle erittäin selviksi. Ja ne miellyttivät häntä valtavasti. Severus oli vanhempi, vaikeaselkoisempi ja kokeneempi. Ajatus kokeneisuudesta yllätti Hermionen tuomalla hänen mieleensä aivan uudenlaisia ja häpeällisiä mielikuvia.

Luoja, lopeta tuollaiset ajatukset!


Hermione pystyi myöntämään itsellensä langenneensa Severus Kalkaroksen omituiseen charmiin, mutta se ei aiheuttanut missään nimessä yhtään mitään toimenpiteitä. Syy oli Hermionen mielestä helposti järkeiltävissä - eihän mies välittänyt hänestä pätkääkään. Hän halusi nytkin päästä mahdollisimman nopeasti takaisin heidän omaan aikaansa, pois tilanteesta, jossa hän ei voisi välttyä Hermionen seuralta. Severus myös solvasi Hermionea siihen sävyyn, ettei miehen ajatusmaailmasta ollut epäilystäkään. Siksi Hermione odottaisi rauhassa tuntemustensa katoamista, ja unohtaisi sen jälkeen koko asian. Hän ei missään nimessä tekisi itsestään yhtään pahempaa idioottia. Olihan hän jo puolinaisesti lähestynyt Severusta. Toivottavasti mies ei aavistanut mitään.

Samalla Hermione sai idean. Se oli niin voimakas, ettei hän malttanut olla paikallaan. Hermione ei halunnut tuottaa Severukselle ikävää oloa, eikä mies tosiaan pääsisi hänen seurastaan, mikäli he eivät palaisi takaisin omaan aikaansa. Eivätkä he voisi lähteä yhtään mihinkään niin kauan kun Bellatrix ja Lucius muistivat heidät. Hermione keksi nyt, miten saisi 17-vuotiaan Severuksen oppimaan muistiloitsun.

Luku 10 - Quadrum


Severus Kalkaros oli menettänyt keskittymiskykynsä täydellisesti. Hän ei saattanut ymmärtää, miten oli sallinut itsensä joutua menneeseen aikaan, jossa kaiken kukkuraksi seikkaili hänen oma 17-vuotias versionsa. Oli uskomatonta, miten hän oli sallinut tilanteen mennä siihen, että hän ei ollut ylipäänsä estänyt Grangeria huitaisemasta ajankääntäjää heidän ympärilleen. Kaiken järjettömyyden huipuksi hän oli siirtymävaiheessa liiskannut itsensä kiinni Hermione Grangeriin, näyttäytynyt nuorelle Luciukselle ja Bellatrixille nelikymppisenä ja vieläpä asettautunut typerästi kodiksi 70-luvun Tylypahkaan.

Hän oli kaikkea muuta kuin impulssiivinen seikkailija, joka nautti yllätyksellisyydestä ja epävarmuudesta. Tuskastuttavinta oli se, että hän oli alkanut hukata omaa tuttua ja turvallista itseään. Hän ei enää saattanut olla varma siitä, että vihaisuutta kerryttämällä hänen ajatuksensa pysyivät kasassa. Ne hajoilivat ympäriinsä. Ja Severuksen piti tehdä kaikkensa, ettei Granger huomaisi hänen lipsumistaan.

Parhaillaan Severus istui pulpettia muistuttavan pöydän edessä pienellä selkänojallisella tuolilla tarvehuoneen omalla puoliskollaan. Huone oli lähes täydellinen kopio Severuksen omasta huoneesta tyrmäkerroksessa, paitsi tässä oli ikkuna. Severus ei ajatellut ikkunaa luodessaan tarvehuonetta, mutta ilmeisesti se kuului asiaan tässä kohdassa linnaa. Severus tiesi jo 17-vuotiaana tarvehuoneesta, ja oli käyttänyt sitä tuolloin rauhallisena läksyjentekotilana.Tilassa oli kuitenkin joitain vaikutteita myös Severuksen perheen Kehrääjänkujan asunnosta, jossa hän oli kasvanut. Severus painoi käsillään molempia ohimoitaan. Hän sulki silmänsä ja avasi ne taas uudestaan. Mies tuntui koko ajan hakevan varmistusta sille seikalle, että kaikki tämä tosiaan oli tapahtunut ja tapahtui parhaillaan.

Kenties kaikista pahin asia vallitsevassa tilanteessa oli kuitenkin Lily Evans. Severus oli koko päivän vältellyt aihetta päänsä sisällä, vaikkakin hän oli lähes vainoharhaisena tarkkaillut koulun käytäviä yrittäen pelonsekaisin tuntemuksin paikantaa mistä tahansa kiiltävänoransseja hiuksia. Ajatus ilmielävän Lilyn näkemisestä raastoi Severusta enemmän kuin yhdenkään anteeksiantamattoman kirouksen suorittaminen hänen kuolonsyöjäaikoinaan. Kuinka hirvittävää olikaan se, että Severus voisi vihdoin toteuttaa sen, minkä oli vuosikausia vain toivonut olevan mahdollista. Hän voisi muuttaa kaiken.

Severus voisi puhua järkeä 17-vuotiaalle itselleen, estää itseään liittymästä kuolonsyöjiin, estää koko kirottujen kuolonsyöjien järjestäytymisen, estää Lilyn juoksemisen Potterin syliin, Lilyn kuoleman... Mitä enemmän hän asiaa ajatteli, sitä enemmän hän tunsi menettävänsä järkensä. Juuri tämän vuoksi heidän ei koskaan olisi pitänyt tulla tänne. Ainakaan hänen. Severus ei osaisi suhtautua tähän aikaan puolueettomasti. Hän ymmärsi, että pientenkin asioiden muuttaminen olisi jyrkästi kiellettyä, mutta juuri se tuntui niin epäloogiselta. Olisihan mahdollista estää koko vuosikymmenten mittaisen Voldemort-kuvion synty. Toisaalta se muuttaisi niin järjettömän määrän asioita, että ne ajatukset tulisi lopettaa kuin seinään. Jos he yhtään mitään muuttaisivat, olisi se pelkästään ajatuksen Tuonelan virroista kulkeutumisen tulevaisuuteen. Se oli alkuperäinen tehtävä.

Mietteet jylläsivät Severuksen ajatuksissa, vaikka oli jo lähes keskiyö. Ratkaisuna sekavaan oloonsa Severus nousi tuolilta, käveli muutaman askeleen ja lopulta asettui sängylle selälleen. Hän näki ikkunan vasemmalla puolellaan. Tähdet tuntuivat nyt kirkkaammilta kuin aiemmin illalla. Lumi leijaili hiljakseen taivaalta, vaikka marraskuu oli vasta lopullaan. Severus muisti tuon loppuvuoden, niin paljon oleellisia asioita oli tapahtunut tuolloin. Severus sulki silmänsä ja alkoi vaipua uneen.

****

Lucius Malfoy ajatteli, että yöaikaan tulisi hoitaa ensisijaisesti kaikki erityisen tärkeät asiat. Niin hän suunnitteli tekevänsä tälläkin kertaa. Mikäli hän jäisi kiinni käytävällä hiippailusta, voisi hän vain sanoa pari oikeaa ja tarkoin valittua sanaa jokaisen tuvan valvojaoppilaille, jotka kaikki suorastaan söivät hänen kädestään. Lucius oli mielestään hyvännäköinen, vaikutusvaltainen ja ihailtu, niin sanottu suosittu poika, joka kannatti tuntea. Kaiken kaikkiaan häntä siis ei epäilyttänyt tai pelottanut rikkoa koulun sääntöjä kävelemällä yön pimeässä koulun käytävillä.

Luciusta turhautti edelleen mielikuva kiharatukkaisen tytön kädessään pitämästä kapistuksesta, jonka tämä oli halunnut piilottaa Luciuksen katseelta. Poika muisti, miltä esine näytti, mutta ei ymmärtänyt, mikä se todellisuudessa oli. Hänellä oli jonkinlainen teoria asiasta, mutta hän ei meinannut uskoa siihen itsekään.

Se ei voi olla sitä, mitä luulet.
McGarmiwalla on ajankääntäjä,  mutta se ei ole hopeinen vaan kultainen.
Miksi pirussa se hopeinen kapistus sitten näytti aivan ajankääntäjältä...

Lucius ei ollut erityisen lahjakas oppilas. Häntä kummastutti se, miten Severus Kalkaros jaksoi käyttää käytännössä kaiken vapaa-aikansa erilaisten kirjojen selailuun, harjoitusloitsujen mutinaan ja liemien tutkailuun. Lucius itse koki käyttävänsä henkisen ja älyllisen kapasiteettinsa merkittävämpiin asioihin kuin kirjojen lueskeluun. Näin ollen paikka, johon Lucius oli suuntaamassa, oli kaikkea muuta kuin hänelle tuttu.

KIRJASTO

Lucius käveli kultakirjaimilla koristellun kyltin alla olevasta oviaukosta sisään vilkaisten ensin molemmille sivuilleen tarkistaakseen, ettei kukaan vain tarkkaillut häntä.
-Valois, Lucius kuiskasi, minkä seurauksena pojan taikasauvasta alkoi tulvia vähäinen mutta juuri ja juuri riittävä määrä valoa. Hän oli nyt kirjastossa kuin kuka tahansa tyylipuhdas hikipinko, mutta mistä ihmeestä hän voisi löytää kuvan ja selityksen aiemmin näkemästään hopeisesta esineestä? Hän katseli huolella hyllyjen päissä olevat selitykset aina taikaolennoista yrttiaineksiin löytämättä kuitenkaan mitään sopivaa.

Lucius istahti turhautuneena yhdelle kirjaston pöydistä todeten hiljaa mielessään, että tehtävä oli hänelle aivan liian vaativa. Yhden kuvan löytäminen ilman mitään sen tarkempaa tietoa tuntui vaikeammalta kuin neulan löytäminen heinäsuovasta tai siepin nappaaminen... No, ylipäänsä siepin nappaaminen. Lucius ei ollut huispauspoikia.

Kun Lucius istui paikallaan ja suunnitteli jo tekevänsä lähtöä, hän oli näkevinään kengässään jotakin likaa. Turhautuneena moisesta mahdollisuudesta hän osoitti taikasauvallaan valoa kenkäänsä päin. Siinä samassa hän huomasi aivan alimmalla hyllyllä kirjan, jonka nimi kertoi siitä, että hän saattoi sittenkin päästä puusta pitkälle. Toisaalta hän tunsi itsensä myös idiootiksi, koska ei ollut löytänyt kirjaa muuten kuin vahingossa.

TAIKAMAAILMAN KORUT, AMULETIT JA NIIDEN SYMBOLIIKKA

Lucius oli niin kärsimätön, että otettuaan kirjan alimmalta hyllyltä hän jäi kyykkyyn löytöään selailemaan. Hän osoitti toisella kädellään valoa, piti kirjaa polviensa päällä ja käänteli sivuja rivakasti toisella kädellään. Lucius selaili kirjaa noin vartin verran, kunnes hänen eteensä kääntyi sivu, joka sai virneen nousemaan hänen kasvoilleen. Juuri, kun hän oli nousemassa ylös ja lähtemässä, lähes juoksevien nopeiden askelten ääni keskeytti hänen aikeensa. Joku toinen oli tullut kirjastoon. Lucius päätti jäädä kyykkyyn hyllyn taakse.

****

Kun Hermione Granger sai päähänsä jotakin, häntä oli hyvin vaikeaa pysäyttää. Hän oli jopa huolestuttavan varma omista ideoistaan ja niiden toimivuudesta, joten hän oli aina alkanut toteuttaa niitä intensiivisesti ja saman tien. Ron ja Harry olivat kritisoineet monesti sitä, että Hermione vain paukkasi tuumasta toimeen selittämättä heille yhtään, mitä oikein oli saanut päähänsä. Yleensä mitään pahaa kuitenkaan ei ollut seurannut, päinvastoin. Osittain tällä logiikalla Hermione pääsi siihen lopputulokseen, että lähtisi nyt kirjastoon. Nyt Hermionen idean tähtäimenä oli muistiloitsun opettaminen nuorelle Severukselle.

Hän voisi pyytää Severuksen mukaan, mutta koska hän oli sataprosenttisen varma siitä, että mies toteaisi idean olevan epäkypsä ja täysin poissa laskuista, ei hän edes vaivautunut. Sitä paitsi Severus varmasti jo nukkuisi. Ajatus nukkuvan Severus Kalkaroksen herättämisestä ei houkuttanut Hermionea nyt lainkaan. Eikä hän millään jaksaisi odottaa aamuun.

Hän oli ehtinyt olla noin tunnin Severuksen loihtimassa tarvehuoneen puoliskossa. Tuona aikana hän oli miettinyt, miten ja mitä reittiä hänen kannattaisi lähteä kirjastoon, eihän hän kuitenkaan pystynyt taikomaan. Hermione oli kuitenkin niin kärsimätön, että tuudittautui yksinkertaisesti siihen ajatukseen, että eihän kukaan kunnollinen oppilas tähän aikaan käytävillä liikuskelisi. Sääntöjä uhmaavia oppilaita oli toki ollut aina - ilmeisesti Harryn isä oli ollut juuri sellainen, ja hän kävi Tylypahkaa juuri nyt - mutta se, että juuri tänä yönä kukaan tulisi häntä vastaan, olisi jo epätodennäköistä. Hermione pisti vaatekaapista löytyneen kaavun ylleen ja lähti matkaan. Käytävällä hän vielä varmisti, että ovi pysyi siinä, eikä katoaisi mihinkään. Ilmeisesti tarvehuone oli tulkinnut Hermionen jo nyt sen käyttäjäksi, sillä ovi ei tosiaan haihtunut mihinkään, vaikka hän sulki sen.

Kun hän käveli korkealta tornista, jossa tarvehuone sijaitsi, hän pani merkille maalaukset linnan seinällä. Vain harvat olivat säilyneet 90-luvun Tylypahkaan. Onneksi kaikki maalausten hahmot nukkuivat.

Kun Hermione lähestyi kirjaston oviaukkoa, oli hän kummissaan - aivan kuin kirjaston perältä yhden hyllyn takaa loistaisi haaleaa valoa. Hän astui oviaukosta sisään, hieraisi silmiään ja katsoi uudestaan. Valo oli kadonnut. Selkeästi hänen väsynyt mielensä teki hänelle tepposet. Kirjastossa ei tosiaan voinut olla ketään. Vasta nyt hänelle iski kunnolla katumus ideasta lähteä yksin harhailemaan linnaan keskellä yötä. Mitä jos jokin menisi vikaan? Severuksen reaktio pelotti häntä jo valmiiksi. Enää hän ei kuitenkaan voinut perääntyä.

Hermione tiesi tasan tarkkaan, mitä kirjaa etsi. Se tulisi löytymään vihreiden kansien sisältä varottavien taikojen osastolta loitsuhyllyköstä. Siinä mainitaan muistiloitsu pimeyden voimien välineenä. Valitettavasti Hermionelle ei tullut parempaakaan mieleen, sillä loitsu oli yleisesti ottaen hyvän etiketin vastainen, eikä siihen juuri törmäisi kirjojen sivuilla. Hermione myös järkeili jo nuoren Severuksen olevan kiinnostunut pimeyden voimista. Suunnitelmana oli siis jättää kirja avonaiseksi siten, että nuori Severus väkisin tulisi näkemään sivun tai aukeaman, jossa muistiloitsusta kerrotaan. Yksityiskohtia he voisivat hioa myöhemmin, mutta nyt hän halusi vain kirjan itselleen.

Hermione käveli pitkän matkan aina kirjaston perälle saakka, otti kirjan hyllystä ja selasi siitä sen kohdan, mitä
etsikin. varmistuttuaan siitä, että muistiloitsu tosiaan mainitaan, Hermione koki pienen onnistumisen tunteen
sisällään ja kääntyi ympäri lähteäkseen. Jotakin yllättävää kuitenkin tapahtui juuri sillä hetkellä.

Hermione säikähti enemmän kuin aikoihin tajutessaan jonkun kävelevän häntä kohti pimeässä kirjastossa. Hermione ohjasi kätensä vaistomaisesti neuletakkinsa taskuun, mutta muisti samantien, että hänen taikasauvallaan ei olisi mitään käyttöä. Eihän hän voisi taikoa. Kun hän nosti kättään pois taskustaan, oli hän niin uskomattoman paniikissa, että päätyi pudottamaan taskustaan jotain. Hermione kauhistui tajutessaan pudottaneensa ajankääntäjän. Kaiken kauhean lisäksi tulijan jalka astui hitaasti ja harkitusti hopeisen ketjuosion päälle.

-Sinä taidatkin olla jännittävämpi tapaus kuin luulinkaan, neiti valehtelija, Lucius puhui lipevästi Hermionelle sauvan tuomassa kelmeässä valossa. Hermione oli kauhuissaan. Hän olisi voinut huutaa, itkeä ja lyödä itseään. Hermione kumartui salamannopeasti nostamaan ajankääntäjää lattialta, mutta Luciuksen jalka painoi sitä edelleen tiukasti kivistä alustaansa vasten.
-Ei niin nopeasti, kikkaratukka, Lucius sanoi nyt halveksuen.
-Mitä haluat, että sanon? Anteeksi, että olen yöllä kirjastossa, kuten sinäkin! Minussa ei ole mitään, mistä sinä voisit hyötyä, joten nosta jalkasi ja päästä minut täältä pois! Hermione puhui Luciukselle vihaisesti, hampaat tiukasti yhteen purtuina. Hermione kuulosti jopa sähisevältä.
-Voi, siinä olet väärässä, Lucius sanoi. -Niin kovin väärässä. Minä haluan tuon, Lucius lisäsi osoittaen valoa tuovalla sauvallaan hopeista ajankääntäjää lattialla.

Tässä vaiheessa Hermionen mieleen palasi eräs toinenkin kerta, jolloin Malfoy-niminen henkilö oli saanut hänet raivon partaalle. Ja hän aikoi soveltaa tällä kertaa täysin samaa ratkaisua. Hermione nousi täyteen pituuteensa ja pamautti Luciusta nyrkillä naamaan. Lucius perääntyi pari askelta näyttäen järkyttyneemmältä kuin koskaan.

Ennen kuin Hermione ehti reagoida mitenkään, Lucius oli kerännyt itsensä ja hyökännyt kohti lattialla olevaa ajankääntäjää. Hermione yritti työntää Luciuksen kauemmas, mutta poika huitoi häntä kuin viimeistä päivää. Hermione yritti potkaista poikaa saadakseen tämän edes vähän perääntymään, mutta myös Lucius huitaisi jalallaan Hermionea päin. Kengän kärki osui Hermionea inhottavasti kaulan alueelle, ja hän tunsi veren alkavan purkautua jostakin päin hänen kaulan ihoaan. Hermionea raivostutti se, että nuori poika oli noin väkivaltainen tuntematonta aikuista kohtaan.

Hermione käytti hyväkseen sitä seikkaa, että Lucius oli kaatanut hänet maahan. Ennen kuin poika ehti kurottautua uudestaan kohti ajankääntäjää, Hermione tarttui pojan jalkaan. Lucius kamppautui ja lensi näyttävästi mahalleen.

-Aaa! Senkin lut...! Lucius oli nyt antautunut hetkeksi paikalleen lattialle pidellen kättä kasvoillaan. Hermione oli kuulevinaan myös jotakin ulinaa täydellisen tasaisten kasvojen tuhoamisesta, mutta ei jäänyt kuuntelemaan valitusta tarkemmin. Silmänräpäyksessä Hermione oli napannut hakemansa kirjan sekä kiistakapulana toimineen ajankääntäjän lattialta, pistänyt ajankääntäjän takaisin taskuunsa ja lähtenyt juoksemaan hirmuista vauhtia takaisin tarvehuonetta kohti. Jossakin vaiheessa hän kuuli takaansa juoksuaskelia, mikä sai hänet kiihdyttämään vauhtiaan entisestään. Askeleet kuitenkin loppuivat noin puolessa välissä matkaa. Lucius ei selkeästi ollut mikään juoksija.

Hermione tunsi kyynelten valuvan hänen poskillaan, hien puskevan iholle hänen hiusrajassaan ja veren kulkevan pienissä noroissa hänen kaapunsa ja paitansa sisään. Vaikka Hermionella oli hallussaan ajankääntäjä ja kirja, hänellä oli uskomattoman epäonnistunut ja lohduton olo. Hän avasi tarvehuoneen oven ja tuli kahden oven eteen. Hän ei halunnut tehdä sitä, mitä oli juuri tekemässä mutta ei voinut itselleen mitään. Hermione hakkasi lohduttomasti oikeanpuolimmaista ovea. Sitä, joka ei vienyt hänen huoneeseensa.

****


Severus lojui puolittain tarvehuoneen sängyllä pitäen jalkojaan lattialla sängyn edessä. Hän oli ollut niin väsynyt, että oli nukahtanut suoraan siihen paikkaan. Hänen päänsä tyynynä oli miehen oma käsivarsi, joka oli hakeutunut hänen poskensa alle. Kenties niillä ahdistavilla ajatuksilla, joita hän oli päässään juuri ennen nukahtamistaan pyöritellyt oli osallisuutta uneen, jota hän näki.

-Miksi olet tuollainen? Olet - ainakin olit - paras ystäväni. Mennään yhdessä, Severus, Lily ojensi kätensä
Severukselle kyyneleisin silmin. Severus käveli pois sanomatta tytölle sanaakaan.

Mustaa usvaa. Pimeyden lordin kasvot. Mustaa usvaa.

-Hän on sitä mieltä, että ennustus liittyy Lily Evansiin, Severus puhui nyt Dumbledorelle. -Hänen poikaansa. Pimeyden lordi aikoo tappaa Lilyn samalla.
-Jos Lily merkitsee sinulle noin paljon, Voldemort varmasti säästää hänet.
-Olen pyytänyt...
-Sinä inhotat minua! Dumbledore huusi.

-Piilota hänet. Pidä hänet -heidät- turvassa, Severus aneli katkerasti.
-Mitä annat minulle vastapalvelukseksi, Severus?
-Mitä tahansa.

Mitä tahansa.
Mitä tahansa.

Severuksen silmistä valui raivon ja tuskan kyyneleitä.
-Luulin, että pitäisit hänet turvassa.
-Hänen poikansa elää. Hänellä on Lilyn silmät. Muistat kai tarkkaan minkä väriset ja muotoiset silmät Lilylla on.
-Älä! Severus huusi Dumbledorelle.

Severus säpsähti pystyyn haukkoen henkeään kuin hukkuva, joka viime hetkellä saatiin vedettyä pinnalle. Hänen silmäkulmansa olivat kostuneet, mikä raivostutti häntä. Samalla hän ymmärsi heränneensä vimmattuun oven hakkaamiseen. Hakkaus oli jatkuvaa ja voimakasta. Kun Severus vihdoin sai itsensä kasattua, hän muisti missä oikein oli. Kuka saattoi hakata tuota ovea, joka ei näyttäytyisi ovena kuin hänelle ja Hermione Grangerille? Se ei voinut olla muu kuin Granger. Mikä uskomaton tilanne tästä tulisikaan.

Severus oikoi päällystakkinsa nopeasti suoraan, veti hiuksensa taakse pois kasvoiltaan ja painoi käsillään poskiaan hetken verran. Jostain syystä hän kuvitteli sen normalisoivan näkyä juuri katkerasta unesta heränneestä miehestä. Severus avasi oven.

-Minkä kirotun takia sinä... Severus aloitti vihaisen lauseensa ennen kuin ehti kunnolla tajuamaan, mitä oven takana oli. Hermione seisoi hänen edessään hengästyneenä, tuskaisena ja kasvoiltaan yltä päätä kyynelissä. Ennen kuin Severus ehti kysyä yhtä ainutta asiaa Hermione oli painautunut häneen kiinni. Tyttö kietoi kätensä miehen ympärille tutisten itkun vallassa. Hänen sormenpäänsä painautuivat Severuksen selkään niin voimakkaasti, että Severus saattoi tuntea kynsien terävän paineen vaatteidensa lävitse.

-Anteeksi Severus, olen tehnyt kamalan virheen, se oli kamalaa, enkä olisi saanut ja aivan kamalaa ja, Hermione sopersi sanoja paniikissa siihen tahtiin, että Severus ei saanut juuri muusta selvää kuin siitä, että jotakin tytön mielestä kamalaa oli tapahtunut.
-Rauhoitu, Severus vastasi hämmentyneenä. Hän mietti, mitä hänen seuraavaksi pitäisi tehdä. Hän irrotti itsensä varovasti Hermionesta, asetti kätensä tämän olalle, talutti hänet vierellään huoneeseen sisälle ja asetti hänet istumaan sänkynsä reunalle. Vasta siinä vaiheessa hän ehti katsoa tyttöä tarkemmin.

Hänhän on veressä.

-Mitä on tapahtunut? Sinun täytyy kertoa aivan kaikki, Severus sanoi tuimasti asettuen kyykkyyn tytön eteen katsoakseen tätä suoraan silmiin huolimatta siitä, että tyttö nyyhkytti edelleen pää painuksissa katse kohti lattiaa. Vaikka hän yritti olla mahdollisimman rauhallinen lähestymistapansa kanssa, Hermionen mielestä Severus vaikutti tälläkin kertaa ankaralta.
-Olen niin pahoillani, Hermione aloitti saamatta kuitenkaan vielä mitään muuta sanottua.
-Tiedän. Mistä? Severus kysyi erittäin hitaasti ja tarkkaan artikuloiden.
-Ha-halusin erään kirjan... Lähdin hakemaan sitä kirjastosta, koska ajattelin ettei yöllä olisi todennäköistä törmätä kehenkään. Menin kirjastoon, sain hakemani kirjan ja... Sitten näinkin Luciuksen ja hän... Hermione oli saanut itseään nyt jo hieman koottua. Hän ei enää itkenyt, vaikka hänen äänensä olikin erittäin katkonainen hengästyneisyyden ja huiman adrenaliinimäärän vuoksi.

-Luoja sinun kanssasi! Severus huudahti nousten ylös ja kääntyen selin Hermionea päin. -Mitä oikein ajattelit?
-Tiedän kaiken, mitä aiot sanoa. Ainoa puolustukseni on se, että en halunnut herättää sinua, enkä halunnut odottaa aamuun, Hermione sanoi.
-Tehdäksesi mitä? Mikä oli niin helvetin tärkeää, että sinun piti lähteä seikkailemaan yhtään mihinkään ilman taikomiskykyä, ilman minkäänlaista puolustautumiskykyä! Olet järisyttävän typerä, Hermione Granger! Severus päästeli sanoja sitä mukaa kun ne tulivat hänen mieleensä. Hän koki tytön ansaitsevan nyt kaiken mahdollisen hyökytyksen.

Hermione avasi kirjan, jonka oli kantanut kirjastosta mukanaan.

-Laitamme tämän sellaiseen paikkaan, josta sinä löydät sen. Siis 17-vuotias sinä, Hermione sanoi varovaisesti. Severus katsoi aukeamaa hetken ja hautasi sen jälkeen kasvonsa toiseen käteensä.
-Kuinka uskomattoman naiivi ja typerä idea! Tämän takiako sinä halusit riskeerata turvallisuutesi ja miljoona muuta asiaa? Severus huusi Hermionelle.
-Kyllä! Minusta se on hyvä idea! Hermione tiuskaisi Severukselle, mutta hänen äänensä särkyi. Kyyneleet palasivat takaisin hänen silmiinsä, kun hän ymmärsi, että Severus ei tosiaan pitänyt hänen ideaansa lainkaan käyttökelpoisena. Ajatus siitä, että Hermione oli tehnyt kaiken äskeisen aivan turhaan, mursi häntä vielä enemmän.

Severus käveli huoneen toiselle seinustalle. Hän tunsi valtavan turhautumisen täyttävän hänen koko kehonsa. Niin moni asia oli tällä hetkellä huonosti, eikä hän sietänyt moista. Kuolonsyöjäaikoinaankin hän oli tottunut työskentelemään järjestelmällisen pohjatyön saattelemana, eikä Hermionen äsken tekemän virheen kaltaisia osasia vain koskaan kuulunut heidän tehtäviinsä.

Severus kääntyi katsomaan Hermionea, joka oli taas hukuttautunut omaan epätoivoonsa. Tyttö ei enää itkenyt niin voimakkaasti kuin alussa, mutta päästi edelleen hiljaisia nyyhkytysääniä. Severuksen katse kiinnittyi tytön kaulan ja niskan ruhjeisiin. Järjen alettua pikkuhiljaa palata miehen päähän hän ymmärsi, että tapahtunutta ei enää voinut muuttaa. Heidän piti elää seurausten kanssa. Eikä hän saavuttaisi enää mitään haukkumalla haurasta nuorta naista, joka nyyhki hiljaa hänen sängyllään.

Severus käveli takaisin Hermionen luo ja istahti hänen viereensä.

-Mistä sait nuo ruhjeet? Severus kysyi rauhallisesti.
-Luciuksen kengästä, Hermione vastasi kurtistaen otsaansa ja kokeillen kaulaansa muistaen samalla, että siinä toden totta oli kipeitä haavoja.
-Mitä? Severus kysyi äänessään epäuskoa ja inhoa. Hänen teki yhtäkkiä mieli mennä Luihuisen oleskeluhuoneeseen, etsiä Lucius käsiinsä ja tuottaa tälle vähintään yhtä pahoja ruhjeita. Sen sijaan Severus kasasi itsensä ja otti sauvansa takkinsa taskusta.
-Korjaan ne, Severus sanoi kääntyen Hermioneen päin. Hermione nyökkäsi.

Severus osoitti sauvalla Hermionen kaulan korvan alapuolista aluetta. Haalean sininen usvaa muistuttava taika liikkui Hermionen ihon päällä hävittäen veren värjäämät punaiset kohdat. Haavat umpeutuivat, ja niiden tilalle ilmestyi samanlaista vaaleaa ja tasaista ihoa, jota Hermionen ihon vahingoittumattomissa paikoissa oli näkyvissä.

-Käänny hieman, Severus sanoi. Hermionen käännyttyä niska Severusta päin Severus ymmärsi tytön hiusten olevan pahasti tiellä. Hän keräsi kiharat vaaleanruskeat hiukset vasempaan käteensä ja nosti ne ylös. Häntä hävetti, että hän oli osunut sormellaan Hermionen korvaan. Hänen olisi pitänyt pyytää tyttöä itse siirtämään hiuksensa. Hän varmasti pitäisi tätä tungettelevana.

Samalla kun Severus korjasi Hermionen niskan viimeisiä ruhjeita Hermione tunsi olonsa jo aivan toisenlaiseksi kuin äsken. Sanoinkuvaamaton häpeä ja suru olivat muuttuneet rauhalliseksi tietoisuudeksi siitä, että kaikki oli hyvin. Hän huomasi nauttivansa Severuksen kosketuksesta, vaikka hänen kätensä olikin vain Hermionen hiuksilla. Severuksen voimakas ja kypsä läsnäolo sai Hermionelle turvallisen olon. Tuo olo muuttui kuitenkin koko ajan intensiivisemmäksi, ja Hermionen hengitys alkoi saada syvempiä sävyjä.

Kun Severus oli parantanut kaikki haavat, hän laski Hermionen hiukset takaisin alas. Hänen vasen kätensä kuitenkin jostain jopa hänelle itselleen tuntemattomasta syystä jäi tytön niskalle. Severus tunsi tekevänsä syntiä, kun kosketti tytön ihoa syyttä suotta. Severus alkoi tuntea veren kuohuvan villinä hänen suonissaan ja kulkeutuvan hänen jalkojensa väliselle alueelle. Entistä järkyttävämmän tilanteesta teki se, että Hermionen uloshengitys oli muuttunut muistuttamaan hiljaista huokailua.

Aivan kuin tyttö nauttisi tästä.
Ei. Ei voi olla.
Samassa Hermione tarttui Severuksen käteen, joka oli hänen niskallaan. Irrottamatta omaa otettaan miehen kädestä Hermione kääntyi ympäri nähdäkseen Severuksen silmät. Ne olivat täynnä hämmennystä, oudoksuntaa ja jonkinlaista anteeksipyytelyä. Mies näytti siltä, että oli vahingossa astunut alueelle, jonne hän ei välttämättä halunnutkaan jäädä. Hermione nosti toisen kätensä kohti Severuksen kasvoja koskettaakseen miestä. Tilaisuus oli täydellinen. He olivat kosketuksissa toisiinsa ja he istuivat sängyllä. Häpeälliset mielikuvat ja toiveet valtasivat Hermionen mielen. Enemmän kuin mitään Hermione halusi juuri nyt painaa huulensa entisen liemien opettajansa suulle ja tuntea tämän kasvot ja hiukset kättään vasten.

Sitä ei kuitenkaan tapahtunut. Severus käänsi katseensa nopeasti aivan eri suuntaan ja irroitti kätensä Hermionen otteesta ja tämän niskalta. Hän nousi sängyltä seisomaan ja käveli taas hieman kauemmas Hermionesta. Häntä ei olisi voinut hävettää enemmän. Hermioneakin alkoi nolostuttaa äskeinen. Hän aavisti, että tästä voisi seurata vain ja ainoastaan kiusallinen hiljaisuus. Onneksi hän muisti, ettei ollut kertonut Severukselle kaikkea kirjaston tapahtumista.

-Kiitos. Siis että paransit ruhjeet, en tunne enää mitään kipua niissä kohdissa, Hermione sanoi erittäin nopeasti.
-Minulla oli vielä muutakin. Luciukseen liittyen, Hermione lisäsi.
-Mitä... Severus sanoi matalalla, katuvalla ja jollain tapaa kärsivälläkin äänellä. Hän ei ollut vielä päässyt yli äskeisen tilanteen intensiivisyydestä.
-Hän halusi ajankääntäjän, Hermione sanoi. Tämä sai Severukseen yllättävää puhtia. Oli kuin tuo lause olisi vetänyt Severuksen jostakin unen rajamailta takaisin raakaan todellisuuteen.
-Halusi ajankääntäjän? Mitä kirottua hän sillä tekisi? Miten hän edes tietää, mikä se on ja ... Uskomatonta, Severus painoi toisen kätensä ohimolleen. -Eihän hän saanut sitä?
-Ei tietenkään! Ja en tiedä... Luulen, että hän saattoi nähdä siitä vilauksen päivällä ja halusi sen itselleen vain nokitellakseen minulle, Hermione puhui Severukselle, joka näytti edelleen totaalisen kummastuneelta.
-Saatat olla oikeassa... Tosin juuri tuossa iässä Luciuksesta alkoi paljastua kummallisia puolia, ja hän oli kiinnostunut monista erikoisista asioista, Severus puhui ikään kuin pelkästään itselleen.

Hiljaisuus laskeutui heidän välilleen.

-Tästäkin meidän varmasti kannattaa puhua uudestaan yöunien jälkeen, Hermione aloitti ja nousi sängyltä.
-Olen edelleen pahoillani. Hyvää yötä, Hermione sanoi ja lähti kävelemään ovelle.
-Hyvää yötä. Ja Hermione? Severus esitti kysymyksen tytön selän suuntaan. Hän oli kysymässä, mitä ihmettä sängyn reunalla vähän aikaa sitten oikein tapahtui, mutta päätti juuri ennen sanojen ulos tuloa sen olevan sopimatonta. Parasta olisi vain unohtaa koko asia.
-Niin? Hermione kysyi erityisen toiveikkaalla äänellä.
-Ethän enää tee mitään ratkaisevia toimenpiteitä ilman, että ilmoitat niistä minulle? Severus kysyi kuulostaen mielestään siltä, että kyseinen kysymys oli aidosti se, mitä hänen pitikin kysyä.
-En, Hermione sanoi hymyillen pienesti. Sitten hän siirtyi omalle puolelleen tarvehuonetta.

****

Seuraava päivä valkeni Lucius Malfoyn kannalta ikävissä merkeissä. Välittömästi herättyään Lucius käveli vessaan huuhtoakseen kasvonsa kylmällä vedellä. Peilistä häntä katsoi takaisin kalpeakasvoinen vaaleaverikkö, jonka kasvot olivat turvonneet ja toiselta puolelta mustelmilla. Näky sai pojan järkyttymään. Luojan kiitos nyt oli vasta lauantai ja turvotus toivottavasti ehtisi laskea maanantaihin mennessä. Lucius kuitenkin lähti astelemaan rivakasti oleskeluhuoneen kautta tyttöjen makuusaliin vievälle käytävälle.

-Bella! Bella! Nyt piru vie Bella tulet vauhdilla sieltä ulos! Lucius hakkasi makuusalin ovea. Oven takaa kuuluivat verkkaiset askeleet, jotka selkeästi eivät reagoineet liian voimakkaasti Luciuksen mahtipontiseen oven hakkaamiseen.
Ovi avautui ja Bellatrix Lestrange katsoi Luciusta väsyneesti.
-Lucius, mitä kirottua? Miksen saisi nukkua pidempään lauantaina. Ja mitä hittoa naamallesi... Bellatrix puhui ihmeissään katsoen Luciuksen mustelmaista naamaa.
-Sillä ei ole väliä. Anna minulle jotakin tähän, Lucius sanoi kiivaasti kuin käskien.
-Mitä? Bellatrix kysyi väsyneenä ja turhautuneena.
-Jotakin... Peittävää! Lucius parahti äkäisenä.
-Voi Merlinin kymmenen kirousta, tule sitten! Bellatrix sanoi huitaisten kädellään ilmaa luovuttamisen merkiksi. -Ja ole onnellinen ettei täällä juuri nyt ole ketään.

Lucius asteli tyttöjen makuuhuoneeseen. Bellatrix kaivoi jostakin kassinsa kätköistä pienen rusehtavan ja kimaltelevan pullon.
-Voisit kai naismaiseen tyyliisi peittää mustelman meikkituotteilla, mutta mieluummin varmaan haluat sen kokonaan kadoksiin? Bellatrix kysyi.
-Niin. Sitä siis tarkoitin, Lucius sanoi hieman häpeissään. Jostain syystä hän oli kuvitellut, että ainoa mahdollisuus olisi ruhjeen puuteroiminen piiloon.

-Levitä tuota, Bellatrix heitti putelin Luciuksen syliin ja lösähti takaisin sängylleen. -Mutta älä törsää kaikkea, se on oikeastaan Narcissan.
-Noh, Cissy antaisi kyllä anteeksi. Hän pitää minusta kovasti, Lucius sanoi lipevään ja itsevarmaan tyyliinsä samalla kun katseli peilin kautta, kuinka aine asetuttuaan hänen iholleen hävitti mustelmat kokonaan.
-Niin varmaan, Bellatrix tuhahti. -Voisitko nyt jo kertoa, mihin peiliin oikein törmäsit yrittäessäsi suudella itseäsi?
-Siis mitä? Lucius kysyi aidosti ihmeissään.
-Niin että missä teloit naamasi? Bellatrix tarkensi turhautuneena. Lucius ei sitten tajunnut mitään.
-Se pirun kikkarapää löi minua naamaan! Voitko uskoa! Lucius huudahti.

Bellatrix alkoi nauraa hillittömästi tyynyynsä. Luciusta ärsytti moinen. Tytön naurukohtaus kesti lähes minuutin verran, minkä jälkeen tummatukka alkoi taas tuottaa puhetta.

-Hah, itse asiassa minä hyvinkin voin uskoa sen, Bellatrix naureskeli. -Missä otitte yhteen? Ja kuka ihme se eukko oikein on? En ole nähnyt häntä aiemmin millään tunneilla, eikä hän voi olla meitä nuorempi.
-Emme ottaneet yhteen, vaan hän löi minua. Olin kirjastossa, Lucius vastasi arvokkaasti.
-Sinä? Kirjastossa? Tämä alkaa kuulostaa erittäin huolestuttavalta, Bellatrix katsoi Luciusta nyt aidosti oudoksuen.
-Kyllä vain. Ja nyt minulla on erittäin merkittävää tietoa Tuonelan virroista ja siitä, miten kuolemattomuuden hallinnan... Lucius selitti innoissaan.
-Ei, ei, ei ja ei! En jaksa kuunnella tätä samaa taas. Sinä et halua liittyä Valedron porukkaan, koska uskot omilla keinollasi mukamas pääseväsi yhtä hyvään asemaan. Se on kuitenkin hourailua. Hourailua, kuuletko! Bellatrix alkoi menettää malttiaan.
-Odota hetki, Lucius sanoi ja lähti juoksien kohti omaa makuusaliaan. Hän otti mukaansa Taikamaailman korut, amuletit ja niiden symboliikka -kirjan ja lähti ripeästi takaisin Bellatrixin luokse.

-Katsohan tätä, Lucius sanoi näyttäen kirjaa Bellatrixin suuntaan. -Luen sinulle ääneen.
-Voi yhden kerran Lucius, se on ihan tavallinen kirja. Et sinä täältä kirjastosta löytäisi mitään merkittävää kuitenkaan! Bellatrix puuskahti sängyltään, jossa hän oli mahallaan tyyny leukansa alla.
-Tässä on kuva siitä hopeisesta korusta, joka kikkarapäällä oli ja jota hän yritti piilotella. Aluksi luulin sen kapistuksen olevan pelkkä  ajankääntäjä. Mutta sellainen se ei ole.

 Bellatrix nosti kulmakarvojaan kysyvästi.

-Lue itse, Lucius totesi ja laittoi avonaisen kirjan tytön silmien eteen. Bellatrix huokaisi luovuttaneena ja alkoi
lukea.

MAHDOLLISUUS MATKUSTAA ERI TODELLISUUTEEN

Niin sanottua ulottuvuusmatkustusta on velhomaailmassa monenlaista.
Ajankääntäjien avulla voidaan liikkua ajassa yleensä joidenkin tuntien verran,
kun taas toiset amuletit voivat kuljettaa käyttäjäänsä laajemmin mahdollisuuksin.
Voimakkain käyttäjänsä siirtämiseen kykenevä esine on hopeinen matkustusamuletti (kuva).
Niitä tunnetaan velhomaailmassa vain muutamia, ja siksi niiden käytön tulisi olla
erittäin harkittua. Kyseiselle hopeiselle muinaisilta ajoilta periytyneelle taikaesineelle ominaista
on se, että sen avulla voidaan matkustaa käytännössä mihin tahansa. On puhuttu, että hopeisen
 matkustusamuletin käyttömahdollisuudet ovat rajattomat.

-Mitä sinä tarkalleen ottaen sait irti tästä tiedosta, Lucius? Bellatrix kysyi pojalta luettuaan hopeista korua esittävän kuvan vieressä olevan tekstin.
-Etkö käsitä? Lucius huudahti huitoen käsiään. -Tuon korun avulla voidaan mennä mihin tahansa! En tiedä, mistä se peikkopää on sen saanut käsiinsä, mutta minä ainakin tiedän, mihin sitä käyttäisin, Lucius sanoi määrätietoisesti.
-Et kai vain luule, että... Bellatrix aloitti.
-Todellakin luulen! Ja tiedän! Tiedän, että kun saan sen kapistuksen itselleni, voin matkustaa Tuonpuoleiseen. Tiedän, että se on totta. Asiaa ei yritettäisi pitää niin hanakasti piilossa, jos se olisi arkinen osa velhomaailmaa. Se paikka on todellinen, ja henkilöllä, joka sinne pääsee... Sillä henkilöllä on valta, Lucius puhui Bellatrixille innokkaammin kuin mistään ikinä.
-En silti usko, että voisit päästä eri todellisuuteen, Bellatrix sanoi.
-Niinhän tässä juuri sanotaan! Eri todellisuuteen, mihin tahansa, rajattomat käyttömahdollisuudet. Olen varma tästä, Bella, Lucius sanoi.

-Kun olen päässyt Tuonpuoleiseen, voin vihdoin tehdä sen, mitä olen aina halunnut. Ammennan Tuonelan virtojen voimakkaimman virran laskukohdasta nestettä pulloon ja saan haltuuni sen, minkä on puhuttu olevan neljäs kuoleman varjelus. Pullotettua kuolemattomuutta... Lucius puhui haaveilevasti.
-Ja sitten vain palaat näppärästi takaisin? Bellatrix kysyi hieman halveksuen. -Kuulostaa liian yksinkertaiselta. Minusta tuntuu, että vedät liiaksi mutkia suoriksi, Lucius.
-Sinusta saa tuntua siltä. Sittenpä näet. Nyt minun täytyy vain selvittää, missä se kurja kiharatukka majailee, Lucius sanoi.

-Mikä sen Virroista voimakkaimman laskukohdan nimi olikaan? Sen mistä se todellinen nestemäinen kuolemattomuus sitten pitäisi kerätä? Bellatrix kysyi. -Olet maininnut sen joskus. Se oli jokin erikoinen.

Vastaus kuului yllättävältä suunnalta, nimittäin makuukamarin ovelta.

-Quadrum, Severus Kalkaros vastasi tyynenä. Hän oli ilmeisesti kuullut jo jonkin verran Luciuksen ja Bellatrixin keskustelua ja oli kiinnostunut sen sisällöstä.
-Severus, eikö sinun pitäisi olla tekemässä läksyjäsi kuten aina! Lucius puuskahti nuoren ja laihan mustatukkaisen pojan suuntaan. -Tämä ei kuulu sinulle.

-Sanoinpa vain. Ja voisin vielä lisätä valistumattomiin tietoihinne sen, että mikäli kukaan ikinä kyseiseen paikkaan pääsisi, olisi Quadrumin löytäminen melko haasteellista.
-Miten niin? Lucius pärskäisi.
-Virtoja on paljon, Severus lisäsi tyynesti. Niitä pitää jaksaa käydä lävitse pitkään ennen kuin löytää haluamansa.
-Kuinka sitten voi tietää, että sen virtauskohdan on löytänyt? Mistä sen tunnistaa? Lucius jahtasi.

-Luoja Lucius... Et taida tosiaan olla kovin terävä, Severus sanoi pilkallisesti.
-Quadrum on latinaa, ja se tarkoittaa neliötä. On ollut puhetta -jonka olet ilmeisesti täysin sivuuttanut - siitä, että todellista kuoleman hallintaa voitaisiin ammentaa Virroista voimakkaimman sellaisesta laskukohdasta, joka on neliön muotoinen, Severus lisäsi vielä. Hän tunsi jonkinlaista voitonriemua siitä, että sai osoitettua oman tietämyksensä.

-Jep, tässä vaiheessa minä lähden aamiaiselle, pojat, Bellatrix sanoi vilkaistuaan sekä Severusta että Luciusta sillä ilmeellä, ettei ollut enää pätkääkään kiinnostunut aiheesta.

-Neliö... Lucius hukkui omiin mietteisiinsä.



Luku 11 - Seamus


Viimeiset viikot olivat olleet poikkeuksellisia Hermionen elämässä. Kyse ei ollut siitä, että Hermione oli keskellä jonkinlaista seikkailua - sen hän oli kyllä kokenut ennenkin - vaan siitä, että hän alkoi löytää itsestään aivan uusia ominaisuuksia. Eikä Hermione ollut varma, arvostiko hän noita asioita, vai toivoiko hän mieluummin niiden katoavan mahdollisimman nopeasti.

Oleellinen osa Hermionen sisäistä muutosta oli hänen tunne-elämänsä, ja nimenomaan se, miten tunteet olivat alkaneet siirtyä koko ajan keskeisemmälle paikalle Hermionen pään sisällä. Ei häntä voinut koskaan kylmän rationaaliseksi väittääkään, mutta kyllä hän aina oli ajatellut ennen kaikkea jonkin asian toimivuutta ja sen järkevyyttä. Vasta tämän järkevyyssuodatuksen jälkeen hän antoi tunteidensa vaikuttaa asiasta tehtävään päätökseen, oli kyseessä sitten mikä tahansa asia. Hermionesta tuntuikin, että hän ei edes tuntenut sitä nuorta naista, joka hänestä oli tullut.

Totta kai Hermione oli ollut ihastunut ennenkin. Ihastus ei vain ollut koskaan suistanut häntä tällä tavoin raiteiltaan. Hermione oli tehnyt uskomattoman typerän teon lähtemällä seikkailemaan ilman mitään suojautumiskeinoa 1970-luvun Tylypahkan öisille käytäville ja jäänyt kaiken pahan lisäksi vielä kiinni. Osasyynä Hermionen ajattelemattomalle teolle olivat hänen uudet ja epärationaaliset tunteensa. Hän oli ajatellut, että jos hän esittelisi onnistuneesti valmistellun ideansa muistiloitsuun liittyen Severukselle, hänen olisi parempi olla. Hän voisi olla tyytyväinen itseensä ja Severus olisi hänestä ylpeä. Mitä ihmettä sekin tarkoitti? Eihän Severus Kalkaros varmasti olisi antanut hänelle mitään erityistä tunnustusta onnistumisesta. Silti ajatus siitä ohjasi Hermionea eilen.

Lisäksi Hermione oli alkanut täysin suoraviivaisesti lähentelemään entistä opettajaansa. Eikä hän sallisi itsensä tuudittautua siihen ajatukseen, että Severus oli nimenomaan hänen entinen eikä nykyinen opettajansa, olihan heillä silti hävyttömän suuri ikäero, eikä Hermionen kouluvuosistakaan ollut kuin viitisen vuotta. Oli teoriassa sama, jos Hermione olisi vokotellut opettajaansa. Käytännössä tämä ei kuitenkaan vastannut millään tavoin tilannetta, jossa oppilas jäisi virnuilemaan opettajalleen tunnin jälkeen - hyi olkoon - vaan juuri vallitsevat olosuhteet tuntuivat oikeuttavan Hermionen tunteet. He olivat Severus Kalkaroksen kanssa kahdestaan menneisyydessä, tasavertaisina tehtävän suorittajina ja työtovereina. Hermione ei silti voinut uskoa, miten helposti hän saattoikaan langeta mieheen, joka ei aiemmin ollut herättänyt hänessä yhtään mitään.

Samalla kun Hermione siirtyi tarvehuoneen takana olevaan wc- ja suihkutilaan, hän mietti kuumeisesti, miten vaivautuneena hänen ja Severuksen kanssakäyminen tästä edespäin jatkuisi. Koska Severus oli täysin torjunut hänet, luulisi miehen haluavan sysätä asian mahdollisimman kauas mielestään. Kamalinta olisi se, että mies alkaisi ruotimaan syitä sille, miksi hänen ja Hermionen läheiset välit olisivat teoriassakin sopimattomat.

Minun täytyy unohtaa koko mies.
Ei ole muuta vaihtoehtoa.
Jollen laske totaalista nolaantumista ja viimeistenkin arvokkuuden rippeiden menetystä vaihtoehdoksi.

Hermione riisuutui, laittoi veden valumaan suihkusta ja käveli viileän veden syleilyyn. Tuntui hyvältä peseytyä. Olisipa vesi voinut huuhdella myös häpeän ja katumuksen ja kadottaa ne iäksi.

Samalla, kun vesi valui hänen vaalealta iholtaan lattialle muodostaen useita eri virtauksia, jotka kaikki päätyivät yhdessä lattiakaivolle, Hermione alkoi miettiä Tuonelan virtoja. Perimmäinen syy heidän täällä olemiselleen kuitenkin oli tuo kenties täysin kuvitteellinen paikka, jonka vesistä teoriassa voisi ammentaa kuolemattomuutta. Tieto siitä ei saisi kulkeutua tulevaisuuteen. Mutta keneltä? Ja kenelle?

Hermione puristi enimmät vedet pois hiuksistaan, kääri pyyhkeen ympärilleen ja käveli huoneen peilin eteen. Ennen kun hän kuitenkaan ehti aloittaa suunnitelemansa hiusten harjauksen, hänen ovelleen koputettiin. Sen täytyi olla Severus.

-Onko sopivaa, että astun hetkeksi sisään? Severuksen ääni kuului oven takaa. Hermionen ajatukset menivät täysin ristiin johtuen kenties siitä, että Severus oli juuri äsken seikkaillut hänen ajatuksissaan erittäin perusteellisesti.
-On! Hermione huusi. Sitten hän tajusi, mitä ihmettä olikaan sanonut. -Ei! Ei kun ei! odota hetki! Hermione huusi heti perään. Oli kuitenkin liian myöhäistä, sillä Severus oli jo astunut sisään oikeassa kädessään pieni tarjotin.
Severuksen silmät laajenivat hetkeksi ja hänen katseensa kiinnittyi Hermionen paljaisiin olkapäihin. Sen jälkeen hän ei voinut olla huomaamatta tytön sileitä sääriä, joiden pintaa oli näkyvissä hämmentävän paljon. Mitä kirottua oikein oli tekeillä? Severus astui kaikesta huolimatta sisään mutta kääntyi lähes samalla sekunnilla selin Hermionea päin.

-Olisit voinut sanoa, että 'älä tule', Severus äyskäisi turhautuneena.
-Sanoin aivan väärin, en ymmärrä, mitä oikein mietin, Hermione selitti hämmästyttävällä nopeudella kiskoen samalla vaatteita päälleen. Severus asetti tarjottimen - edelleen selin Hermionea päin - pöydälle, joka oli oven vieressä.
Severus mietti, miksi pirussa hän yhä oli huoneessa, jos tytön aamutoimet kerta olivat aivan kesken. Sitten hän muisti järkevän selityksen saapumiselleen.

-Hahmotin, että koska et voi taikoa, on sinun myös vaikeaa saada mitään syötävää. Koska syömättömyydestäsi seuraisi välitön aliravitsemustila, ajattelin, että selviän vähemmällä, jos tuon sinulle jotakin syötävää, Severus sanoi jäätävällä mutta silti järkevän kuuloisella äänellä Hermionen asetellessa samalla viimeisetkin neuletakkinsa napit kiinni.
-Hyvin järkeilty, kiitoksia vain, Hermione sanoi. Mikäli 17-vuotias Severus pystyi taikomaan linnan kotitontuilta syötävää itselleen, pystyi myös nelikymppinen Severus. Toivottavasti tontut eivät mitenkään huomaisi sitä, mihin ruoka siirtyy. Hermione mietiskeli myös, että mikäli Severus haluaisi alkaa valittaa eilisestä lähentelystä, hän varmaan tekisi sen juuri näillä hetkillä. Toivottavasti ei.

-Emme muuten ole kertaakaan täällä ollessamme ehtineet pysähtyä miettimään kunnolla koko neljännen varjeluksen symbolin tai Tuonelan virtojen liittymistä tähän aikaan, Hermione muistutti Severusta. -Niin, ja voit jo kääntyä.
Severus kääntyi ympäri hitaasti kasvoillaan mietteliäs ilme. Oli niin kuin mies olisi jo unohtanut äskeisen vaivaannuttavan kohtaamisen ja siirtynyt miettimään tärkeämpiä asioita.
-Totta. Erikoiset tilanteet ovat saaneet itse asian jäämään vähemmälle huomiolle, Severus puhui hitaasti ymmärtäen samalla, miltä kyseinen lause mahtoi kuulostaa. Hermione oli nyt aivan varma, että Severus alkaisi vinoilla jotakin eiliseen liittyen.
-Mutta minulla on yksi asia, jolla saattaisi olla merkitystä, Hermione sanoi nopeasti. Severus katsoi häntä kysyvästi ja käveli häntä lähemmäs kädet puuskassa.
-Mutta tämä on todella salaista, eikä minulla olisi lupaa puhua sinulle siitä, Hermione puhui äärimmäisen vakavin ilmein, ikään kuin varoittaen vaarallisesta ja tarttuvasta taudista. -Et saa puhua tästä kellekään.
-Ei ole minun asiani huudella ympäriinsä yksityiskohdista, jotka liittyvät tiettyyn tehtävään. -Se olisi epäammattimaista.

Luoja, hän kuulostaa yhä niin paljon kuolonsyöjältä. Tehtävät ja suoritukset...
Ovatkohan hänen ajatuksensa yhä samaa luokkaa?

-No niin. Hyvä. Silloin kun näit minut Kolmessa Luudanvarressa Harryn kanssa... Hermione aloitti tajuten samalla, että nyt kaiken kukkuraksi ruodituksi saattaisi tulla myös hänen ja Severuksen äärimmäisen outo kohtaaminen Kolmessa Luudanvarressa. Miten tämänkin asian voisi esittää muuten kuin päätymällä maailman kiusallisimpaan tilanteeseen?

-Niin. Olin siis puhumassa Harryn kanssa. Hän johtaa operaatiota, jossa selvitetään Tylyahon tappojen tekijää. Hän sanoi, että Lucius Malfoy liittyy jotenkin niihin, Hermione lopetti.
-Miten? Severuksen ilme ja äänenpaino muuttuivat ankariksi, ja Hermionesta kuulosti siltä, että hän olisi istunut jälki-istunnossa ja Severus olisi tiukannut häneltä tietoa siitä, kuka heittikään lumipallon päin rehtoria.
-En minä voi tietää, miten, Hermione vastasi hieman ärsyyntyneenä.
-Niin tyypillistä Potteria! Esittää itsensä jonkin mahtavan tiedon haltijana, mutta ei perustele tai kerro yhtään mitään todellista, Severus puuskahti.
-Ehkä kyse on siitä, että he eivät todellakaan vielä tiedä tarpeeksi, Hermione tiuskaisi nyt kunnolla.

Severus ei jaksanut väitellä tytön kanssa, vaan tyytyi yhdistelemään tiedon jyväsiä oman päänsä sisällä kaikessa hiljaisuudessa. Severus näytti hetken ajan siltä, että olisi keksinyt jotakin.

-Mitä mietit? Luuletko, että Lucius tosiaan voisi olla jopa itse tappaja? Hermione kysäisi äänensävyllä, joka oli ironisen kepeä ottaen huomioon aiheen vakavuuden.
-Lucius Malfoy on Azkabanissa. Ei ole mahdollista, että hän sieltä käsin mitään operoisi, Severus vastasi ärsyytyneenä. Vaikutti siltä, että Severus oli itsekin arvioinut näin ja päätynyt umpikujaan.
-Mutta... Hitto, ei kai se niin voi olla... Severus ajatteli ääneen kovemmalla voimakkuudella kuin oli suunnitellut.
-Mikä? Miten? Hermione tiukkasi Severusta, jonka ilme oli uskomattoman vaikea. -Nyt et ala salailemaan mitään.

-Syy, miksi itse olin Kolmessa Luudanvarressa, oli Draco Malfoy, Severus aloitti. Hermione näytti niin hämmentyneeltä, ettei saisi sanaa suustaan vielä pitkään aikaan, joten Severus jatkoi. -Hänellä oli minulle mukamas jotakin kovin tärkeää asiaa.
-Oliko se sitten tärkeää? Hermione kysyi lopulta haudanvakavana.
-Draco oli saanut päähänsä, että hänen isällään oli tietoja kuoleman hallitsemisesta. Lucius oli kuulema lähes päässyt tilanteeseen, jossa kyseinen kuolemattomuuden mahdollisuus olisi ollut hänen ulottuvissaan.
-M-mainitsiko Draco... Tai siis puhuiko hän siitä nimellä... Hermione aloitti, mutta Severus tiesi, mitä tyttö aikoisi kysyä.
-Neljäs kuoleman varjelus. Puhui, Severus vastasi. Hermione tuijotti miestä suu hieman auki ja silmät järkytyksen sekaisesta hämmennyksestä avonaisina. Hermione istahti sänkynsä reunalle. Tiedot pyörivät hänen päässään yhdistyen, eroten ja yhdistyen uudestaan.

-Eikö tämä sitten ole selvää? Hermione kysyi lopulta katsoen Severusta. Mies oli selkeästi käynyt myös suihkussa, sillä hänen pikimustat hiuksensa näyttivät joistain kohdista kuivemmilta kuin toisista. Kosteat suortuvapinkat siirtyivät korvan taakse, kun Severus siirsi tukkaansa mietteliäänä takaraivoaan päin pois otsalta ja poskilta.
-Emme voi olla varmoja, mutta voimme toki olettaa jotakin, Severus sanoi katsomatta Hermionea.
-Jos Lucius on Dracon mukaan päässyt lähelle neljännen varjeluksen... Hermione aloitti.
-Miksi kutsumme sitä tuolla nimellä? Kyse on luultavasti ollut ainoastaan yhden surkean ihmisen epätoivoisesta luulosta päästä kosketuksiin kuolemattomuuden kanssa, Severus sanoi turhautuneena.
-Luulosta... Minkä perusteella sinä oikein, Hermione aloitti, mutta Severus keskeytti hänet.
-Mikäli tämä teoria pitää paikkansa... Jos Lucius alunperin kehitteli ajatuksen siitä, että kuoleman hallintaa voidaan käydä hakemassa kätevästi pulloon tietystä kohdasta virtoja, eli Quadrumista, ja välitti moisen luulon eteenpäin pojalleen Dracolle, Severus aloitti, mutta Hermione keskeytti hänet järkyttyneen näköisenä.
-Niin silloin Draco olisi tehnyt Tylyahon tapot. Kukaan muu ei voisi käyttää kuoleman varjelusten symbolia neliöllä ympäröitynä, Hermione totesi yksikantaan. Hän ei kuitenkaan ollut lopettanut.

-Mutta Severus, mitä hittoa oikein sanoit äsken? Et ollut kertonut minulle kaikkea. Sinä selkeästi tiesit, että Lucius yritti päästä Tuonelan virtojen luo! Hermione kivahti äkäisenä. -Ja mikä hemmetin Quadrum!

Sillä hetkellä sekä Severuksen että Hermionen silmistä pystyi tulkitsemaan, että jonkinlainen järkyttävä tajuaminen oli vilistänyt heidän ymmärryksensä halki ja asettunut sinne jäädäkseen.

-Quadrumhan tarkoittaa neliötä, Severus! Varjelusten symbolia ympäröi neliö! Hermione nousi pystyyn sen näköisenä ettei pysyisi lainkaan aloillaan.
-Tiedän. Olin unohtanut täysin. Se oli yksi hetki menneisyydessäni, enkä ole muistanut sitä enää vuosiin, Severus sanoi kuulostaen siltä, että olisi halunnut rankaista itseään. Hermione katsoi häntä kärsimättömän kysyvästi.
-Lucius... Sen on täytynyt olla Lucius. Kun olimme 17-vuotiaita, juuri näihin aikoihin, Severus aloitti. -Itse asiassa mahdollisesti aivan näinä päivinä, ovathan joulun tanssiaiset lähellä... Lucius mainitsi sanan quadrum, ja kerroin hänelle sen tarkoittavan neliötä. Hän oli itse selvittänyt, että se oli tietty osa Tuonelan virtojen verkostoa, eräänlainen laskukohta, josta voimakkain vesi oli ammennettava. En kuitenkaan voinut tuolloin mitenkään ajatella, että hän kyhäisi tästä minkäänlaisen symbolin!
-Mutta tiesit hänen suunnittelevan jotakin Tuonelan virtoihin liittyen! Hermione kuulosti äkäiseltä. Miksei Severus ollut voinut kertoa tätä hänelle aiemmin?
-Hyvä on! Olin kuullut monesti Luciuksen puhuvan jotakin siitä, että hän hakisi sitä pirun kuolemattomuusvettä, mutta en ajatellut hänen todellisuudessa saavuttavan koskaan mitään sellaista, ja jätin ne puheet omaan arvoonsa, koska Lucius oli ainakin näihin aikoihin typerä kuin saapas! Severus vastasi nyt äänessään normaalia enemmän ärtymystä ja inhotusta.

Hiljaisuus laskeutui heidän välilleen hetkeksi.

-Kun sanoit minulle aivan alussa, että Tuonelan virrat on syystä jätetty menneisyyteen, ja että siihen aiheeseen ei olisi hyvä palata, liittyikö tämä mielipide jotenkin näihin aikoihin ja Luciukseen? Hermione sanoi nyt rauhallisemmin. Severus näytti siltä, ettei haluaisi sanoa enää mitään. Hän huokaisi syvään ennen kuin alkoi puhua.
-Liittyi. Lucius ajoi itsensä lähes hulluuteen näinä vuosina tavoitellessaan Tuonelan virtoja. Vasta Voldemortin joukkoihin liittyminen sai hänet unohtamaan tuon ajatuksen, Severus sanoi.

-Mielestäni, Hermione aloitti pienen mietintätauon jälkeen. -Meidän pitäisi näillä tiedoilla uskaltaa olettaa, että Lucius on kehittänyt sen symbolin, vaikka et ole sitä hänen tekemänään koskaan nähnytkään, ja että Lucius välittäisi kyseisen ajatuksen kuoleman hallinnasta eteenpäin pojalleen Dracolle.
-Joka alkaisi tulla jossakin vaiheessa pakkomielteiseksi sen suhteen, ja tappaa käyttäen merkkinään kyseistä symbolia, Severus lopetti. Hän ei saattanut uskoa, että tuo asia hänen menneisyydestään olikin yhtäkkiä jotenkin merkittävä.
-Lucius ei siis koskaan kuullesi puhunut Tuonelan virroista tai tarkemmin sanottuna Quadrumista nimenomaan neljäntenä kuoleman varjeluksena? Hermione varmisti vielä Severukselta.
-Ei. Ei ainakaan minun kuulleni. Lucius oli epävarma, itserakas ja ennen kaikkea suuruudenhullu. Voin kuvitella, että hän itse alkoi kehitellä ajatusta siitä, että kyseinen tapa hallita kuolemaa olisi neljäs kuoleman varjelus.
-On neljännen varjeluksen mahdollisuudesta kyllä kirjoitettu aiemminkin, Hermione lisäsi.
-Niin on. Lucius on saattanut kuulla siitä joskus ja saada päähänsä, että Tuonelan virrat olisi hänen tapansa päästä neljännen varjeluksen äärelle, Severus sanoi.

-Malfoyt... Mikä sitä sukua oikein vaivaa, Hermione päivitteli nyt ääneen.

-Nyt tehtävänämme siis on jotenkin pyyhkiä tuo pinttymä neljännestä varjeluksesta ja Tuonelan virroista 17-vuotiaan Luciuksen päästä, Hermione tokaisi.
-Ja tyhjentää  Bellatrixin ja Luciuksen muistikuvat meistä. Lastenleikkiä suorastaan, Severus tuhahti ärsyyntyneen ironisella äänellä.
-Niin. Otetaanko vähän sämpylää? Hermione tokaisi terävästi kävellen Severuksen tuoman tarjottimen luokse. Jotenkin Severus oli osannut tuoda juuri niitä asioita, joista hän niin kovin piti.

****

-Usko pois, se on ainoa tapa saavuttaa koskaan mitään! Bellatrix keuhkosi villinä Luciuksen suuntaan. He kävelivät verkkaiseen tahtiin Tylypahkan käytävällä.
-Millaista heidän kanssaan sitten on? Lucius kysyi laiskasti.
-Voi, niin erilaista kuin mikään täällä perähikiäisessä koulun tekeleessä... Suunnittelemme erilaisia mahdollisuuksia, miten kuraverisiä voisi hävittää taikamaailman keskeisistä asemista. Puhdasverisyys tulee kaikille ensimmäisenä tärkeysjärjestyksessä ja... Ei sitä voi kuvailla! Sinun täytyy tulla mukaani seuraavalla kerralla, Bellatrix selitti haltioituneena.

-Ja itse Valedro on vaikuttava johtaja? Lucius kysyi.
-Hänessä on kaikki, mitä voi toivoa, Bellatrix sanoi haaveilevalla äänellä. -Siis johtajalta, hän kiirehti lisäämään.
-No niin varmasti... Tarvitsen konkreettisempia syitä ennen kuin tulen mukaan yhtään mihinkään, Lucius tokaisi.
-Mitä jos sanoisin, että saan Severuksen liittymään kuolonsyöjiin? Bellatrix kysyi uhmakkaasti.
-Kuolonsyöjiin? Nytkö teillä on jo nimikin? Kuulostaa varsin typerältä, anteeksi vain, Lucius tuhahti. -Sitä paitsi se, että Severuksen saa mukaan, ei ole mikään meriitti. Hän on kirjaviisas, siinä kaikki, Lucius totesi yksikantaan ylimielisellä sävyllä. Severus ei kuulunut Luciuksen lähimpiin ystäviin, mutta hän oli järkeillyt, että hontelo hikipinko kannatti pitää mieluummin ystävänä kuin vihollisena.

Bellatrix ja Lucius saapuivat suureen saliin, jossa tarjoiltiin lounasta. Kuin tilauksesta Luihuisten pöydän päädyssä erillään kaikista muista istui Severus Kalkaros. Bellatrix viittoi Luciusta tulemaan hänen perässään, mikä ei selkeästi vaaleaverikköä miellyttänyt, mutta ilmeisesti hän ei jaksanut kapinoidakaan. Severus huomasi kaksikon lähestyvän häntä, mistä poika ei pitänyt pätkääkään. Hän kauhoi keittoa verkkaiseen tahtiin vieressään avonainen kirja. Pitikö noiden paukapäiden tosiaan tulla häiritsemään häntä?

-Severus, voimme varmaan istua seuraasi? Bellatrix sanoi typerän pirteällä äänellä tekaistu hymy naamallaan.
-Luulen, että tekisitte sen kumminkin, Severus vastasi lakonisesti.
-Koska kanssasi on mahdoton jutella niitä näitä, menen suoraan asiaan, Bellatrix kumartui lähemmäs Severuksen kasvoja. Severusta inhotti, sillä näytti, että pian tytön hiukset uisivat hänen keitossaan. -Sinä olet erilainen kuin muut, Severus.
-Mitä yrität sanoa? Severus sanoi inhoten.
-Sinä et kuulu tänne jästien ja muiden pellejen sekaan. Tule kanssani kuolonsyöjiin... Bellatrix aloitti, mutta hänen lauseensa katkesi terävän metalliseen ääneen, joka syntyi lusikan kivilattiaan osumisesta. Severus katsoi Bellatrixia niin syvän epäuskoisesti, että tyttö hämmentyi aidosti.

-Miten... Miten sinä tiedät heistä? Severus sähisi Bellatrixin suuntaan.
-Mitä? Väitätkö, että sinä muka tiedät heistä myös? Bellatrix sähähti. Sitten hän kokosi itsensä. -Minä kuulun heihin, Bellatrix lähes kuiskasi. Severus näytti edelleen puulla päähän lyödyltä, mutta ajatteli, ettei Bellatrixilla ollut syytä valehdella moisesta.
-Tiedän kyllä Valedrosta. En vain halua liittyä heihin, Severus valehteli. Tosiasiassa hän oli ajatellut, että hänen pitäisi näyttää kykynsä jollekulle merkittävälle ennen kuin olisi edes mahdollista, että hän pääsisi mihinkään Tylypahkan arjesta. Ja nyt Bellatrix mukamas kuului jo Valedron joukkoon. Häntä ärsytti.
-Älä valehtele Severus. Tule mukaani seuraavalla kerralla, niin huomaat heti, että parempaa paikkaa meidän kaltaisillemme arvokkaille ja perinteikkäille luihuisille ei olekaan! Bellatrix puhui edelleenkin hiljaisella äänenpainolla. -Vai mikä sinua estää?

Lily Evans asteli Suureen saliin kahden rohkelikkotytön kanssa. He nauroivat ja imitoivat selkeästi jotakin hauskaa tapahtumaa. Severuksen katse nauliutui Lilyn liikkeisiin. Bellatrix vilkaisi ensin Lilya ja sitten Severusta.

-Voi kymmenen kirouksen kerran Severus! Vieläkö jaksat roikkua tuossa kuraverisessä? Bellatrix pärskäisi. -Hän ei ole mitään! Älä vain sano, että syy, mikä sinua pidättelee Valedron kokouksiin tulemisessa, on se, ettet halua sitoutua kuraveristen vastaisiin periaatteisiin tuon eukon takia. Ei hän ole edes hyvännäköinen! Bellatrix älähti asettuen nojaamaan taaemmas ja laittaen kätensä tiukasti puuskaan.
-Bellatrix hyvä, Severus aloitti. -Minä en ole kiinnostunut ehdotuksistasi. Vielä vähemmän minua hetkauttavat sinun mielipiteesi.

Mustatukkainen poika laittoi kirjansa kiinni ja lähti kävelemään pois salista. Juuri kun hän oli noussut, Lily huomasi hänet salissa. Lucius katseli kiinnostuneena, kun punatukkainen tyttö lähestyi Severusta, pysäytti hänet ja alkoi jutella. He eivät olleet kovin kaukana, joten Lucius kuuli suhteellisen helposti, mitä tyttö puhui. Hän erotti toteamukset 'täytyy jutella pitkästä aikaa' 'kaivannut seuraasi' ja 'mennään viideltä kävelylle' sekä 'nähdään kasvihuoneen edessä'. Hän tuhahti itsekseen mietiskellen kuumeisesti, mitä ihmeen kaivattavaa Severus Kalkaroksen seurassa oli. Bellatrix ei kiinnittänyt asiaan huomiota, sillä tyttö oli keskittynyt mässyttämään tylsistynein ilmein Severuksen pöydälle jättämää leipäpalaa.

-Ai niin Lucius, Bellatrix totesi äärettömän väsähtäneellä äänellä. -Pitäisikö mennä katsomaan ne kirotut tanssiaiset?
-En tiedä... Katsotaan, jos kyseisenä päivänä olemme menettäneet uskomme elämään, Lucius naurahti lipevästi Bellatrixille, joka hykersi hiljaa. Tyttö katseli salia ja siellä parveilevia nuoria noitia ja velhoja.
-Katso nyt näitä pellejä, Bellatrix huokaisi nojaten käteensä, jonka sormet painuivat tytön poskea vasten.

Molemmat jäivät naureskelemaan paikoilleen. Lucius tökki tyttöä käsivarteen tottuneesti heidän juttelunsa hukkuessa suuren salin meteliin ruoka-annosten ilmestyessä heidän eteensä.

****

Severus ja Hermione olivat viettäneet lähes koko päivän molemmat omissa oloissaan. Kummassakin huoneessa oli onneksi edes jonkin verran kirjoja. He olivat järkeilleet, että mietintätauko tekisi hyvää, sillä he olivat molemmat saaneet lyhyessä ajassa yllättävän suuren määrän tietoa prosessoitavaksi. Hermione selaili ensimmäistä hänen käteensä osunutta kirjaa saadakseen aivonsa edes hieman rentoutumaan. Hän tyytyi katselemaan kuvia sen sijaan, että olisi oikeasti koittanut painaa mieleensä mitään, mitä kirjassa luki. Hänen eteensä osui kuva noidasta ja velhosta, jotka syleilivät toisiaan. Hermione ei ollut nauttinut mitään, mikä olisi saanut hänet hallusinoimaan, mutta jostakin syystä hän oli koko ajan näkevinään noidan tilalla hänet. Velhon tilalla puolestaan näkyi...

Oveen koputettiin. Hermione nousi nopeasti pystyyn ja lähti avaamaan oven Severukselle, jonka hän tiesi olevan oven takana. Kun mies käveli sisään, Hermione katsoi häntä normaalia tarkkaavaisemmin. Severus oli luopunut kaapunsa lisäksi jopa  päällystakistaan ja asteli nyt huoneessa yllään ainoastaan mustat housut ja ohutkankainen musta kauluspaita. Paita oli keskimääräistä ihonmyötäisempi, ja sen hihat olivat selkeästi jossain määrin löysät, sillä Severus oli pystynyt käärimään ne kyynärpäidensä kohdalle. Vaikka vaatteiden tuoma muutos oli teoriassa pieni, Hermione koki, ettei ollut koskaan nähnyt entistä liemien opettajaansa näin.  Pimeän piirto näkyi miehen toisessa käsivarressa, mutta jostakin syystä Hermione sivuutti sen lähes täysin. Hermione myös toden totta piti näkemästään, kyseinen vaatetus korosti miehen suhteellisen leveitä hartioita ja hoikkaa keskivartaloa.

-Tästä lähtien, Severus sanoi määrätietoisesti tavalla, joka muistutti Hermionea niistä kerroista, kun Severus oli Hermionen kouluvuosina kävellyt luokkaan ja vielä matkalla kohti paikkaansa luokan edessä kertonut päättäväisesti tulevista tehtävistä. -Käytämme liikkuvaa suojaustaikaa, kun käymme missä tahansa linnassa.
-Liikkuvaa... Voiko sen tehdä liikkuvana? Hermione kysyi ihmeissään ja häpeissään. Hänen piti tietää lähes kaikki loitsuista.
-Se ei olekaan erityisen tunnettu loitsu, Severus sanoi nopeasti kuulostaen siltä, ettei hän halunnut Hermionen jahtaavan asiasta.
-Ei, olen täysin varma, että se loitsu ei ole ainakaan rekisteröityjen loitsujen joukossa, Hermione sanoi.

Severus kääntyi katsomaan Hermionea silmiin hieman uhmakkaalla ilmeellä.

-Älä vain sano! Hermione aloitti. -Se on laiton loitsu! Minä en lähde mukaan tuollaiseen. Tiedätkö, miten paljon aurorit tekevät töitä paikantaakseen laittomien loitsujen tekijät, Hermione saarnasi Severukselle.
-Ilman kyseisiä rekisteröimättömiä loitsuja monet asiat olisivat toisin. Joskus on ihan hyödyllistä luottaa omaan itseensä ja kehittää taika, joka vastaa omia tarpeita, eikä kulje minkään auroritarkastajan läpi, Severus sanoi.
Severus olisi voinut käyttää argumenttina sitä, että hänen omat laittomat loitsunsa olivat pelastaneet hänen henkensä silloin, kun Voldemort jo luuli riistäneen hänen henkensä. Kun käärme oli hyökännyt Severuksen kimppuun Rääkyvässä Röttelössä, Severus oli tehnyt liikkuvan suojataian, loihtinut kokovartalokopion itsestään ja liikkunut täysin näkymättömissä huoneen ovelle ja lopulta eri vaiheiden jälkeen kotiinsa.

-Kuuntele itseäsi! Rohkaiset minua laittomuuksiin, Hermione tiuskaisi. Lyhyen hiljaisuuden jälkeen hän kuitenkin rohkaistui sanomaan Severukselle jotakin muutakin kuin äkäisiä sanoja.
-Noh. Kerro sitten, miten se toimii. Siis ihan teoriassa, Hermione sanoi kädet puuskassa. Severus virnisti kummallisella tavalla. Hermione ei ollut koskaan nähnyt Severuksen kunnolla hymyilevän, mutta tuo ilme sentään lähestyi hymyn määritelmää. Siinä oli yhä kuitenkin jotakin ivallista.
-Näytän ensin itselläni, Severus sanoi. -Suojaus pedestrus, Seveus sanoi hiljaa ja heilautti sauvaansa, minkä seurauksena Severus katosi näkyvistä.

-No niin, voit tulla jo, Hermione sanoi hieman hermostuneena. Vielä enemmän häntä hermostutti, kun hän huomasi hänen äsken lukemansa kirjan nousevan ilmaan itsekseen.
-Lopeta jo! Hermione lähes huusi.

Severuksen hahmo piirtyi taas näkyviin sängyn vierestä. Seuraavaksi Hermione pääsi itse suojakilven sisälle. Se muistutti täysin niitä kertoja, ku he olivat Harryn ja Ronin kanssa pakoilleet ministeriötä ja kuolonsyöjiä metsissä etsien hirnyrkkejä. Tuolloin Hermione oli loihtinut suojataiat kulloisenkin leiriytymispaikan ympärille. Rajat olivat kuitenkin aina olleet kiinteät, kun ne kerran oli pystytetty. Severuksen kehittelemä versio vastasi lähes täysin näkymättömyysviitan käyttöä. Hermionen mieleen tuli eräs kysymys, jonka hän tyhmyyksissään meni kysymään Severukselta ääneen. Sentään hän yritti olla vitsikäs, eikä tarkoittanut vinoilla.

-Heh, kuulinkin Harrylta, että sinulla oli mennyt sukset pahemman kerran ristiin hänen isänsä kanssa kouluvuosina. Tämäkö oli keinosi tulla tasoihin sen seikan kanssa, että Harryn isällä oli jotakin, mitä olisit halunnut itsellesi? Hermione kysäisi leveän hymyn saattelemana. Hymy kuitenkin hyytyi nopeasti, kun Hermione huomasi Severuksen vihaisen ilmeen.
-Mitä tarkoitat? Mitä Potterin omaa muka olisin halunnut itselleni? Severus kysyi kasvot täynnä inhoa osoittaen sormellaan Hermionen kasvoja. Hermione ei voinut ymmärtää, miksi miehellä ei ollut yhtään huumorintajua.
-Näkymättömyysviitan tietenkin! Hermione parahti ihmettyneenä. Kuinka Severus ei tuota tajunnut? Ja miksi ihmeessä hän oli vihaisempi kuin aikoihin tämän asian tiimoilta? Severuksen menneisyys Harryn isän kanssa taisi tosiaan olla hänelle arka paikka.
-Pahoittelen, tarkoitukseni oli sanoa jotakin keventävää, mutta selkeästi epäonnistuin, Hermione sanoi loukkaantuneena.
-Selkeästi, Severus sanoi äänellä, joka olisi voinut olla jäätynyttä silkkiä. Severus oli todella ajatellut Hermionen jotenkin saaneen tietää hänen liitoksistaan Lilyyn sekä Lilyn ja Jamesin suhteeseen. Samalla hän ymmärsi, ettei asiasta tietäisi kukaan muu kuin Dumbledore, ja tämä oli vienyt salaisuuden hautaansa. Maailmassa ei ollut ketään muuta, joka tietäisi hänen tunteistaan Lily Evansia kohtaan.

-Mutta nyt kun siis liikun, tai siis pystymme molemmat liikkumaan linnassa suojataian kanssa, täytyy meidän ainoastaan varoa ettemme kävele ihmisiä päin, Severus sanoi. -Se on ainoa tapa, miten voimme paljastua.
-Niin, Hermione sanoi hiljaa edelleen hieman loukkaantuneena äskeisestä. -Mennäänkö heti kokeilemaan?

-Nyt? Minne? Miksi ihmeessä? Emmehän ole päättäneet seuraavaa sirtoakaan, Severus sanoi näyttäen hämmentyneeltä.
-Voisimme ainakin kokeilla jättää sen kirjan muistiloitsukohdan avonaiseksi sellaiseen paikkaan, josta sen löydät, Hermione ehdotti. Severus näytti vastahakoiselta.
-Ei, sitä emme tee, Severus ilmoitti päätöksensä kuulostaen siltä, että asiasta ei ollut edes teoriassa mahdollista neuvotella.
-Miksi emme? Kerro minulle, Hermione tivasi.
-Koska ... Severus näytti epäröivän reilusti ennen kuin alkoi kertoa vastaustaan. -Sinun täytyy tietää vain se, että minulla on erittäin hyvät henkilökohtaiset syyni oppia se loitsu. Sekaantuisimme tapahtumien kulkuun tarpeettomalla tavalla, jos pistäisimme minut oppimaan kyseisen taian yhtään etuajassa, Severus vastasi. Hermionen ei tarvinnut olla erityisen lahjakas ihmistuntija huomatakseen, että aihe ei ollut Severukselle yhtään mieluinen ja että jokainen sana sattui Severusta aivan erityisellä tavalla.

-Ymmärrän, jos sinulla on syysi, Hermione aloitti lempeästi. -Mutta emme tosiaan voi lähteä täältä ennen kuin olemme pyyhkineet Bellatrixin ja Luciuksen muistit.
-Opin sen loitsun 17-vuotiaana päivänä, jolloin... Se tapahtuu aivan pian, Hermione, Severus sanoi.
-Milloin? Hermione kysyi. Hän ei voinut olla jahtaamatta asiaa, niin merkityksekäs se oli. Severus katsoi häntä kuin vihamiestään, jolle joutui paljastamaan strategisen yksityiskohdan, jonka avulla mies pystyttäisiin tuhoamaan.
-Luulen, että huomenna, Severus sanoi nopeasti kääntyen pois Hermionen katseen tähtäimestä.

-Mitä huomenna tapahtuu? Hermione kysyi vielä hyvin varovaisesti.
-Eräät tanssiaiset, jotka pidetään kuudes- ja seitsemäsluokkalaisille, Severus sanoi äänessään vastahakoisuutta.
-Ahaa, Hermione totesi hiljaa. Hän ei ollut niin tyhmä, että olisi jahdannut Severukselta vielä tarkkoja syitä sille, että juuri tuona iltana Severus tahtoi oppia sen, miten muisti pyyhitään. Hermionelle riitti se, että heidän ei tarvinut odottaa kauan sitä, että myös nelikymppinen Severus pystyi loitsimaan muistiloitsun.
-Olisit kyllä voinut sanoa tämänkin minulle aiemmin, niin en olisi edes kaavaillut mitään kepulikonsteja muistiloitsun tuomisesta 17-vuotiaan sinun luoksesi, Hermione totesi hieman loukkaantuneena.
-Tiedätkö miksi en sanonut, Granger? Severus kysyi äkäisesti katsoen nyt terävästi Hermionea silmiin. -Se on minun elämäni!

Seurasi taas noin minuutin mittainen hiljaisuus, jonka aikana Hermione mietti erilaisia keinoja käydä normaali keskustelu Severuksen kanssa. Hän tuli kuitenkin siihen lopputulokseen, että mies oli niin salaperäinen, että varmastikin hänen persoonastaan tulisi aina löytymään jotakin, mitä Hermione onnistuisi loukkaamaan, ja tilanne äityisi riidaksi. Hermionen mietteet kuitenkin katkesivat, kun Severus kaivoi jostakin takaisin sen kummallisen virneen, jota hän oli aiemmin esitellyt kasvoillaan. Se oli aivan liian ylimielinen ollakseen hymy.

-No, mihin päin linnaa lähdemme? Severus kysyi niin kuin olisi kysynyt säätä. Tosiasiassa hän halusi viedä huomion aivan toisaalle, jotta välttyisi enemmiltä kysymyksiltä äskeiseen aiheeseen liittyen. Hermionelle aiheenvaihto sopi erittäin hyvin, sillä häntäkin oli alkanut ahdistaa Severuksen selkeä paha olo liittyen tanssiaisaiheeseen.
-Ihan minne vain. Tunnit ovat jo loppuneet, joten käytävällä ei ole ruuhkaa. Tekee varmasti hyvää päästä pois näistä huoneista välillä, Hermione puhui mahdollisimman luontevan kuuloisesti.

Severus teki taian jälleen, tällä kertaa heidän molempien ympärille. He molemmat ymmärsivät, että olisivat nyt näkymättömissä ja lähtivät liikkeelle.

-Kuinka suuri tämä niin sanottu kupla on? Hermione kysyi. -Kuinka lähellä sinua minun täytyy kävellä?
-Älä mene metriä kauemmas, Severus vastasi ilmeettömästi.

He astuivat ovesta ulos aina käytävälle asti ja lähtivät kävelemään. Hermione katsoi kävellessään käytävän ikkunasta ulos. Maisema oli poikkeuksellisen luminen ottaen huomioon, että joulukuu oli vasta tuloillaan. He kävelivät useita kerroksia alaspäin kohtaamatta ketään. Kaksi tyttöä tuli heitä vastaan lähellä Rohkelikkojen oleskeluhuonetta, mutta Severus ja Hermione vain kävelivät heidän ohitseen käytävän toisella puolella.  He pääsivät pian suuren salin eteen.

-Tästä paikasta tulee tällä hetkellä vain ikäviä muistoja mieleen, Hermione sanoi hieman haikeutta äänessään.
-Mitenhän he hoitivat sen kaoottisen tilanteen sen jälkeen, kun me lähdimme kesken kaiken, Hermione mietti ääneen viitaten kuunnelmatilaisuuteensa.
-En usko, että mitään erityisen kamalaa tapahtui, olihan paikalla useita taikomiskykyisiä aikuisia, Severus totesi vastaukseksi hiljaa. Hermione oli kävellyt suuren salin oviaukkoon ja katsoi nyt salin kattoa. Severus käveli tytön ohitse saliin sisälle, ja Hermione seurasi. Oli kuin Hermione olisi katsonut yötaivasta, jossa lumihiutaleet tanssivat hiljaa ja varovaisesti ilman että yksikään hiutale olisi laskeutunut hänen otsalleen. Taivaan -vaikkakin keinotekoisen- näkeminen sai Hermionen täyttymään hyvällä ja rauhallisella ololla.

Juuri kun Hermione oli kääntymässä sanomaan Severukselle jotakin, he molemmat joutuivat tekemään valoa nopeammman väistöliikkeen. Joku oli juuri kävelemässä täysin heitä päin. Hermione oli astunut niin voimakkaasti vasemmalle kuultuaan ripeät askeleet, että oli kaatunut törmättyään osittain suuren salin pöydän kulmaan. Severus kumartui ja auttoi tytön nopeasti ylös. Samassa he tajusivat, ettei heidän tarvitsisi kiirehtiä mihinkään tai varoa mitään, olisivathan he täydellisen näkö- ja kuulosuojan takana. He katsahtivat toisiaan merkittävästi. Tulija oli Lucius Malfoy, joka vaikutti hieman hermostuneelta. Hän sulki suuren salin valtavat ovet takanaan ja varmisti, ettei kukaan nähnyt hänen tulevan saliin. Lisäksi hän vielä katsoi salin jokaisen näkyvän kolkan tarkalleen läpi. Lopulta hän taisi uskoa olevansa täysin yksin.

-Seamus! Heti tänne Seamus! Lucius huusi päättäväisellä ja jopa ankaralla äänellä. Suuri sali kaikui kumeasti. Hermionen päässä käväisi hämmentävä ajatus, jonka hän kuitenkin hylkäsi saman tien. Lucius ei voinut kutsua hänen tuntemaansa Seamus-kotitonttua. Tonttu oli kyllä reilusti yli satavuotias, joten olisi teoriassa mahdollista, että se olisi Tylypahkassa nytkin, mutta se ei selittäisi sitä, että se tottelisi Lucius Malfoyn käskyjä. Yksikään Tylypahkan tonttu ei ollut riippuvainen oppilaiden käskyistä.

Kräks

Hermionen epäilyt kävivät kuitenkin toteen, kun Seamus-tonttu ilmestyi Lucius Malfoyn eteen.

-Mestari kutsui, tonttu sanoi kumartaen reilusti. Sillä oli päällään oranssi essu, joka oli hieman tahrainen.
-Miten olet sopeutunut Tylypahkan tonttujen joukkoon? Lucius kysyi tontulta katsoen tätä hieman säälien kuin jotakin likaista ja inhottavaa luontokappaletta.
-Muut tontut ovat kovin vähä-älyisiä... Ovat tehneet likaisia töitä koko elämänsä... Eivät ymmärrä, että Seamus on  palvellut hienoa Malfoyn sukua kolmen sukupolven ajan, tonttu kähisi Luciukselle pitäen edelleen kumarrusasentoaan yllä.

-Severus, mitä ihmettä, minä tiedän tuon tontun! Se on Tylypahkan tontuista minulle läheisin. Se jää mielellään juttelemaan, ja huomioi aina... Hermione pälätti nopeaan tahtiin ja täysin epäuskoisena. -Se on aivan uskomattoman herttainen tonttu.
-Hermione hyvä, minun täytyy murtaa nämä luulosi välittömästi kertomalla, että tuo on viheliäisin ja inhottavin tonttu, mitä tiedän, Severus puhui Hermionelle hillityllä äänenpainolla. Vaikka heitä ei kuultaisikaan, tuntui hänestä silti luontaiselta puhua suhteellisen hiljaa. -Se on kaikkea muuta kuin herttainen. Kuten kuulit, se on Malfoyn suvun henkilökohtainen palvelijatonttu. Ollut vuosia. Ja on edelleen. Siis siinä ajassa, jossa lähdimme.
-Ei voi olla, Hermione aloitti, mutta Severus viittoi häntä olemaan vaiti. Luciuksen ja Seamuksen keskustelussa oli ilmeisesti jotakin kiinnostavaa luvassa.

-Koska olet sukuni arvostama ja aivan erityinen uskottu tonttu, haluan muistuttaa, että olet Tylypahkassa pitämässä silmällä kaikkea mahdollista. Ja tietenkin vahdit, että saan erikoisruokavalioni mukaiset höyrykypsytetyt kampelat.
-Totta kai... Seamus vahtii aina... Mestarin ateria on silmäterä... Seamus puhui nöyrästi.
-Mutta lisäksi, Lucius aloitti. -Tahdon sinun lupaavan yhden asian.
-Mitä vain, mitä vain...
-Jos minä selvitän jotakin todella merkittävää, Seamus, siis todella merkittävää, Lucius puhui tarkkaavaisesti tontulle heristäen samalla sormeaan. -Niin sinun täytyy luvata, että viet tiedon tästä merkittävästä asiasta eteenpäin suvussani. Jos minulla ikinä on lapsia, sinä huolehdit, että he saavat tietää löydöstäni ja tiedoistani, mikäli minulle tapahtuu jotakin, Lucius sanoi päästäen jokaisen sanan äärettömän harkitun kuuloisena ilmoille.
-Seamus lupaa... tonttu kumarsi uudestaan vielä syvempään kuin aluksi.
-Hyvä. Tulet luultavasti kuulemaan minulta myöhemmin Tuonelan virroista, Lucius sanoi. -Voit nyt mennä.

Kräks

Lucius käveli nopeasti pois salista. Hermione ja Severus jäivät edelleen paikoilleen. Hermione katsoi Severusta erittäin hämmästyneenä. Näytti siltä, että miehen päässä raksutti tuhat hammasratasta, kun taas samanaikaisesti Hermionen päässä löi vain tyhjää. Hermione ei saattanut ymmärtää, miten hänen mukava Seamus-tonttunsa olikin Malfoy-suvun palvelija. Näköjään tonttu oli elänyt kaksoisagentin elämää 70-luvulta asti.

-Hermione, tämä on nyt tärkeää, Severus aloitti tiukka ilme kasvoillaan. -Oletko kertonut tuolle tontulle omassa ajassamme mitään merkittävää? Sanoit, että se on jonkinlainen luottotonttusi.
-En minä kai... Hermione sanoi, mutta alettuaan miettiä tajusi heti, että hän toden totta oli kertonut tontulle kaikenlaista.
-Äh, kyllä se ainakin tietää löytämästäni sivusta... Tuonelan virroista, Hermione sanoi häveten. Hän odotti, milloin Severus raivostuisi hänelle, mutta kumma kyllä sitä ei tapahtunut.

-Hmm. Et olisi voinut tietää, Severus sanoi mietteliään näköisenä.
-En, en todellakaan tietänyt, että tontulla on jotain tekemistä Luciuksen kanssa, Hermione sanoi. -Hetkinen. Jos se kerran on suvun tonttu, niin sittenhän...
-Se on varmasti Draco Malfoyn kanssa säänöllisessä yhteydessä, Severus sanoi. -Se on voinut kertoa Dracolle, että olet Tuonelan virtojen jäljillä.
-Luoja, Severus... Hermione aloitti ja laittoi käden hetkeksi suunsa eteen. -Ymmärsin juuri, että koska se on myös Tylypahkan keittiötonttu, se voi tehdä Tylypahkassa lähes mitä tahansa.
-Mitä haet takaa? Severus kysyi siristäen hiukan silmiään.
-Jos oletamme, että Draco on se, joka on käyttänyt neljännen varjeluksen symbolia, tietää tonttu varmasti kyseisestä symbolista myös. Ja koska Lucius tai Draco eivät olleet kuunnelmassa..., Hermione mietti kuumeisesti ääneen.
-Väitätkö, että tonttu olisi loihtinut sen symbolin? Sytyttänyt kankaat tuleen? Severus kysyi matalalla äänellä.
-En tiedä... Hermione pohti ajatustaan.

Severus käveli muutaman askeleen Hermionesta pois päin ja asettui nojaamaan käsiensä varassa yhtä suuren salin pöytää vasten.

-Se olisi teoriassa mahdollista, Severus totesi. -Aurorit olivat asettaneet suojatoimet, mutta ne tuskin koskivat tonttujen taikoja, Severus lopetti asiantuntevan kuuloisena. Hermione nyökkäili. Yhtäkkiä hän kuitenkin hautasi kasvonsa molempien käsiensä alle. Severus asteli takaisin tytön eteen.
-Mitä? Tuliko mieleesi jotain? Severus tivasi.
-Se on ollut se tonttu. Tiedän sen. Kun kävelin eräs päivä huoneeseeni, näin, kun tontut kantoivat niitä kankaita suuressa joukossa. Tontut ovat vastanneet kankaista aivan täysin, joten Seamus on varmasti asettanut niihin joitakin taikoja, Hermione puhui kuulostaen täysin maansa myyneeltä. -Miten voi olla? Aivan uskomaton asia, Hermione päivitteli.
-No. Nyt sekin selvisi, Severus totesi ilmeettömästi ja viileästi. Lumihiutaleet olivat lakanneet leijailemasta suuren salin katossa. Tilalla oli puhtaan kirkas varhaisen talven tähtitaivas.

****

Kello oli tasan viisi, ja nuori Severus Kalkaros oli kävellyt Tylypahkan pihalle aina kasvihuoneelle saakka. Hän ei ollut lukenut yrttitietoa pakollisia kursseja pidempään mutta tiesi Lily Evansin pitävän kyseisestä aineesta. Ehkä sen takia Lily olikin pyytänyt Severusta tulemaan juuri tänne. Tytön hahmo alkoi näkyä ylämäen suunnasta, joten Severus käveli hieman tätä vastaan.

-Hei, Severus totesi mahdollisimman neutraalin kuuloisesti.
-Hei, Sev! Lily hymyili leveästi ja hyppäsi pojan kaulaan. -Miksi näemme näin harvoin?

Severus haistoi jonkinlaisen kanelin ja ruusutarhan sekoituksen tytön hiuksissa. Aivan pieni hymy nousi pojan kasvoille, mutta hän pyyhki sen nopeasti pois, kun tyttö vetäytyi takaisin halauksesta.

-Olethan niin hyvä ystäväni. On hyvä, että olemme unohtaneet sen kamalan kuraveririidan, Lily sanoi iloisesti. Kuulosti siltä, että tyttö tosiaan saattoi jo tehdä pilaa asiasta, joka pari vuotta sitten oli loukannut häntä enemmän kuin mikään. Niin hyväsydäminen hän pohjimmiltaan oli. Ystävä-sanan jälkeen Severuksen ei enää tehnyt mieli hymyillä, vaikka tämä olikin hänen mielestään parempi kuin ei mitään. Lily toi hänelle jostakin syystä positiivista energiaa pelkällä läsnäolollaan.

He lähtivät kävelylle. Onneksi lumiselle linnan pihalle oli tehty useita polkuja.

****

Severus ja Hermione olivat kävelleet ylös asti tarvehuoneelle ilman minkäänlaisia ongelmia. Hermione oli jo täysin lämmennyt laittomalle loitsulle. Hän oli järkeillyt, että tällaisessa poikkeustilassa olisi varmasti kaikkien mielestä hyväksyttävää hieman rikkoa sääntöjä, kun se kerran helpotti näin paljon heidän elämäänsä täällä. Yhtäkkiä Hermionen silmiin osui kuitenkin jotakin, mitä hän ei odottanut. Samoin kävi Severukselle.

-Öm, eikö sen oven pitäisi olla tuossa heti luonnostaan, siis meidän silmillemme? Hermione kysyi varovaisesti. Siinä kohdassa, missä ovi normaalisti oli, oli nyt pelkästään kiviseinä.
-Pitäisi, Severus vastasi mietteliäästi kokeillen kädellään seinää. -Äärettömän outoa. Ilmeisesti kyse on siitä, että olimme kuitenkin liian kauan poissa.
-Kokeile toivoa huone uudestaan täysin samanlaiseksi? Hermione kysyi. Severus kääntyi katsomaan Hermionea silmiin vastatakseen jotakin, mutta jotenkin hän tuntui hukkuvan tytön katseeseen. Eikä Hermione tuominnut lainkaan Severuksen hiljaista hetkeä vaan hymyili vain. Severus yritti tyhjentää hänen keskittymistään häiritsevät ajatukset. Hänen tarvitsi pystyä ajattelemaan täysin rationaalisesti ja puolueettomasti, kun hän alkoi taikoa tarvehuonetta.
-Niin ajattelin tehdäkin, tarvitsen vain hetken, Severus totesi viileästi.

Severus sulki silmänsä, ja Hermione astui pienen askeleen pois päin miehestä.

Huone. Minulle. Ja hänelle. Samat tavarat kuin aiemmin.
Hermione. Hermionen silmät. Hermione sängylläsi istumassa. Yrittämässä suudella sinua.
Sinä haluat häntä.
Lopeta.

Yhtäkkiä oviaukko ilmestyi heidän silmiensä eteen.

-Loistavaa, ei sitten muuta kuin sisään, Hermione totesi.
-Odota! Severus huudahti tarttuen Hermionea olkapäähän. -En ole varma tästä. Tahdon katsoa ensin yksin, onko tämä onnistunut.
-Miksi ei olisi? Hermione katsoi Severusta epäuskoisena, mutta viittoi kädellään miestä toki katsomaan rauhassa, mikäli niin tahtoi.

Severus avasi varovasti tarvehuoneen oven ja astui sisälle. Oli käynyt juuri niin kuin hän oli pelännytkin. Oven jälkeen häntä vastassa oli tasan yksi huone, jossa oli vain yksi valtava parisänky. Lisäksi huoneessa oli viiniä, siellä soi jonkinlainen musiikki, siellä tuoksui Hermionen hiuksilta... Mikäli Severus olisi mennyt pidemmälle, olisi sieltä varmasti löytynyt jotakin vielä häpeällisempää. Tarvehuone toteutti liian tarkkaan juuri sen, mitä Severus todellisuudessa tahtoi. Hän astui nopeasti takaisin käytävälle ja pamautti oven kiinni.

-Mikä hätänä? Mikä siellä oli väärin? Hermione kysyi aidosti kummastuneena.
-Ei mikään. Tai siis kaikki. Mikään ei ollut oikein. Odota hetki, tarvitsen kunnolla aikaa, jotta voin keskittyä, Severus sanoi. Uskomatonta, että hänen tarvitsi erikseen latautua, jotta saisi keskityttyä. Keskittyminen ja kylmäpäisyys olivat vielä vähän aikaa sitten olleet hänen vahvimpia puoliaan. Hermione käveli niin kauas Severuksesta kuin liikkuvan suojataian rajoissa saattoi ja katseli aikansa kuluksi ikkunasta ulos. Lopulta Severus sai oven taas ilmestymään seinään. Mies tahtoi siitä huolimatta tarkistaa vielä kerran, että huoneet olivat tällä kertaa aivan varmasti kunnossa.

-No niin. Näyttää oikealta, Severus totesi viileästi. -Menehän siitä.
-Kiitoksia vain, Hermione nyökkästi diplomaattisesti ja käveli tarvehuoneen omaan huoneen puoliskoonsa ilman enempiä kehotuksia. Hieman hän kuitenkin mietti itsekseen, että mikä Severuksella oli mennyt äsken vikaan huoneen loitsimisessa.

Severus sulki huoneensa oven. Samalla hän avasi kauluspaitansa pari ylintä nappia ja meni lavuaarin eteen. Hän käänsi veden niin kylmälle kuin suinkin pystyi ja täytti sillä kätensä. Jäinen vesi pisteli miehen käsien ihoa ja siirtyi pienen heittoliikkeen seurauksena runnomaan kylmyydellään Severuksen kasvoja. Hän valeli kasvojensa ihoa jäisellä vedellä useita kertoja. Hänen liikkeensä eivät olleet kovin tarkat, joten vettä roiskui hänen hiuksiinsa ja lähti valumaan hitaasti hänen paitansa sisään.

Severus käveli ikkunan luokse ja ihmetteli edelleen, miten olikaan menettänyt kontrollinsa näin totaalisesti. Ei hänen kuulunut haaveilla yhtään mistään seksuaalisesta, etenkään Hermione Grangeriin liittyen. Severuksella oli opettajana valtavan korkea moraali sen suhteen, kuka hänen arveluttaviin kuvitelmiinsa eksyi. Hän ei ikipäivänä olisi sallinut oppilaan saavan aikaan hänessä minkäänlaisia haluja. Ja oppilaana Severus Hermionen mielsi. Vaikka Hermione olikin Tylypahkassa opettajana, oli hänen oppilasvuosistaan harvinaisen vähän aikaa. Severus ei voisi tuudittautua siihen ajatukseen, että tyttö ei enää ollut hänen oppilaansa. Niistä ajoista oli aivan liian vähän aikaa.

Severus katsoi ulos ikkunasta muistellen juuri tätä loppuvuotta ja talvea. Oli suorastaan hämmentävää, että heidän oli täytynyt tulla juuri tähän ajankohtaan menneisyyttä. Juuri kun Severus oli pääsemässä syvemmälle muisteloihinsa tämän loppuvuoden tapahtumiin, hänen sydämensä oli jättää useamman lyönnin välistä. Pihalla käveli punatukkainen tyttö ja... Severus itse. Lily Evans juoksenteli leikkisästi Severuksen edellä ja alkoi kyhätä lumipalloa. Seuraavaksi hän heittäisi sen täpärästi mustatukkaisen pojan ohi, Severus muisteli. Ja lumipallo lensi.

Pian kaksikko kuitenkin pysähtyi selkeästi juttelemaan jostakin keskittymistä vaativasta. Severuksen ei tarvinnut muistella, mistä tilanteessa oikein oli kyse, sillä hän muisti keskustelun ulkoa kuin se olisi tapahtunut eilen. Severus ei olisi mitenkään voinut kuulla kaksikon keskustelua, pystyihän hän juuri ja juuri edes erottamaan heidän kasvonsa näin korkealta. Hänen muistissaan olevat repliikit kuitenkin täydentyivät nuoren Severuksen ja Lilyn elehdinnällä, joka näkyi Severuksen ikkunalle saakka.

-Minun mielestäni meidän pitäisi mennä yhdessä, Lily sanoi.
-Minä en tanssi, Severus sanoi vastahakoisesti. -En osaa.
-Ei meidän tarvitse mitään valssia siellä taivutella, Sev, Lily naurahti. -Riittää, että saan viettää aikaa kanssasi.
-Mitä Potter siihen sanoo? Severus kysyi nyt vaikealla äänensävyllä.
-Ei ole hänen asiansa, mitä minä teen, herranjestas! Lily sanoi kipakasti. -Haluan mennä kanssasi. Tunnen sinut paremmin kuin kenetkään.

Severus katsoi keskittyneenä ensin kenkiään ja sitten lumista maisemaa ja lopuksi Lilyä. Lilyä, joka näytti kauniimmalta kuin koskaan lumihiutaleiden asettuessa tämän punertaville hiuksille.

-No mennään sitten. Mutta vain oleilemaan, sillä minä en tanssi, Severus totesi hymyillen lopuksi Lilylle.
-No tulihan se sieltä! Lily sanoi hilpeästi. -Sinua pitää aina vähän taivutella kaikkeen.

Sitten kaksikko lähti kävelemään eteenpäin. Severus muisti, että tässä vaiheessa Lily alkoi vouhottaa tanssiaismekostaan ja siitä, miten oli aivan varma McGarmiwan ja Dumbledoren romanssista. Severus oli nauttinut näidenkin asioiden kuuntelemisesta.

Severus tunsi valtavan palan nousevan hänen kurkkuunsa, mutta ei antanut tunteilleen valtaa. Nyt jos koskaan hänen pitäisi palata takaisin omaksi kylmähermoiseksi itsekseen. Yhdestä asiasta Severus kuitenkin oli nyt varma. Ne kirotut tanssiaiset olivat, tai siis tulisivat olemaan, tarkalleen ottaen huomenna.

Luku 12 - Ilta, joka muutti kaiken

Sisällään Severus Kalkaros oli murtunut täysin Lilyn näkemisestä, mutta hän hiljensi sisäiset äänensä ja pakottautui ajattelemaan tehtävää, jota hän Hermionen kanssa oli tullut suorittamaan.

Hän ei enää myöskään jaksanut soimata itseään tuntemuksistaan Hermionea kohtaan. Hän tiedosti hyvin niiden karanneen käsistä pahemman kerran, mutta Severus hahmotti myös sen, ettei asia muuttuisi järkeilyllä yhtään miksikään. Severuksella oli sitä paitsi loistavat perusteet päätellä, että kyseiset olotilat olivat varmasti vain väliaikaisia. Johtuihan kaikki selkeästi hänen ja Hermione Grangerin välttämättömästä eristäytyneisyydestä menneisyyteen. Mikäli heillä olisi vaihtoehtona olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa, ei mitään ongelmaa varmasti olisi.

Severus oli nukkunut edellisenä yönä tuskin silmäystäkään. Hän oli ravannut huonetta ympäri aamuyöhön saakka ja sen jälkeen liikkunut levottomasti peiton alla. Hän oli miettinyt erilaisia tapoja vaikuttaa Lucius Malfoyn haluun päästä neljännen kuoleman varjeluksen luokse. Poika pitäisi saada muuttamaan mielensä aivan täysin. Lucius ei saisi olla pätkääkään kiinnostunut Tuonelan virroista.

Vaihtoehtona olisi saada tuo teini kiinnostumaan jostakin suuremmasta tai sitten jotenkin manipuloida tämän ajatusmaailmaa taikakeinoin. Kumpaankaan vaihtoehtoon Severus ei keksinyt mitään riittävän konkreettista toimintavaihtoehtoa, vaikkakin hän tiesi, miten tahtotilaan vaikuttavaa lientä valmistetaan. Suurimpana ongelmana oli kuitenkin se, että mitä ikinä hän, tai siis he Hermionen kanssa, päätyivätkään tekemään, pitäisi se toteuttaa pysytellen näkymättömissä.

Helvetti...
Tässä ei ole mitään järkeä.
Ei olisi ikinä pitänyt tulla tänne ilman tarkkaa ja yksityiskohtaista suunnitelmaa.

Severus ei ollut tottunut epäonnistumaan älyllistä panostusta vaativissa tehtävissä. Kenties juuri sen takia tämä umpikuja tuntui kaikkia aiempia pahemmalta. Kaiken lisäksi se kirottu tonttu pitäisi vielä jotenkin saada hiljennettyä, jottei viesti neljännestä kuoleman varjeluksesta kulkeutuisi Dracolle. Tilanteessa oli niin paljon muuttujia, että jopa äärimmäisen rankkoja tehtäviä kuolonsyöjänä suorittanut Severus alkoi menettää uskoaan.

Tontun hiljentämiseen liittyen Severukselle tuli yksi hyvin helppo ja selkeä ratkaisu mieleen, mutta hän oli melko varma, ettei Hermione lämpenisi kyseiselle suunnitelmalle.

Ehkä heidän pitäisi vain lähteä mahdollisimman pian takaisin tekemättä mitään asialle. Heidän omien virheidensä vuoksi he kuitenkin joutuisivat pyyhkimään Luciuksen ja Bellatrixin muistin. Ei olisi luonnollista, että vuosikymmenten päästä kyseiset kuolonsyöjät kohtaisivat Severuksen ja Hermionen, jotka kummasti näyttäisivät tutuilta.

Tänään 17-vuotias Severus kuitenkin oppisi muistiloitsun. Viiltävä muistikuva tuntui iskevän Severusta kuin puukon terä pahaa aavistamatonta ihoa.

****

Hermione oli iloinnut siitä, että Severuksen oli ollut pakko taikoa tarvehuone uudestaan. Hermionen puolelle oli ilmestynyt reilusti lisää vaatteita ja jopa välineitä hiustenlaittoon. Hermione ei ollut teinivuosinaan juuri laittanut hiuksiaan, koska niin voimakas kihara ei totellut juuri minkäänlaisia toimenpiteitä. Vuosi sitten hän kuitenkin oli uudistanut hiustyyliään jonkin verran hankkimalla ohuen ja vinon otsatukan. Sitä oli hyvä asetella edes jotenkin. Muu tukka sai olla perinteisellä tolallaan.

Hermione oli edelleen järkyttynyt siitä, miten saattoikaan olla niin hyväuskoinen Seamus-tontun suhteen. Hänen ei olisi ikinä pitänyt kertoa sille mitään.

En olisi voinut tietää.
Se oli niin käsittämättömän kiltti tonttu.

Hermione lähti rutiininomaisesti kävelemään Severuksen ovelle. Hän koputti rauhallisesti, ja pian tuttu hahmo avasi oven nopeasti hieman raolleen ja käveli nopeasti takaisin huoneen perälle, mistä oli ilmeisesti lähtenytkin. Hermione ei voinut sille, että oli hieman pettynyt, ettei Severus edes vilkaissut häntä. Olihan hän pitkästä aikaa saanut mielestään laittauduttua, vaikka kyse olikin vain pienestä tukan muotoilusta. Hermione huomasi, että Severus tutkaili jotakin kirjaa.

-Mitä katselet? Hermione kysyi. Severus käännähti Hermionea päin hieman ärsyyntyneen näköisenä.
-Se ei välttämättä edes kuuluisi sinulle, Severus tokaisi terävästi. -Mutta koska välttämättä haluat udella, niin muistelen erään juoman koostamisohjetta.
-Ajattelit tislailla vadelmamehua? Hermione kysäisi mielestään hauskasti. Severus tuijotti häntä pitkään ja vakavasti sanomatta sanaakaan.

Hemmetti. Hermione aina unohti, että Severus ei ollut mies, joka pitäisi vitsailusta.

-Tahtotilaan vaikuttava liemi, Severus aloitti. -On yksi mahdollisuus saada Lucius jättämään tuon niin sanotun neljännen kuoleman varjeluksen haikailu sikseen.
-Mitä? Eihän sitä saa tuosta vain valmistaa! Hermione vaikutti järkyttyneeltä. -Olet itse opettaessasi sanonut, että kyseistä lientä säilytetään taikaministeriössä rajattuja määriä.
-Myös Azkabanissa on joitain varastoja, Severus sanoi katsoen keskittyneenä kirjansivua, jossa näkyi äärimmäisen synkkiä kuvia. -Eräänlaista lobotomiaa. Vähämieliset ja häiriintyneet saadaan irrottautumaan pakkomielteistään.
-Hirveän mukavaa, Hermione sanoi ironisesti. -Ja sekö on sopiva ratkaisu tähän?
-Onko sinulla parempia ehdotuksia? Severus kysyi nyt jo vihaisesti. -Vai onko sinulla jonkinlaisia sympatioita Luciusta kohtaan?

Hermionen käsi ohjautui kuin luonnostaan kiharoiden hiusten alle kaulalle ja niskalle. Muistikuvat Luciuksen potkun aikaansaamasta kivusta ja verestä saivat puistatuksen tunteen nousemaan Hermionen sisällä.

-Ei todellakaan ole, Hermione puuskahti. -Mutta miten aiot hankkia ainesosat? Tulejo-loitsullako? Hermione kuulosti nyt ärsyttävän näsäviisaalta.
-Osittain kyllä, Severus sanoi syventyen kirjan sivuun samanaikaisesti. Hermione näytti typertyneeltä.
-Eihän se käy! Liemiluokan varastossa ei varmasti ole kaikkea tarvittavaa.
-Ei olekaan, Severus tokaisi napsauttaen kirjan kiinni. -Siksi lähdenkin käymään Tylyahossa, Severus tokaisi ilmeettömästi kävellen Hermionen ohi kuin tyttö olisi ollut ilmaa. Mies napitti takkinsa kaksi ylintä nappia kiinni ja otti naulakosta paksuhkon mustan kaapunsa, jota hän käytti ulkosalla.

-Sinä mitä? Hermione parahti.
-Lähden Tylyahoon. Sianpää on ainoa liike, josta saan erästä juurta.
-Et varmasti lähde! Et ainakaan jätä minua tänne! Hermione kivahti. Severus lopetti pukeutumistoimensa ja kääntyi nyt Hermioneen päin. Miehen ilme oli väsymyksen ja ärsyyntymisen värittämä.
-Hermione Granger, Severus sanoi hitaasti ja ankarasti. -Voit ehkä itsekin myöntää aiheuttaneesi tämän matkan aikana jo tarpeeksi esteitä kokonaistehtävän toteutumiselle?
-En todellakaan ole tarkoittanut... Hermione aloitti pöyristyneenä moisesta väitteestä. Severus kuitenkin katkaisi tytön puolustuksen puheenvuoron kuin seinään.
-Minä en jaksa vahtia sinua koko ajan! Severus huudahti nyt menettäen malttinsa.
-Ei minua tarvitse vahtia! Etkä ole mikään isäni. Vaikka olisitkin siihen tarpeeksi vanha! Hermione ärähti jopa itse yllättyen omista sanoistaan. Severus katsoi tyttöä ilmeettömästi, mutta Hermione saattoi arvata, mitä miehen päässä liikkui.

-Haluan vain mukaan. Saan hermoromahduksen näiden samojen seinien sisällä, Hermione yritti nyt vedota Severukseen pehmeämmin sanakääntein. Severus katsoi häntä edelleen tulkitsemattomalla ilmeellä, mutta ainakin
mies oli lopettanut Hermionen mielestä äsyttävän lähtötouhotuksensa.
-Jos sinun välttämättä täytyy, Severus aloitti puhuen inhoavalla ilmeellään hampaidensa välistä. -Niin sinun täytyy luvata, että kuljet koko ajan takanani. Pidät vaikka viitastani kiinni, jos sinun täytyy, mutta et lähde yhtään mihinkään. Onko selvä?

Hermionea ärsytti se, että Severus sai hänet kuulostamaan 3-vuotiaalta uhmaikäiseltä, joka vaatii
erikoistoimenpiteitä pystyäkseen käyttytymään normaalisti. Hän ei kuitenkaan jaksanut alkaa haastaa riitaa enää, kun näytti siltä, että Severus oli ottamassa hänet mukaan pois tarvehuoneen seinien sisältä.

-Selvä. En tee mitään erikoista. Otan sen vain maisemien katseluna, Hermione totesi. Severus nyökkäsi vähäeleisesti, ja Hermione lähti hakemaaan ulkovaatteitaan.

****

Bellatrix käveli Tylypahkan käytäviä saadakseen ajatuksensa juoksemaan. Tämä ilta olisi hänelle merkittävä kahdestakin syystä. Seitsemäs- ja kuudesluokkalaisten joulutanssiaiset olivat häntä jo jonkin aikaa. Hän oli lähestulkoon päättänyt, että tänä iltana Lucius saisi kuulla hänen ehdotuksensa. Bellatrix tiesi, että Lucius piti heitä vain ystävinä - mikäli Luciuksella aitoja ystäviä voisi edes väittää olevan - mutta heidän kannattaisi olla enemmän.

Bellatrix oli ajatellut, että jos heistä tulisi Luciuksen kanssa pari, heidän olisi helpompi nousta yhdessä merkittäviksi pimeyden velhoiksi. Bellatrix oli jo hyvän aikaa sitten päättänyt, että kuolonsyöjistä tulisi hänen elämänsä kiintopiste mahdollisimman pian. Olisi vain entistä parempi, mikäli Lucius olisi hänen kanssaan kokouksissa ja varsinaisissa tehtävissä. Luciuksen sukua pidettiin arvossa ja pojalla oli paljon yhteyksiä velhomaailmaan. Luciuksen kanssa seurustelu oli siis ehdottomasti kannattavaa. Sen lisäksi Bellatrix oli myös aidosti alkanut kiintyä Luciukseen.

Toinen tärkeä asia oli kuolonsyöjien tapaaminen, jossa Bellatrixin piti olla yhdentoista aikaan illalla. Hän ehtisi siis hyvin olla ensin tanssiaisissa ja kertoa Luciukselle mietteensä. Se, mikä teki juuri tästä kuolonsyöjien tapaamisesta poikkeuksellisen, oli Bellatrixin vuoro tulla merkityksi. Hän saisi pimeän piirtonsa. Sillä nimellä heidän merkkiään oli alettu kutsua.

Tänään illalla...

Bellatrix pääsi lopulta takaisin Luihuisten oleskeluhuoneelle. Huoneessa kävi melkoinen vilske. Tytöt olivat jo kerääntyneet laittamaan hiuksiaan ja avittamaan toisiaan mekkojen vetoketjujen kanssa. Bellatrix huomasi ihmiskuhinan keskellä Severuksen. Mustatukkainen poika istui sohvalla lukemassa Päivän Profeettaa. Hän kumartui sohvan takaa Severuksen olkapään tasolle aivan pojan korvan viereen.

-Oletko miettinyt, mitä sanoin? Bellatrix kuiskasi tarkoituksellisen dramaattisesti. Severus ainoastaan laski
lehden hetkeksi alas ja vastasi normaalilla äänenpainollaan katsomatta tyttöä lainkaan.
-Mieleni ei tule muuttumaan. Ole hyvä ja poistu, Severus sanoi.

Bellatrix tuhahti ja lähti kävelemään kohti makuusaliaan. Hän ei huomioinut ollenkaan Luciusta, joka oli linnoittautunut pienelle nojatuolille huoneen nurkkaan takan viereen. Luciuksen sylissä oli lehtiö, johon hän näytti rustaavan jotakin. Lucius ei kuitenkaan kirjoittanut mitään, vaan kuljetti kynäänsä piirtämänsä kuvion rajojen päällä. Hän oli vahvistanut rajoja jo niin pitkään, että pian kynä tulisi paperin lävitse. Lehtiön sivulla, poissa kaikkien muiden ihmisten näköpiiristä oli kuvio. Viiva, ympyrä, kolmio ja niitä ympäröivä neliö.

****

Severus ja Hermione astelivat liikkuvan suojataian sisällä Tylypahkan pihalle joka oli taikakeinoin aurattu kävelykuntoon. Valitettavasti paikka, mihin he olivat suuntaamassa, ei näyttänyt yhtä tasaiselta. He olivat menossa Tylypahkan rajalle, josta voisi ilmiintyä. Itse asiassa he olivat matkalla täysin samalle kohdalle, jonne Severus oli ilmiinnyttänyt heidät Kolmesta Luudanvarresta. Hermione tarpoi polviaan myöten lumessa, mutta ei valittanut ääneen laisinkaan. Sitä iloa hän ei antaisi Severukselle, joka oli täysin varma siitä, että Hermionen mukaantulo oli turhaa.

-Suunnitelmassasi on vain yksi aukko, Hermione sanoi Severuksen selälle huitoen samalla lunta käsiensä avulla pois polviltaan.
-Pysähdymme tähän, Severus sanoi ilmeettömästi asettuen paikoilleen lumen keskelle. Hermione oli lähellä törmätä Severuksen selkään mutta ehti juuri ja juuri pysähtyä.
-Et voi vain viedä mukanasi jotakin tavaraa liikkestä, Hermione sanoi hakien Severuksen katsetta. -Ainakaan jäämättä kiinni.
-Ilmiinnymme, Severus totesi sivuttaen tytön puheet totaalisesti. Hän osoitti ensin sauvallaan heidän lumeen jättämiään jälkiä, jotka pian muuttuivat koskemattoman lumen näköiseksi. Hänen kätensä laskeutui Hermionen olkapäälle. Hermione otti miehen käsivarresta kiinni. Tuntui kuin valtava tyhjiö olisi imaissut heidät ja sylkäissyt pian takaisin todellisuuteen.

Severus irroitti otteensa Hermionesta välittömästi. Hermione katsahti ympärilleen, ja lähes lapsenomainen ilo täytti hänet. Tylyahoon pääseminen muistutti häntä niistä kouluvuosien päivistä, kun sai ostaa karamelleja ja liikuskella vapaasti kylän eri kolkissa. Kylä näytti hieman erilaiselta tähän maailmanaikaan, mutta sen tunnisti ehdottomasti tutuksi Tylyahoksi. Hunajaherttuan näyteikkuna oli hieman erilainen, Matami Puddifootin puoti taas oli ulkoisesti täysin samanlainen, ja Kolmen Luudanvarren ovensuuta näytti lakaisevan lumesta noin 18-vuotias Rosmerta.

-Mahtavaa... Hermione mutisi niin hiljaa, ettei Severus kuullut häntä. Hermione käveli miehen perässä niin kuin oli luvannutkin. Sitten hän muisti, mitä oli sanomassa ennen kuin Severus oli ilmiinnyttänyt heidät.

-Niin, et voi vain viedä liikkeestä tuotetta, Hermione sanoi.
-Otinko minä sinut tänne siksi, että pääsisin kuuntelemaan typeriä kommenttejasi? Severus sanoi Hermionelle turhautuneena olkapäänsä yli.
-Et varmastikaan ottanut, mutta on hyvä, että ymmärrät mistä on kyse, Hermione kivahti varovaisesti. Hän ei halunnut alkaa kinastella keskellä Tylyahoa, vaikka he näkö- ja kuulosuojan takana olivatkin.
-Minä oikeasti tiedän paljonkin näistä asioista. Ron pitää omaa puotia pystyssä veljensä kanssa, ja hän on sanonut, että vaikka joku ilmiintyisi kaupasta ulos jonkun tuotteen kanssa, niin hälytystaika paikantaa varkaan, Hermione selitti.

Severus pystähtyi ja kääntyi Hermioneen päin niin nopeasti, että Hermione oli taas törmätä mieheen. Miksi Severuksen täytyi olla niin äkkipikainen sanoissaan ja teoissaan?

-Ja sinä luulet, Severus aloitti vihainen ilme kasvoihinsa nauliutuneena. -Että minä en tiennyt tuota?
-No koska sanoit, että Sianpäässä... Hermione yritti taas puolustautua, vaikka alkoi jo aavistaa sen olevan turhaa. Severuksella olisi kumminkin jokin selitys tähän.
-Minä en missään vaiheessa sanonut aikovani varastaa sieltä mitään. Näyttääkö se mielestäsi tavaramyymälältä?
Mainitsemasi hälytystaika pätee vain niihin tuotteisiin, jotka ovat myynnissä, Severus äyskäisi.
-Ja sekö ei ole? Hermione kysyi aidosti ihmetellen.
-Ei.

Hermione päätti olla hiljaa. Severuksella oli selkeästi tilanne riittävän varmasti hallinnassa, joten Hermione voisi vain tyytyä nauttimaan ulkoilmasta ja elämän vilskeestä ympärillään. Erityisen kauaa hän ei kuitenkaan ehtinyt ympäristöä ihastella, sillä he alkoivat lähestyä sitä kurjaa osaa pääkatua, jolle olivat matkallakin. Ensin vastaan tuli se rakennus, jossa Ron ja George tulisivat myöhemmin pitämään pilapuotia. Näytti siltä, että talossa oli parhaillaan vain tavallisia asuntoja.

He olivat päässeet kylän pääkadun aivan perälle saakka.  Sianpää-kyltti oli kerännyt hieman lunta päälleen, mutta paikasta ei voinut erehtyä. Onneksi juuri sillä hetkellä vanhahko noita tuli ovesta ulos, ja he pääsivät samalla ovenavauksella sisään. Niin kauan kun he käyttäisivät suojataikaa, he olisivat täysin riippuvaisia muiden ihmisten liikkeistä. Ei ollut luontaista, että ovet avautuisivat itsekseen muiden nähden.

Sisällä oli Hermionen rehellisen mielipiteen mukaan kertakaikkisen kamalan näköistä. Öriseviä vanhuksia, humaltuneita nuoria naisia, likaisia pöytiä ja limainen lattia.

-Tule lähelle tiskiä. Se mitä tarvitsen, on tiskin alla, Severus sanoi. Hermione käveli Severuksen perässä tiskin luokse. Vanha velho täytti nuoren noidan lasia pitkän tiskin toisessa päässä. Tuntui hävyttömältä, että Severus vain käveli baarimikon puolelle, eikä kukaan nähnyt häntä tai päässyt kieltämään tätä. Samalla, kun Severus kurotti ottamaan tiskin alla olevasta hyllystä ilmeisesti jotakin, Hermione alkoi miettiä pidemmälle kokonaistilannetta.

Hermione vilkaisi tiskin yli. Severuksen käsi oli tarttumassa jonkinlaiseen ruukkukasvin näköiseen vihertävään asiaan. Hermione tuli siihen tulokseen, että tilanne menisi väkisin hankalaksi. Miten he saisivat kasvin ulos baarista ilman että se näyttäisi leijuvan kaikkien baarin asiakkaiden silmissä? Severuksella oli kuitenkin ratkaisu tähänkin. Ainoa asia, joka Hermionea keljutti, oli se ettei mies voinut kertoa tästä hänelle.

Severus tuntui toimivan valoa nopeammin. Hän otti taskustaan noin nyrkin kokoisen kiven ja paiskasi sen käsittämättömällä voimalla kapakan ikkunaan, joka sijaitsi eri puolella baaria kuin ulko-ovi. Kuului räsähdys, ja lasinsirpaleita lenteli hävittäjien tavoin ikkunan ulko- ja sisäpuolelle. Kaikki ihmiset, erityisesti baarimikko, kääntyivät katsomaan järkyttyneinä ikkunaa, joka oli mennyt säpäleiksi.

-Mitthäää, ikhuunassha on reikä, hähää! Hermionelle tuntematon noita alkoi kähisemään tuijottaen hajonnutta
lasia.

-Nyt. Juokse! Severus sanoi, otti kasvin ja suuntasi raketin tavoin takaisin kadulle. Hermione juoksi perässä. Ovi lämähti auki ja kiinni, mutta kukaan ei kiinnittänyt huomiota leijuvaan kasviin eikä liioin omaa elämäänsä elävään oveen.
-Olisit voinut kertoa, että meidän täytyy toimia näin nopeas... Hermione alkoi kapinoida Severukselle heti heidän päästyään Sianpään ulkopuolelle rankemmaksi yltyneen lumisateen riepottelemaksi.
-Suu kiinni. Nyt ilmiinnymme takaisin, Severus tokaisi ottaen jälleen Hermionen hartiasta kiinni ja
ilmiinnyttäen heidät takaisin Tylypahkan rajalle.

Hermione oli juuri ja juuri ehtinyt tajuta, mitä tapahtui, kun hän taas seisoi Tylypahkan pihamaan rajalla.

-Sehän meni hyvin, Hermione aloitti. -Vain yksi hajonnut ikkuna.
-Nyt voit vihdoinkin olla oikeasti hyödyksi, sillä tarvitsen apuasi, Severus sanoi.

****

Hermione istui polvillaan lattialla ja piti kädessään keskittyneesti taikasauvaa, jonka päässä kyti pientä nuotiota muistuttava tuli. Tulen yläpuolella oli pieni höyryävä noidankattila, jota Severus piti kädessään. Hermione ajatteli, että jästimaailmassa palohälyttimet olisivat alkaneet huutaa jo hyvän aikaa sitten. Onneksi he kuitenkin olivat Tylypahkan tarvehuoneessa, jossa höyry ja tuli saivat purkautua kaikessa rauhassa.

Severus oli hakenut - toisin sanoen varastanut - liemiluokan varastosta loput tarvittavat aineet ja välineet.

Hermione katsoi Severusta, joka työskenteli rauhallisesti ja keskittyneesti lisäten ainesosia vuorotellen seokseen. Aluksi kattilassa kupliva liemi oli näyttänyt uskomattoman paksulta ja muistuttanut Hermionea lähinnä hammastahnasta. Mitä kauemmin Severus sitä sekoitteli, sitä kirkkaammaksi ja kevyemmäksi se kuitenkin muuttui. Viimeiseksi Severus otti juuren, joka oli kiskaistu Sianpäästä haetun ruukkukasvin mullasta.

-Et vielä sanonut, mikä kasvi tuo on, Hermione totesi hiljaa. Jostakin syystä hän ajatteli, että jos hän puhuisi kovempaa, Severuksen keskittymiskyky heikkenisi ja jokin menisi pieleen.
-Tavallista velhominttua, Severus totesi nostamatta katsettaan. -Sen lehtiä käytetään monissa alkoholijuomissa mausteena, mutta juuri on yksi voimakkaimpia liemimagian lähteitä.

Severus oli pilkkonut juuren pieniin osiin ja ripotteli sitä nyt hitaasti seoksen joukkoon. Liemen viimeisetkin hajut katosivat sitä mukaa kun juuren palaset liukenivat kuplivan nesteen sekaan. Hermione vilkaisi taas kattilaan ja huomasi liemen olevan aivan tavallisen veden näköistä.

-Sehän näyttää aivan vedeltä, Hermione sanoi katsoen Severusta silmiin. Samalla Hermione kiinnitti huomionsa Severuksen hiuksiin, jotka näyttivät saaneen kuritonta eloa höyrystä, joka oli painautunut miehen etummaisia hiussuortuvia vasten. Kaikki olivat aina puhuneet siitä, miten Tylypahkan liemimestarin hiukset olivat rasvaiset ja epämiellyttävät, mutta Hermione katsoi miehen kampausta aivan eri tavalla. Hiukset olivat kiiltävät ja leikkaamattomat, mutta kokonaisuus näytti Hermionen mielestä lähinnä miehekkäältä ja persoonalliselta. Ei hän koskaan ollut pitänytkään miehistä, jotka huolittelivat itseään liikaa.

-Se on sen tarkoituskin, Severus sanoi. Myös hän oli polvistunut lattialle, tosin vain toisen polvensa varaan.
-Näin se voidaan sekoittaa mihin tahansa muuhun juomaan, Severus lisäsi nostaen katseensa Hermioneen.
-Eli siis ujuttaa salaa? Hermione kysäisi. Hän oli jo tullut sinuiksi sen seikan kanssa, että juoman käyttäminen olisi joka tapauksessa moraalitonta, joten hän ei alkaisi enää kapinoida mistään uudesta asiaan liittyvästä yksityiskohdasta.
-Niin. Vaikka siihen mainitsemaasi vadelmamehuun, Severus totesi kasvoillaan jälleen pieni hymyä muistuttava virne. Miehen kolkko ja etäinen äänensävy ei kuitenkaan ollut kadonnut mihinkään.
-Valmista, Severus totesi nostaen kattilan liekin päältä ja lausuen ilmeisesti sanattoman loitsun, minkä seurauksena taikasauvan päässä loimuava liekki sammui.

Hermione ojensi Severukselle pullon, joka oli ollut huoneen lipastossa.

-Tarvitsemme toisenkin, Severus totesi mekaanisesti.
-Miten niin? Hermione ihmetteli.
-Mikäli meistä toiselle tapahtuu jotakin, toinen suorittaa juoman kaatamisen Lucius Malfoyn lasiin, Severus puhui hakien toisen pullon ja alkaen sen jälkeen kaataa juomaa kahteen pienehköön pulloon. Hermione nielaisi ajatellessaan mahdollisuutta siitä, että Severukselle "tapahtuisi jotakin", jolloin hän jäisi menneisyyteen ilman mitään mahdollisuutta taikoa. Eikä hän muutenkaan tahtonut luopua Severuksen varmalta tuntuvasta läsnäolosta.
-Mutta toki, Severus sanoi nielaisten omituisen kuuloisesti keskellä lausetta. -Teen parhaani, että sinulle ei tapahdu mitään.

Severus nousi nopeasti koko pituuteensa ja asetti pullot pöydän reunalle. Hermione tunsi hymyn kulkevan hänen suupieliinsä ja sulautuvan hänen kasvojensa ihoon, joka oli muuttunut normaalia lämpimämmäksi höyryävän noidankaatilan äärellä. Pieni hiljaisuus laskeutui heidän välilleen, mutta tällä kertaa se tuntui Hermionen mielestä kutkuttavan miellyttävältä poiketen perintisistä kiusallisista hiljaisuuksista.

-Miten juoma toimii? Hermione kysyi päättäen hiljaisuuden momentin.
-Muutama tippa riittää, vaikkakaan yliannostusta ei ole olemassakaan, Severus totesi. -Kun kohde on juonut annoksensa, hän vaipuu eräänlaiseen transsitilaan, jossa hänelle voidaan sanella mitä tahansa jopa arvomaailmaan liittyen, ja hän alkaa toimia kyseisten ohjeiden mukaan.
-Kuten komennuskirous, Hermione totesi hiljaa edelleenkin polvillaan lattialla.
-Mutta paljon syvempi. Tällä juomalla voidaan vaikuttaa jopa henkilön persoonallisuuteen, Severus sanoi katsoen vielä kerran toisessa pullossa olevaa läpikuultavaa nestettä.

-Ne tanssiaiset, Hermione totesi nousten nyt ylös. -Kai siellä jotakin juomaa saa? Onhan Lucius jo täysi-ikäinen.
-Tulin samaan lopputulokseen, Severus totesi. -Ja Lucius kyllä tulee olemaan paikalla illalla. Mutta käymme siellä vain nopeasti. Emme todellakaan jää notkumaan saliin, Severus ilmoitti vielä tiukasti.
-No ei se varsinaisesti ollutkaan toiveissani, Hermione sanoi äänessään pientä sarkasmin vivahdetta.

Severus alkoi muistella tanssiaisiin liittyviä inhottavia tapahtumia. Yhtäkkiä häntä alkoi kaduttaa, että hän lupasi tytölle, että tämä saisi tulla mukaan. Olisi kenties helpompaa, jos Severus vain itse kävisi sujauttamassa juoman Luciuksen lasiin, sanelisi tälle sen, että Tuonelan virtojen ja neljännen kuoleman varjeluksen metsästys ovat typeriä ideoita ja pyyhkisi lopuksi Luciuksen muistin hänen ja Hermionen osalta. Jos Hermione tulee mukaan, hänen keskittymisensä saattaa herpaantua... Tai Hermione saattaa joutua todistamaan joitakin kaameita tapahtumia Severuksen menneisyydestä.

-Sinun ei ole pakko tulla ollenkaan, Severus yritti ehdottaa Hermionelle, mutta oikeastaan tiesi sen olevan turhaa.
-Ei varmasti olekaan, Hermione totesi. -Mutta tulen silti.

Severus huokaisi.

****

Ilta oli jo pitkällä. Tanssiaiset olivat alkaneet luultavasti noin tunti sitten, joten Hermionen ja Severuksen pitäisi lähteä piakkoin. Hermione pyöri huoneessaan odotellen Severuksen koputusta.

Hermione oli pari tuntia sitten alkanut miettiä, pitäisikö hänen pukeutua jotenkin eri tavalla juuri tänä iltana. Hän oli täysin varma, että Severus nauraisi -jos olisi lainkaan naurajaihmisiä- hänet maanrakoon, mikäli hän olisi jollain tavalla laittautunut, mutta jostakin syystä Hermione oli tahtonut edes pukeutua hieman eri tavalla. Vastaavia tanssiaisia ei enää järjestetty hänen kouluvuosinaan, joten hän haluaisi edes jotenkin osalliseksi niiden tunnelmaa, vaikka he olisivatkin paikalla vain hetken.

Hermione oli valinnut päälleen valkoisen ohutta samettia olevan mekon, joka korosti hänen rintojaan hämmentävän hyvin. Harmi, ettei vaate ollut hänen omansa, vaan tarvehuoneen sisältöä. Mekon päälle hän oli valinnut oman avonaiseksi jätetyn valkean neuletakkinsa, jota hän tarvitsi sen taskujen vuoksi. Toiseen taskuun hän oli laittanut perinteiseen tapaan ajankääntäjän ja toiseen taas pienen lasipullon, joka oli täytetty aiemmin valmistetulla tärkeällä liemellä. Taikasauvansa hän oli antanut jo aiemmin Severukselle, koska ei pystynyt tekemään sillä mitään, ja Severus pystyi kantamaan sitä paremmin.

Hermione oli laittanut hiuksensa kiharat sileiksi. Runsaat kiharat eivät nyt olleet niin hallitsemattoman näköiset kuin tavallisesti vaan kiiltelivät kauniisti. Hän asetti vielä etuhiuksiaan päänsä sivulle kiinni isolla nipsillä. Mielestään hän näytti ihan mukiinmenevältä.

Sitten oveen koputettiin. Hermione avasi oven ja olisi voinut olla varma siitä, että mikäli termi 'pudottaa silmät päästään' olisi ollut mahdollinen, olisi Severus Kalkaros tehnyt juuri niin. Mies näytti jostakin syystä kuitenkin päällimmäisenä järkyttyneeltä. Hän itse oli aivan tavallisissa vaatteissaan, mikä sai Hermionen tuntemaan itsensä hieman ylipukeutuneeksi.

-Näytät... Severus aloitti jäinen ääni takellellen. -Emme sitten ole kauaa. Mennään, Severus lopetti lauseensa ja taikoi suojakilven heidän ympärilleen. Hermione ei ollut ärsyyntynyt siitä, että mies ei ollut saanut sanottua, miltä Hermione näytti. Jostakin syystä Hermione koki, että valmistautuminen ei ollut mennyt hukkaan.

-Muista pysyä noin metrin päässä minusta, Severus totesi. Tällä kertaa hän kuitenkin tarkoitti sitä aivan eri tavalla kuin aiemmin.
-Muuten, Hermione totesi heidän astellessaan tornin käytävää pitkin alas kohti suurta salia. -Mitä tapahtuu, jos menen vaikka viiden metrin päähän sinusta?
-Et ole suojataian sisällä, joten sinut voidaan nähdä ja kuulla, Severus vastasi odotettavasti.
-Mutta miten nopeasti se tapahtuu? Hetikö? Hermione kysyi.
-Heti, Severus totesi.

Musiikki alkoi kuulua sitä kovempana, mitä lähemmäs he päätyivät suurta salia. Hermionella oli täysi työ pitää ajatuksensa sillä tasolla, että he olivat tärkeää tehtävää suorittamassa eivätkä suinkaan juhlimassa. Toisaalta heti kun Severusta vilkaisi, muisti kyllä, että tässä seurassa olisi hyvin epätodennäköistä muutenkaan juhlia.

Hermione ei voinut olla henkäisemättä ihastuksesta, kun hän astui saliin Severuksen vieressä. Sali oli tehty talven ihmemaaksi, jonne oli noiduttu valtavia lumisen näköisiä puita. Lumen ja kristallin värit toistuivat koko valtavassa tilassa, jonka reunoille lattialle oli taiottu lisää talvisen metsän näköisiä osia jäätyneine lampineen. Seinällä oli valtava koristeparveke, jonka reunoilla oli huurteisen näköisiä oksia. Parvekkeelle veivät portaat, joiden kaiteet olivat kristallisena kimmeltävän koristelun peitossa. Oli kuin koko valtavan tilan hengitysilmassa olisi parveillut keveää täydellisyyttä.

-Kai sinä tulit tänne? Hermione kysyi haltioituneena. Severuksen ilme muuttui erittäin happamaksi.
-Tulin kyllä, mutta sitä emme jää katselemaan, vaan hoidamme tämän pian pois alta, Severus tokaisi.

Yhtäkkiä joku törmäsi heihin. Severus ja Hermione liikahtivat nopeasti salin takareunalle, jossa ei ollut ketään. Vasta äsken oli näyttänyt siltä, että kaikki ihmiset olivat pakkautuneet salin keskellä olevalle tanssilattialle ja sen reunoille, mutta joku olikin tullut äkkiarvaamatta Severuksen ja Hermionen takaa saliin. Tulija oli molemmille tuntematon tummatukkainen tyttö, joka jäi tuijottamaan ihmeissään sitä kohtaa tyhjässä huoneessa, johon oli törmännyt aivan kuin jonkun ihmisen selkään. Tyttö kokeili kädellään ilmaa pariin otteeseen, minkä jälkeen kohautettuaan olkiaan lähti muiden ihmisten luokse salin toiseen päähän.

-Käsittämätön virhe, Severus jupisi vaihaisena. -Meidän on siirryttävä.
-Minne? Hermione kysyi kummissaan katsellen ympärilleen erilaisia vaihtoehtoja. -Ihmiset liikkuvat koko ajan. Väistely voi käydä työlääksi, mikäli odotamme Luciuksen saapumista yhtään pidempään.

Sitten Hermione kiinnitti huomionsa uudestaan parvekkeeseen, joka oli noiduttu melko korkealle salin seinälle. Portaat ja parveke vaikuttivat varmasti monen vieraan mielestä koristeelta, vaikka ne selkeästi olivat käyttökelposia.

-Menemme tuonne ylös, Hermione totesi osoittaen parveketta. -Sieltä näemme koko salin parhaiten kaiken aikaa.
-Olet oikeassa. Näkyvyyden on oltava optimaalinen, Severus totesi ja lähti johdattamaan Hermionea portaita kohti.

Portaat olivat hyvin kapeat, ja niissä ei voinut kulkea vierekkäin, joten Severus meni edeltä. Kun he lopulta pääsivät parvekkeelle asti, joutui Hermione henkäisemään uudestaan, sillä sali näytti vähintäänkin yhtä upealta tältä korkeudelta. Itse parveke oli myös kutsuva - lumisilla oksilla koristellun reunan lisäksi parvekkeen takaseinällä näytti olevan huurrepyörteitä ja valtavia lasisen näköisiä lumihiutaleita. Eikä mikään silti tuntunut laisinkaan kylmältä. Hermione tunsi täyttyvänsä kummallisella onnen tunteella, jota hän ei vielä ollut kokenut tämän matkan aikana.

Severus asettui nojaamaan parvekkeen kaidetta vasten, kun taas Hermione nojasi parvekkeen toisella puolella seinään. Hermione katseli Severusta, joka oli jättänyt taas kaapunsa tarvehuoneeseen. Mies oli nyt hänen edessään yllään ihonmyötäinen musta takki ja tavalliset tummat housunsa. Severus naputteli sormiaan parvekkeen reunaa vasten ja tarkkaili salin tapahtumia. Hermione ymmärsi, että tilanteen täytyi olla Severukselle vähintäänkin outo. Olihan hän elänyt kyseisen hetken jo kerran ja joutui samaan tilanteeseen nyt sivustakatsojana.

-Tuntuuko tämä unelta? Hermione kysäisi nojaten edelleen seinään. Severus kääntyi Hermioneen päin ja tunsi sydämensä jättävän ainakin yhden lyönnin välistä. Tyttö oli asettautunut nojaamaan seinää vasten uskomattoman kutsuvan näköisesti. Hänen rintansa piirtyivät liian selkeästi naiselliseen kokonaisfiguuriin korostaen samalla tytön kapeaa vyötäröä.
-Hiukan, Severus vastasi ilmeettömästi. -Kaikki tämä.

-Ihan kaikkiko? Hermione sanoi hiljaa ja keinahti jaloillaan hieman eteenpäin nousten kunnolla seisomaan nojausasennostaan. Hänestä alkoi tuntua, että salin tunnelma ja Severuksen läsnäolo huumasivat hänet täysin.
-Ihan kaikki, Severus sanoi ottaen varovaisen askeleen tyttöä kohti.

Mihin helvettiin tämä oikein on johtamassa?
Miksi kävelet häntä päin?

-Minäkin? Hermione kysyi nyt varovaista flirttiä äänessään. Severus kallisti päätään hieman ikään kuin naksauttaakseen niskansa ja palautti sen jälkeen suoran katseensa kohti Hermionen silmiä.
-Erityisesti sinä, Severus lähes kuiskasi. He seisoivat Hermionen kanssa nyt lähes kiinni toisissaan.
-Mutta minä olen totta, Hermione sanoi sulkien silmänsä hetkeksi ja tullen nyt aivan kiinni miestä, joka seisoi hänen edessään jännittyneenä. -Myös sitten, kun heräät, ja olemme palanneet kotiin.

Hermione nosti nyt kätensä koskettaakseen Severuksen poskea. Hän oli lähes varma, että Severus estäisi tilanteen kehittymisen siihen pisteeseen, että tytön käsi todella osuisi miehen kasvojen ihoon. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Ei tällä kertaa. Hermione sai kuljettaa kättään Severuksen poskella, joka tuntui tällä hetkellä ainoalta oikealta paikalta tytön kädelle. Iho ei ollut pehmeä mutta ei myöskään mitenkään karkea. Mies sulki silmänsä, ja Hermione liikutti kättään aina hänen hiuksiinsa saakka ja alkoi tuntea kehossaan outoa tarvetta koskettaa koko ajan enemmän ja enemmän.

Severus tarttui Hermionen hivelevään käteen hitaasti ja avasi silmänsä. Tyttö seisoi hänen edessään kauniimpana kuin koskaan, eikä Severus enää pystynyt teeskentelemään sekuntiakaan. Hän asetti toisen kätensä Hermionen niskan taakse ja toisen tämän selälle. Niin hyvältä kuin nainen pystyi tällä tavoin tuntumaan, niin hyvältä Hermione Granger Severuksen mielestä nyt tuntui. Sillä hetkellä kahden yksinäisen huulet iskeytyivät kiinni toisiinsa ikään kuin kaksi kappaletta, joiden vetovoimaa ei pysty estämään. Severus oli kumartunut suutelemaan Hermionea, joka ilman pienintäkään epäilystä suuteli takaisin.

Severus liikutteli kättään Hermionen selällä ja pehmeällä lantion kaarella upottaen toisen kätensä tytön pehmeisiin ja täydellisiin hiuksiin. Seuraavaksi hän otti Hermionea tiukemmin kiinni vyötäisiltä ja painoi tämän tiukasti vasten seinää. Hermione tunsi olevansa taivaassa, kun miehen paino tuntui kutkuttavasti vasten hänen rintojaan ja vatsaansa. Hermione liikutti käsiään miehen niskalla ja selällä nauttien joka ainoasta kosketuksesta. Severus suuteli paremmin kuin kukaan mies koskaan, siitä Hermione oli varma. Hän teki sen huolella ja tarkkaan. Kieli liikkui tutkien Hermionen suun tärkeimmät kohdat yksi kerrallaan samalla kun miehen voimakas käsi siveli hänen keskivartaloaan.

Kun Severus ensimmäisen kerran vetäytyi suudelmasta, hän piti edelleen silmänsä kiinni. Heidän otsansa olivat nyt painautuneena toisiinsa, ja he hengittivät raskaasti vasten toistensa kasvoja. Hermionen suusta pääsi matala voihkaisu, joka oli tehdä Severuksen hulluksi. Severus tunsi olevansa niin kiihottunut, että hänen kroppansa kaiken veren täytyi olla hänen haarojensa seudulla. Vielä enemmän hänet kuitenkin oli suistaa radaltaan tytön seuraava pyyntö.

-Kosketa minua enemmän, Hermione henkäisi hiljaa.

Taustalla soiva musiikki katosi taas johonkin, kun he painautuivat takaisin suudelmaan, jonka aikana Severus kuljetti kättään yhä ylemmäs Hermionen keskivartalolle. Hermione ymmärsi, mitä mies ajoi takaa, ja oli sulaa siihen paikkaan jo pelkästä ajatuksesta. Kun Severuksen käsi lopulta etsiytyi tytön rinnalle ja painoi sitä pehmeästi, Hermionen oli pakko voihkaista nenänsä kautta silkasta hyvän olon tunteesta. Edes välissä oleva mekon kangas ei pilannut Hermionen hurmiollista oloa. Miehen käsi teki täydellistä liikettä rinnan päällä piirtäen välillä pelkällä sormenpäällä omaa pyöreää rataansa ja painaen sitä välillä koko käden avulla. Hermione tunsi, kuinka hänen vartalonsa huusi yhä kunnollisempaa kosketusta tuolta upealta mieheltä, joka tuotti hänelle mitä parhainta oloa.

Sillä hetkellä Hermione kuiskasi jotakin, mitä hän myöhemmin tuli katumaan. Olisipa hän tajunnut sen siinä vaiheessa.

-Lähdetään jonnekin, missä saamme olla rauhassa, Hermione huokaisi vetäen samalla pitkään ja syvään henkeä. Severuksen tuoksu tulvi hänen tajuntaansa, ja Hermione tahtoi pian saada miehen aivan kokonaan. Severus sulki silmänsä ja siirsi kätensä pois Hermionen keholta asettaen ne kiviseinää vasten. Hän käänsi päänsä sivuun pois tytön kasvojen edestä ja hengitti raskaasti. Hän räpytteli silmiään pariin otteeseen ja vaikutti siltä, että hän olisi tehnyt kaikkensa kasatakseen itsensä.

-Miksi lopetit? Hermione kysyi hämmentyneenä yrittäen tavoittaa Severuksen katsetta, joka oli nyt nauliutunut aivan eri suuntaan kuin suudelmien aikana.
-Luoja... Mitä oikein teemme, Severus sanoi tuskaisella äänellä. Miehen ilme näytti nyt siltä, että joku tuottaisi parhaillaan valtavaa kipua tämän ruumiiseen.
-Mitä-mitä tarkoitat? Hermione kysyi ääni takellellen. -Teimme sitä, mitä molemmat tahdomme.

-Ei, tämä on niin väärin Hermione, meidän on lopetettava, Severus puhui matalalla äänellä irroittaen kätensä seinästä ja kääntyen selin Hermioneen. Hermione ei saattanut ymmärtää, mikä oli mennyt vikaan.
-Miksi se on väärin? Hermione kysyi.
-Emme tulleet tänne tekemään tätä, Severus sanoi asettaen kyynärpäänsä parvekkeen kaidetta vasten ja haudaten samalla kasvonsa käsiinsä. -Olen pahoillani, että kajosin sinuun.
-Mitä? Minä halusin sinun kajoavan minuun, Hermione sanoi lähes särkyneellä äänellä.
-Ei, sitä sinä et voinut haluta, Severus sanoi nyt tiukasti.
-Kuinka saatat väittää tietäväsi, mitä minä haluan! Hermione huudahti nyt turhautuneena.

Severus kääntyi ja tarttui Hermionen hartioihin. Hänen kasvoillaan oli murtuneen miehen ilme, jonka syntyä Hermione ei voinut käsittää.

-Katso nyt minua! Et sinä minua tahdo! Severus yritti vakuuttaa Hermionea. -Sanoit itsekin, että olen vanha, ja se on aivan totta. Olet edelleen kuin oppilaani, enkä antaisi itselleni koskaan anteeksi, jos kävisin nyt sinuun vielä pahemmin käsiksi.
-No anteeksi vain kovasti, mutta sinä et tunnu pätkääkään opettajaltani, Hermione tiuskaisi asettaen kätensä lanteilleen. -Olemme täällä tasavertaisina, etkä sinä voi käskeä minun halujani.
-Mutta voin käskeä omiani, Severus sanoi ottaen taas etäisyyttä Hermioneen. -Ja käsken itseni sisäistämään sen, että olet minulle liian nuori.
-Ei se siltä äsken vaikuttanut! Hermione puuskahti.

Juuri, kun Severus oli nostanut sormensa pystyyn puolustautuakseen jollakin todella tähdellisellä ilmaisulla, heidän keskustelunsa keskeytettiin. Kauhun tunne vyöryi Severuksen sisälmyksiä pitkin, kun hän tajusi, ketkä olivat saapuneet portaikon puoliväliin.

-Mitä halusit sanoa, Sev? Älä sure, minulla on ollut todella hauskaa, vaikka en ole päässytkään vielä
tanssimaan, Lily Evans puhui nuorelle Severukselle juomalasi kädessään. Severus asettui Lilyyn nähden yhtä porrasta ylemmäs ja nojasi kädellään seinään.
-Tahdoin kertoa sinulle, ennen kuin kuluu liian kauan aikaa, ja menetän kaiken uskon itseeni, Severus puhui.

Hermione katsoi järkyttyneenä nuorta Lilya ja Severusta parvekkeelta. Hän ei tiennyt, että Harryn äiti ja Severus tunsivat toisiaan lainkaan nuoruudessaan. Mistä ihmeestä oikein oli kyse? Hermione kääntyi katsomaan vieressään seisovan Severuksen ilmettä, joka oli täynnä ahdistusta. He eivät voineet lähteä tilanteesta, sillä nuori Severus ja Lily olivat heidän kapean kulkuväylänsä tiellä. Hermione ei uskaltanut sanoa mitään.

-Kertoa mitä? Lily kysyi jännittyneenä ja hymyillen. Hän taisi odottaa Severuksen haluavan kertoa jonkin mehevän juorun.
-Minun on vaikea sanoa sitä, Severus aloitti hieman tuskaisella äänenpainolla. -Joten ajattelin, että tämä laulu auttaisi.

Nuori Severus osoitti taikasauvallaan salin nurkkaa, josta musiikki soitettiin. Sauvasta lähtevä taika vaihtoi parhaillaan soivan nopean kappaleen aivan uuteen lauluun, jonka ensimmäisten sävelten kuuleminen sai sekä nuoren että vanhan Severuksen sulkemaan silmänsä. Lily nyökkäsi, mutta oli nyt jo hieman kummissaan. Mitä ihmettä Severus tahtoi hänelle kertoa laulun sanojen avulla?

Olet ollut koko elämäni
Enkä koskaan suunnitellut
vanhenevani ilman sinua

Lily vilkaisi Severusta hieman epäuskoisena, mutta ei sanonut vielä mitään.

Varjot vuotavat läpi valon...
saapuen ilman syytä

Älä luovuta meidän suhteemme nyt
ei rakkaus ole vain mustavalkoista
Enkö olekin rakastanut sinua aina?

-Severus, Lily aloitti hämmentyneellä ja osin jopa järkyttyneellä äänellä. -En tiedä, mitä sanoa...
-Ajattelinkin sinun saattavan reagoida noin, Severus sanoi painaen päänsä niin alas, että pojan leuka lähes kosketti solisluuta.
-Ei älä, älä suhtaudu tähän näin, minä vain... Lily aloitti takellellen.
-Sinä et tahdo mitään kanssani? Severus kysyi nyt hieman turhautuneena.

Mutta kun tarvitsen sinua
olet melkein luonani
Ja tiedän, ettei se riitä

Ja kun olen kanssasi,
olen kyynelten partaalla
koska olet ainoastaan melkein luonani

-Sinun-sinun täytyy ymmärtää, että olet kuin veljeni, Severus, Lily sanoi murtuneella äänellä. Kyyneleet olivat tulleet esiin hänen silmäkulmistaan ja hän tunsi satuttavansa joka sanalla parasta ystäväänsä. -Olisin kenties vuosi sitten voinut alkaa ajatella sinusta jotenkin muuten, mutta nyt on jo liian myöhäistä.

-Et tahdo edes kokeilla, millaista meillä voisi olla yhdessä? Severus kysyi nyt jo epäuskoisella ja lähes vihaisella äänellä.
-En, en minä pysty, Severus! Lily huudahti pojalle. Severus irroitti kätensä seinästä ja katsoi Lilya nyt puhtaan vihan värittämällä ilmeellä.
-Ei sitten, Severus totesi. -Tuskin olisikaan ollut viisasta, että olisin kajonnut kuraveriseen! Severus sivalsi sanoillaan Lilyn valmiiksi sirpaleista mieltä saaden tytön itkemään kunnolla. Sitten nuori Severus kulki portaat alas nopeammin kuin koskaan ja suorastaan ravasi salin poikki ja ovesta ulos. Severuksen juhlat olivat selkeästi päättyneet tähän.

Lily luhistui istumaan portaisiin.

Mustelmilla ja lyötynä sanoistasi
Tainnoksissa ja palasina
nyt se alkaa sattua
Enkö olekin rakastanut sinua aina?

Hetken kuluttua Lily nousi takaisin jaloilleen. Hän käveli portaat alas ja suuntasi itkuisin silmin ihmisten sekaan.

Hermione huomasi, että hänenkin kyynelkanavansa olivat kostuneet. Hän olisi halunnut mennä lohduttamaan nuorta Lilya, mutta hänen tajunnassaan juoksi tällä hetkellä aivan liian monta asiaa. Hän kääntyi katsomaan Severusta, joka oli siirtynyt parvekkeen toiselle reunalle selin mahdollisimman kauas Hermionesta. Mies oli asettanut toisen kätensä kasvoilleen, ja Hermione oli lähes täysin varma, että meneillään olisi ensimmäinen tilanne, jossa hän koskaan näkisi Severus Kalkaroksen itkevän. Ja se ahdisti Hermionea enemmän kuin mikään. Hän ei ikimaailmassa uskaltaisi mennä lohduttamaan miestä, mutta ei voisi jättää tätä rauhaankaan ottamalla etäisyyttä, sillä muuten suojataika muuttaisi Hermionen näkyväksi.

-Jos rakastit häntä... Hermione aloitti varovaisemmin kuin minkään lauseensa koskaan. -Mikset koskaan kertonut kellekään? Mikäli Harry olisi tiennyt, hän ei varmasti ajattelisi sinusta niin kuin nyt ajat...

-LUULETKO, ETTÄ OLEN KIINNOSTUNUT SIITÄ, MITÄ POTTER MINUSTA AJATTELEE! Severus huusi nyt kasvoillaan pelottava ja lähes raivohullu ilme. Hänen poskensa olivat kostuneet ja silmät näyttivät epätoivoisemmilta kuin koskaan. Hermione säikähti Severuksen reaktiota todella, ja hänellä oli kaikki työ tehtävänään pysyäkseen niillä aloillaan.
-Olen pahoillani... Hermione aloitti taas, mutta ei saanut sanottua asiaansa loppuun.
-Minä en välitä! En tästä tehtävästä, en Lily Evansista... Severus puhkui edelleen vihaa ja pettymystä.
-Lähden helvettiin täältä... Ja sinä ET seuraa minua! Severus totesi astuen määrätietoisesti Hermionen ohi ja siirtyen portaisiin. Hermione katsoi epäuskoisena miehen liikkeitä ja nousi pystyyn.

-Miten niin? En ole tehnyt mit... Hermione huusi Severuksen perään kävellen tämän takana kiellosta huolimatta.
-Tarvitsen yksityisyyttä! Severus huusi ja katsoi Hermionea inhoten.

Hermione ymmärsi, että kaikki oli jo mennyt pieleen, eikä mikään enää sitä muuttaisi. Hän oli päässyt portaiden alimmalle tasanteelle, kun hän päätti luovuttaa ja pysähtyi niille sijoilleen. Severus jatkoi matkaansa ja Hermione alkoi valmistautua siihen, että pian kaikki näkisivät hänet.

****

-Ankeat bileet, etten sanoisi, Bellatrix sanoi pyöritellen vihreää tikkua drinkkilasissaan. Hänen juomansa oli alkoholiton, sillä hän oli toistaiseksi alaikäinen. Hänen vieressään istuva Lucius puolestaan joi alkoholipitoista kermakaljaa, vaikkakin oli koko ajan valitellut sen olevan rahvaiden juomaa.
-Ja sirkus on saapunut juhliin, Lucius tokaisi väsyneellä äänenpainolla nyökäten pääoven suuntaan.

Sisälle olivat juuri astuneet Remus Lupin, Peter Piskuila, Sirius Musta ja James Potter. He suorittivat tyylilleen uskollisen tanssivan sisääntulon jonkinlaisessa Luciuksen mielestä typerässä junamuodostelmassa. Pojat ulvoivat ja hekottelivat ääneen ja hiplailivat toistensa lanteita.

-Sirius, olet elukka! James huudahti musiikin läpi.
-Hurjaa, mistä tiesit? Sirius vastasi vähintään yhtä huutavalla volyymilla. Pojat alkoivat tanssahdella koko sydämensä pohjasta ikään kuin eivät olisi koskaan juhlissa olleetkaan. Yhtäkkiä James Potterin iloinen elämöinti loppui kuin seinään. Salin toisella seinustalla näkyi Lily, joka kuivasi kyyneleisiä silmiään nenäliinaan. James riensi kuin ohjus Lilyn suuntaan. Päästyään tytön luokse, punaiset hiukset näyttivät uppoavan Jamesin olkapäähän. Tyttö itki pojan olkapäätä vasten, eikä poikaa näyttänyt haittaavan lohduttajan roolissa oleminen.

-Oho. Monesta vetoa, että kura-Evansista ja Potasta tulee tänään pariskunta? Bellatrix kysyi Luciukselta.
-Siinäpähän tulee, Lucius sanoi mitäänsanomattomasti. -Ansaitsevat varmasti toisensa.
-Siitä puheen ollen, Bellatrix aloitti ajatellen hetkensä tulleen. -Mitä ajattelet seurustelemisesta?
-Seurustelemisesta? Lucius katsoi epäuskoisena Bellatrixia kohti. -Varmastikin se olisi hyvä ratkaisu jossain vaiheessa.

Bellatrixin silmät kirkastuivat ja hän oli juuri sanomassa Luciukselle jotakin, mutta poika ehti avata suunsa ensin.

-Katsellaan pari vuotta, kun Narcissa tuosta hieman vanhenee... Ehkä hän pitää minusta vielä myöhemminkin, Lucius sanoi lipevästi nostaen toista kulmakarvaansa ja heilautten lasiaan Bellatrixin suuntan ikään kuin skoolatakseen ajatukselle.
-Cissy! Hänhän on ihan kakara! Bellatrix sylkäisi. Lucius oli nyt laskenut lasinsa alas ja katsoi tyttöä kummissaan.
-Mitä oikein keuhkoat, Bella? Lucius kysyi. -Eihän tämän vielä tarvitsekaan olla ajankohtaista. Minulla on nyt tärkeämpiä suunnitelmia.
-Lucius, Bellatrix tokaisi kulauttaen juomansa kerralla alas ja pamauttaen sen jälkeen lasinsa pöytään. -Haista paska.

Sitten tyttö lähti tiukin askelin ulos salista. Lucius jäi niille sijoilleen ihmetellen, mitä pirua äsken oikein tapahtui. Mitä hän enää missään typerissä tanssiaisissa tekisi, kun hänellä ei olisi ketään kaveria, kenen kanssa kestää oloaan moisessa ikävystyttävässä tapahtumassa. Lucius päätti myös lähteä. Yhtäkkiä eräs tietty ja hyvin tuttu näky sai pojan keskittämään kaiken huomionsa pääoven suuntaan. Valkoiseen mekkoon näytti sonnustautuneen hämmentävän tutun näköinen hahmo.

Voisiko se olla?

Lucius huomasi tytön yrittävän selkeästi livahtaa pois salista. Kun kiharat hiukset heilahtivat tytön
vilkaistessa ympärilleen, Lucius oli varma, että kyseessä oli sama tyttö kuin aiemminkin. Hänellä oli varmasti nytkin taskussaan ajankääntäjä, jonka Lucius halusi. Lucius sai heti suunnitelman päähänsä. Hän nousi pystyyn ja lähti lähes juoksujalkaa tyttöä kohti.

****

Severus Kalkaros tunsi olevansa niin vihainen ja pettynyt kuin 17-vuotias ihminen vain saattoi olla. Kuinka hän oli saattanutkin kertoa tunteistaan Lilylle. Hän oli typerin ihminen koko maan päällä. Nuorella Severus Kalkaroksela oli tällä hetkellä päässään vain yksi ajatus, joka korjaisi kaiken tämän.

Severus purki osan raivostaan pamauttamalla Luihuisen oleskeluhuoneen oven kiinni järkyttävällä voimalla. Hän suuntasi suoraan luihuisten kirjahyllylle ja etsi kärsimättömästi jotakin. Osa kirjoista putoili kurittomasti lattialle, eikä Severusta kiinnostanut vähääkään suorittaa etsintäänsä varovaisesti.

Unohtaminen, unohtaminen, unohtaminen...
Helvetti, Lilyn pitää unohtaa kaikki, mitä äsken sanoin!

-Muistot, muisti... Missä kirotussa ... Severus puhisi ääneen täynnä vihaa selaillen kirjojen takakansia.
-Muistiloitsuako etsit? Bellatrixin ääni kuului jonkun matkan päästä Luihuisten sohvalta, jonne tyttö oli linnottautunut.
-Miten se toimii? Mistä löydän sen! Severus kysyi avoimen hermostuneena ja vihaisena. Onneksi Bellatrix ei käynyt pelailemaan hänen kanssaan mitään 'kysy kauniisti' -pelejä. Sitä Severus ei nyt olisi kestänyt.
-Unhoituta. Sanot unhoituta ja ajattelet samalla hetkellä sitä asiaa, jonka haluat kohteesi unohtavan. Syvästi vaarallinen ja kielletty loitsu... Bellatrix mutisi hieman masentuneenkin kuuloisena sohvalta.
-Kenen muistin haluat pyyhkiä? Voisi kyllä olla hyvä idea... Bellatrix upposi ajatuksiinsa. Yhtäkkiä tyttö joutui säikähtämään pahemmin kuin aikoihin. Severus lähestyi häntä osoittaen taikasauvallaan Bellatrixia suoraan kasvoihin. Ennen kuin tyttö ehti kysyä, mitä pirua Severus oikein puuhasi, poika oli jo hänen edessään.
-Bellatrix. Olet hirveä lutka, unhoituta! Severus lähes huusi osoittaen tyttöä sauvallaan.

Bellatrix katsoi häntä hetken aikaa tyhjällä ilmeellä. Sitten tytön ilme muuttui kysyväksi.

-Mitä sinä oikein siinä huidot sauvallasi? Oliko sinulla jotakin asiaakin? Bellatrix kysyi ärsyyntyneenä otsaansa kurtistaen.

Severus tunsi pienen onnistumisen tunteen vellovan sisällään. Hän oli suorittanut muistiloitsun onnistuneesti. Bellatrix oli unohtanut hänen viimeisen lauseensa, kuten hän oli suunnitellutkin.

-Itse asiassa kyllä, Severus vastasi katsoen Bellatrixia tuimalla ja keskittyneellä ilmeellä. -Tahdon, että viet minut kuolonsyöjien luokse. Bellatrixin kasvoille nousi sairaanloinen hymyä muistuttava virne. Hän hykerteli hiljaa ja oli selkeästi innoissaan.

-Onnitteluni Severus, Bellatrix totesi kujertavalla äänellä. -Jokin tässä illassa sai sinut järkiisi. Kello on jo lähes yksitoista. Voimme siis lähteä heti.

Ja niin he lähtivät.

Luku 13 - Vanki



-Lähde sitten! Hermione huusi Severuksen perään itkun rajamailta. Sillä hetkellä hän myös huomasi suojataian haihtuvan hänen ympäriltään. Oli kuin läinäkyvä paperi olisi hetken kupruillut hänen ympärillään ja sen jälkeen haalistunut ilmaan. Vaistomaisesti Hermione siirtyi seinän viereen sallien mahdollisten lähellä seisovien ihmettelijöiden havaita ainoastaan hänen selkänsä.

Hermione Granger näki sivusilmällään, kuinka mustatukkainen mies harppoi aggressiivisin askelin pois Tylypahkan suuresta salista. Vielä vähän aikaa sitten Hermione oli saanut tuntea Severus Kalkaroksen vasten itseään kokonaisvaltaisemmin kuin koskaan ennen. Se suudelma oli epäilemättä hänen elämänsä paras ja voimakkain, eikä Hermione vieläkään ymmärtänyt kunnolla, mitä pirua äsken oikein oli tapahtunut.

Nuori Severus oli osoittanut olevansa rakastunut Harryn äitiin, joka näytti murtuvan tiedosta aivan täysin, ja vanhempi Severus puolestaan oli suudellut häntä, Hermionea, joka oli ollut koko ajan täysin varma tunteidensa yksipuolisuudesta. Oleellisinta taisi kuitenkin olla se, että Hermione meni kuulemaan asioita, joita Severus Kalkaros oli kenties pitänyt sisällään koko elämänsä.

Mutta kuinka hän saattoi haukkua Harryn äitiä kuraveriseksi!
Mikä sika!
Ja nytkin hän vaarantaa minun henkeni lähtemällä lapsellisesti mököttämään.
Luoja, minun on lähdettävä nopeasti hittoon täältä.
Hermione seisoi nyt lähellä tanssiaisia varten noiduttua portaikkoa ja katsoi ympärilleen. Hermionen arvion mukaan lähes sata ihmistä kuhisi ympäri suurta salia tanssien, heiluen ja jutellen. Tie ulos ei missään nimessä olisi näppärän helppo, sillä Hermionen pitäisi ennen kaikkea välttää katsomasta ketään silmiin. Hänen kasvonsa eivät saisi jäädä enää yhdenkään 70-luvun tylypahkalaisen mieleen. Juuri, kun Hermione oli valinnut sopivan reitin, jota pitkin aikoisi livahtaa ihmisvilinää pakoon, hän luuli näkevänsä Harryn. Olisiko Harry jotenkin päässyt tulemaan heidän perässään menneisyyteen? Pelastaisiko hän Hermionen nyt kaikkien aikojen pinteestä?

Hermionen toiveikkuus kuitenkin katosi kuin keväisen lumihangen viimeisetkin rippeet auringossa, kun hän tajusi, kuka tuo poika todellisuudessa oli. James Potter, Harryn isä. Hermione laski nopeasti yksi plus yksi ja muisti Lilyn siirtyneen itkuisena jonnekin lähimaastoon. Sinne Harryn isäkin varmasti suuntaisi. Ja Hermione oli oikeassa. Hän käänsi kasvonsa nopeasti takaisin suuren salin seinän suuntaan ja tyytyi kuuntelemaan.

-Lily! Mitä on tapahtunut, miksi itket? James kysyi hengästyneen ja huolestuneen kuuloisena tarttuen tyttöä hartioista. Hermione järkyttyi siitä, miten isän ja pojan äänet saattoivatkaan kuulostaa noin samalta.
-Minä aina... aina... Aina minä karkoitan kaikki! Lily itki lohduttomasti ja painoi päänsä silmälasipäisen pojan olkapäätä vasten.
-Miten niin? Kenet olet karkoittanut? Minua sinä et karkoita, James sanoi nyt rauhallisesti silittäen tytön tukkaa. Se sai tytön itkemään vielä hurjemmin.
-Lu-lu-lupaatko, että et... Että et katoa luotani... Siskoni ja S-se... Minulla ei ole enää ketään.
-Lupaan, Lily, minä lupaan.

Kuvio alkoi valjeta Hermionelle. Oli hyvinkin mahdollista, että Harryn vanhemmat päätyivät yhteen ainakin osittain juuri Severuksen toikkaroinnin seurauksena. Hän kuuli, kuinka tytön lohduton ulina oli vaihtunut rauhalliseksi nyyhkytykseksi ja pojan lohduttava puhe hiljaisuudeksi. Hermione tajusi olevansa yhä vasten suuren salin seinää. Hänellä ei olisi aikaa jäädä seuraamaan Harryn vanhempien halailua tarkemmin, vaan hänen pitäisi paeta salista äärettömän nopeasti, ja sen jälkeen hän etsisi Severuksen ja pamauttaisi tätä kunnolla kuonoon.

Hermione kulki kohti salin ovea typerästi seiniä pitkin, ja toivoi, että yhtään kukaan ei ihmettelisi. Ehkä ihmiset olisivat edes sen verran juovuksissa? Juuri, kun Hermione oli huokaisemassa helpotuksesta päästyään oven luokse, hänen henkensä salpautui kauhusta. Hermione tunsi käden tarttuvan hänen olkapäähänsä kovakouraisesti.

-Sinä et menekään yhtään minnekään! Lucius Malfoy sähisi.
-Päästä irti! Hermione tiuskaisi rutistaen vartaloaan kaarelle. Hermione tahtoi irrottautua pojan otteesta ja juosta pakoon, mutta se ei sopinut Luciuksen suunnitelmiin.
-Kukaan, Lucius sanoi hampaidensa välistä. -Ei lyö minua.
-IRTI! Hermione huitaisi nyt kätensä kaikilla voimillaan irralleen Luciuksen painostavasta otteesta. Hän lähti salamannopeasti juoksemaan pois pojan läheisyydestä.

-Nyt sinä ämmä et ala herättää tässä koko herrasväen huomiota, Lucius tuhisi vihaisesti kaivaen sauvansa esille ja osoittaen sillä Hermionea kohti. Hän  vilkaisi lähiympäristöä varmistaakseen, että kukaan ei kuulisi hänen seuraavaa loitsuaan.
-Komennu. Pysähdyt siihen, sitten alat seurata minua hiljaa ja kauniisti, etkä tee mitään muuta kuin kävelet perässäni, Lucius sähisi.

Kauhun tunne juoksi Hermionen kehon lävitse kuin jäinen vesiputous. Hän ei ollut varma, johtuiko tuo tunne siitä, että komennuskirous alkoi vaikuttaa hänen raajoihinsa, jotka pakottivat hänet pysähtymään, vai oliko se silkkaa pelkoa. Mitä Lucius oikein pistäisi hänet tekemään?

-No niin, lähdetään, Lucius virnuili sairaalloisen ivallisesti. Hermionen jalat käskivät häntä kävelemään perässä, vaikka hänen järkensä kielsi sen koko ajan.
-Senkin... Hermione halusi haukkua Luciusta ja soimata tätä siitä, miten törkeää vapaudenriistoa komennuskirous kaikessa anteeksiantamattomuudessaan olikaan, mutta sanat eivät lähteneet hänen suustaan.
-Sss...
-Oivoi, taidat haluta sanoa jotakin, mutta et pysty, Lucius ilkkui hänen perässään kulkevalle Hermionelle olkapäänsä yli.

Hermione luovutti. Hänen oli pakko kävellä Luciuksen perässä hiljaa ja säyseästi. He astelivat nopeaa vauhtia pääaulan halki kohti ylös vieviä portaita. Tuntui siltä, että seinillä roikkuvien maalausten hahmot aavistivat jollakin tasolla, että jokin oli pielessä. Ne irvistelivät heille ja näyttivät kovin paheksuvilta. Portaiden jälkeen tuli käytävä, käännös vasemmalle ja sitten oikealle. Hermione ajatteli, että jos hän painaisi reitin mieleensä, hän olisi kenties vähemmän pulassa, vaikka ajatus tuntui hänestä itsestäänkin lapselliselta. Pian Hermione kuitenkin tajusi, mihin he oikein olivat menossa. Luihuisen oleskeluhuoneen sijainti oli Hermionelle tuttu, vaikka hän ei juuri voinut sanoa asioineensa sillä suunnalla.

Uskomatonta... Miksi kukaan ei tule meitä vastaan!
McGarmiwa varmasti ymmärtäisi, että olen komennettu.

-Nyt, Lucius sanoi pysähtyen Luihuisen oleskeluhuoneen eteen ja kääntyen Hermioneen päin. -Puet tämän päällesi.

Lucius kiskaisi mustan hupullisen päällyskaapunsa pois yltään ja veti sen kovakouraisesi Hermionen yli. Hermionen kädet asettelivat vielä hupun hänen kiharoidensa ylitse siten, että hänen kasvonsa tuskin näkyivät kankaan alta.

-Hyvä tyttö. Sinä esität nyt Severusta, Bellaa tai jotakuta muuta tuttuani. Jos joku oleskeluhuoneessa ihmettelee, miksi kuljet huppu päässä perässäni, sanon sinun saaneen kirouksen naamaasi, mihin sinä nyökkäät tai heilautat kättäsi, Lucius puhui sähisten sormi pystyssä. -Onko selvä?

Hermione nyökkäsi, vaikka ei olisi halunnut. Lucius hymyili kuvottavaa hymyään ja avasi Luihuisen oleskeluhuoneen oven. Hermione huomasi heti ensimmäisenä oletettavasti tanssiaisista saapuneen kuhertelevan pariskunnan sohvalla. He molemmat näyttivät häijyiltä suudellessaan, ja se puistatti Hermionea jopa komennuskirouksen lävitse.

Huoneen perällä oli muutamia todella nuoren näköisiä tyttöja tekemässä läksyjään ja ihmettelemässä sohvan tapahtumia. Kukaan ei kiinnittänyt Hermioneen ja Luciukseen erityistä huomiota. Jotkut katsahtivat heidän suuntaansa nopeasti palaten kuitenkin hetimmiten takaisin puuhiensa pariin. Hermione halusi huutaa enemmän kuin koskaan, mutta oli kuin hänen kurkkunsa olisi ommeltu umpeen.

Lucius nyökkäsi sohvalla iilimatomaisesti liikkuvalle pojalle, joka näytti typerän voitonriemuiselta virnuillen Luciukselle tytön olkapään ylitse. Lucius käveli oleskeluhuoneen pienille portaille, jonne Hermione joutui poikaa seuraamaan. Sitten he kiipesivät portaat yläkäytävälle ja astuivat Luciuksen makuusaliin. Tavallisista makuusaleista poiketen tässä oli ainoastaan yksi sänky.

-Tiedätkös miksi tulimme tänne? Lucius kysyi lipevästi osoittaen samalla taikasauvallaan Hermionen pään yli vedettyä huppua, joka lennähti taaksepäin paljastaen tytön vihaiset kasvot. -Täällä saamme olla rauhassa.

Lucius osoitti nyt sauvallaan makuusalin ovea, jonka kahvasta kuului naksahdus. Hermione tajusi pojan lukinneen heidät kahdestaan makuusaliin, eikä hän voinut sille mitään, että hänen mieleensä tuli ainoastaan irstaita ja inhottavia ajatuskulkuja siitä, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

-Katsos, Lucius totesi lipevästi kävellen hieman lähemmäs Hermionea. -Minun sukuni on vanha ja arvostettu. Vain pari kirjettä, ja sain henkilökohtaisen makuuhuoneen jo neljäntenä kouluvuotenani. Malfoyn suvun jäsenille ei sanota vastaan.

Hermione yritti puhista jotakin takaisin, muttei vieläkään saanut sanaa suustaan.

-Ai niin, saat puhua, Lucius tokaisi. -Mutta et rääkyä tai paeta.
-Senkin iljettävä sika, paskiainen, inhottava ylimielinen ääliö, kuvottava, moraaliton naisten hakkaaja! Hermione päästeli sanoja suustaan raivon vallassa heti kun hänelle siunautui siihen tilaisuus. Lucius näytti siltä, että alkaisi pian nauraa. Se raivostutti Hermionea vielä enemmän. -NYT päästät minut pois täältä!
-Voi kultaseni... Lucius sanoi surullista äänensävyä dramaattisesti jäljitellen. -Kun minä nyt luulen, ettei se käy.

Hermione painoi tapansa mukaan käsiään nyrkkiin pitäen käsivarsiaan jäykkinä ja suorassa. Hän olisi halunnut huutaa, mutta pystyi puhumaan vain rauhallisella äänenvoimakkuudella.

-Kun minä katsos luulen, että sinulla on jotakin, mikä on minun, Lucius sanoi säälivällä äänellä katsoen Hermionea alaspäin. Poika oli yllättävän pitkä, mikä häiritsi Hermionea. Mikäli Hermione saisi kehonsa täydet voimat käyttöönsä, ei se luultavasti hyödyttäisi juuri mitään, vaikka hän kerran olikin jo Malfoylle turpaan antanut. Tai käytännössä kahdesti.
-Olet pahemman kerran väärässä, Hermione yritti sanoa mahdollisimman rauhallisesti muistaen kuitenkin heidän edellisen kohtaamisensa kirjastossa. Tuolloin Lucius oli halunnut Hermionelta ajankääntäjän, joka oli parhaillaan Hermionen taskussa.

Hän ei voi saada sitä.
Hitto, miksi en antanut sitä Severukselle.
Hän luotti siihen, että pidän sen tallessa, koska olen käyttänyt sitä ennenkin.
Kaikki päättyy tähän.

Lucius lähestyi Hermionea osoittaen tyttöä sauvallaan.

-Nyt sinä pieni nyrkkejä heilutteleva sotkupesä annat sen hopeisen esineesi minulle, Lucius sanoi alkaen saada ääneensä nyt inhoa.
-En, Hermione totesi. -Sinä et edes osaisi käyttää sitä.
-TULEJO hopeinen ajankääntäjä! Lucius pärskäisi Hermionen naaman edessä. Mitään ei tapahtunut.
-Mihin helvettiin olet piilottanut sen? Lucius kysyi menettäen koko ajan enemmän ja enemmän malttiaan.

Hermione ei ihmetellyt sitä, että ajankääntäjä ei tulisi Luciuksen luokse tulejo-loitsun avulla. Esine pitäisi tuntea, jotta sitä pystyisi kutsumaan, eikä 'hopeinen ajankääntäjä' luultavasti menisi läpi. Sitä paitsi Hermione järkeili esineen olevan tässä ajassa varmastikin rehtorin kansliassa, ja siellä sijaitsevat tavarat olisi suojattu paremmin kuin hyvin oppilaiden tulejo-yritelmiltä.

-Tyhjennä taskusi, Lucius sanoi tyynesti osoittaen Hermionea sauvallaan.
-Sinulla EI ole oikeutta!
-Sinulla ei ole oikeutta aukoa päätäsi minulle! Et tiedä kuka olen! Lucius raivosi.

Sitten hän osoitti sauvallaan Hermionea, minkä jälkeen ensimmäisenä tytön päältä lennähti pois Luciuksen päällyskaapu ja sen jälkeen Hermionen oma neuletakki. Hermione tunsi olonsa pöyristyneeksi siitä, että mokoma nulikka riisui häntä tuosta vain.

-Kuinka kehtaat! Hermione parkaisi.
-Katsotaanpa, mitä täällä on, Lucius totesi ravistellen valkoista vaatekappaletta kovakouraisesti. Hermione valmistautui siihen, että hopeinen ajankääntäjä kilahtaisi lattialle, ja hänen ja Severuksen typerä seikkailu olisi ohi. He joutuisivat jäämään tähän aikaan, eikä Hermione enää näkisi ystäviään tai perhettään. Hermione tunsi voivansa luovuttaa kaikin mokomin. Hän valahti lattialle polvilleen silkasta surusta ja pettymyksestä. Hän hautaisi kasvonsa käsiinsä. Jotakin kolahteli lattiaa vasten, mutta Hermione ei kestänyt katsoa.

-Missä se on? Lucius tivasi edelleen kyykistyen nyt Hermionen eteen ja osoittaen tätä edelleen sauvallaan.
-Mitä? Mitä tarkoitat? Sehän... Hermione tunsi olonsa vähintäänkin hämmentyneeksi ja toisaalta myös järkyttyneeksi. Lattialle olivat kolahtaneet hänen eiliset pienet korvakorunsa ja Severuksen pullottama liemi, joka heidän piti sujauttaa Luciuksen juomaan. Ei ajankääntäjää.

Ei ajankääntäjää.

Ensimmäinen tunne Hermionen pään sisällä oli helpotus. Lucius ei saisi ajankääntäjää eikä siis ainakaan hajottaisi sitä taivaan tuusannuuskaksi. Jotain toivoa vielä olisi. Mutta missä pirussa ajankääntäjä sitten oli, jos ei hänen taskussaan? Hermione oli täysin varma, että oli kokeillut taskuaan ennen lähtöään suureen saliin, ja ajankääntäjä oli takuuvarmasti ollut tuon vaatteen syvässä taskussa. Olihan juomakin siellä.

-Missä taikasauvasi on? Lucius kysyi epäuskoisena. -Tulejo sauva.
-Minun taikasauvani ei ole täällä, Hermione sanoi totuudenmukaisesti. -Se on eräällä toisella.
-Miksi helvetissä et kanna sauvaasi koko ajan? Lucius töksäytti. -Olet idiootti.
-Minä... Jätin sen suureen saliin ennen kuin sinä pakotit minut tänne! Hermione tiuskaisi keksien mielestään riittävän hyvän tekosyyn sauvattomuudelleen. Ei hän todellakaan aikoisi kertoa Luciukselle, että hän ei pystynyt taikomaan täällä ja että Severus säilytti hänen sauvaansa.

-Ja mitä helvettiä tämä on? Lucius sanoi nostaen liemipullon lattialta ja tyrkyttäen sitä Hermionen silmien eteen. Pullo olisi epäilemättä hajonnut kivilattialle siihen paikkaan, jollei se pudotessaan olisi osunut osittain Luciuksen kalliin näköiselle matolle.
-Luoja sinä osaat olla ääliö, Hermione ärisi Luciukselle. Hän mietti hetken, miten pelastaisi tilanteen ja estäisi Luciusta avaamasta pulloa ja pahimmassa tapauksessa juottamasta sen sisältöä Hermionelle. -Sehän on tavallista vettä! Olin tanssiaisissa ja tahdoin kantaa omaa vesipulloani. Teen niin usein.

Lucius katsoi Hermionea suupieli nykien. Hän ravasi pientä ympyrää kärsimättömän näköisenä. Poika oli niin raivoissaan siitä tosiasiasta, että ei saanutkaan ajankääntäjää, että ei jaksanut käyttää yhtään keskittymiskykyään pieneen pulloon. Hän kuitenkin avasi sen ja käveli takaisin Hermionen eteen. Hermione alkoi pelätä pahinta. Lucius tuli aivan Hermionen kasvojen eteen ja nosti pullon nenänsä alle.

Voi, tuo onkin hyvä idea.
Juo se, juo se.
Hermionesta tuntui liian helpolta, että hän oli nyt jo näin lähellä tehtävän suorittamista. Kun Lucius joisi tuon liemen, Hermione vain sanelisi Luciukselle sen, mitä Hermione ja Severus olivat sopineet, ja homma olisi muistiloitsua vaille selvä. Hermionen aavistus siitä, että tämä olisi aivan liian helppoa kuitenkin osoittautui paikkansa pitäväksi.

-Vai että vettä... Lucius sähisi Hermionen edessä ja veti pitkän henkäyksen pullosta. Haistettuaan lientä Lucius vietti muutaman sekunnin selkeästi analysoiden tilannetta. Ja se riitti hänelle. Lucius ei pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, että hän tahtoi hopeisen ajankääntäjän hinnalla millä hyvänsä.
-Haisee vedeltä, eikö? Luuletko, että tavallisella juomavedellä saavutetaan jotakin suurta. Sinä taidat olla tyhmempi, miltä näytätkään! Hermione usutti parhaansa mukaan Luciusta uskomaan, että pullon sisältöön ei enää kannattaisi kiinnittää huomiota.

Pitelemätön viha nousi takaisin Luciuksen kasvoille.

-Nyt sinä lutka kerrot minulle, missä se ajankääntäjä oikein on!

Kuului räsähdys. Lucius oli heittänyt pullon makuusalin seinään. Pienet sirpaleet lentelivät kauas, ja korkki pyöri ankeasti Hermionen jalkojen juureen. Liemi valui noroissa makuusalin seinää pitkin alas lattialle pieneen lätäkköön. Hermione ei voinut mitään sille, että tunsi pientä tyytyväisyyttä siitä, että Lucius oli sen verran yksinkertainen, että ei ollut oppinut seitsemän vuoden aikana liemistä sitäkään vähää, että veden hajuinen tai makuinen liemi ei ollut mikään harvinaisuus. Severuksella olisi vielä lisää täysin samaa ainetta. Peli ei ollut vielä täysin menetetty.

-Minä en osaa yhtään sanoa missä se on, Hermione sanoi täysin vakavissaan. -Se on kadonnut.
-Älä valehtele minulle, Lucius sanoi tuoden taas sauvansa häiritsevän lähelle Hermionen kasvoja.
-En valehtele.
-Missä se on!
-En tiedä!

Lucius turhautui koko ajan enemmän. Miten hän saisi tiedon lypsettyä tuosta raivostuttavasta ihmisen kuvatuksesta, joka ei suostu kertomaan hänelle nytkään mitään. Sitten Lucius sai idean. Hän kiskaisi Hermionea käsivarresta ja tunki taikasauvansa tytön käteen.

-Mitä hittoa sinä oikein... Hermione kysyi ärsyyntyneenä yrittäen pyristellä irti Luciuksen otteesta.
-Sauvasi ei ole täällä, joten kutsut ajankääntäjän minulle tällä sauvalla.
-En aio koskea mihinkään, mikä on sinun henkilökohtaista omaisuuttasi!
-Sinä tottelet tai teen sinusta kotitonttujen aamiaisen! Usko pois, sinun poissaoloasi ei huomaisi kukaan! Et käy tätä koulua, kukaan ei tunne sinua, et ole kukaan! Lucius pauhasi.

Hermionea kirvelsi se tosiasia, että Luciuksen sanoissa oli perää. Hän ei voinut suojautua mitenkään, eikä hänellä ollut mitään yhteyksiä tämän ajan ihmisiin. Hermionen ei missään nimessä pitäisi alkaa leikkiä hengellään etenkään silloin, kun Severus ei olisi paikalla taikomiskykyineen.

-Hyvä on, jos välttämättä haluat! Hermione tiuskaisi ja otti Luciuksen taikasauvan käteensä.
-Tulejo ajankääntäjä, Hermione lausui. Mitään ei tapahtunut. Lucius oli ällikällä lyöty. Miksei loitsu toiminut?
-Taio mitä tahansa, Lucius sanoi ällistyneenä.
-Mitä hyötyä...
-Tee se!
-Alohomora! Hermione osoitti ovea.

Ei mitään.

-Valois! Pimi!

Ei vieläkään mitään.

-Merlin soikoon, Lucius katsoi Hermionea järkyttynein kasvoin. Pojan ilmeessä oli myös jotakin samaa kuin nuoren lapsen kasvoissa silloin, kun tämä on ensimmiästä kertaa museossa ja näkee dinosauruksen luurangon. Oli kuin Luciuksen edessä olisi ollut jotakin uskomattoman harvinaista ja erikoista.
-Sinä et osaa taikoa! Lucius pärskähti vahingoniloisena. -olet surkki! Ei ihme, ettet saa käydä koulua, olet likainen pieni surkki!
-Hyvä on, olen surkki, Hermione valehteli ajatellen, että selitys ei kuitenkaan ollut kovin kaukana nykyhetken todellisuudesta. Ehkä se rauhoittaisi Luciusta hieman. -Oletko nyt tyytyväinen?

-Voi kyllä! Olen erittäin tyytyväinen, Lucius parahti äänessään lähes naurua. -Minä nimittäin tiedän, miten surkkeja käsitellään! Te onnettomat ja häpeälliset taikomattomat raukat ette tuota minulle minkäänlaisia ongelmia.

Hermione nielaisi.

****

Severus Kalkaros oli koko ikänsä pitänyt huolen omasta yksityisyydestään. Hän oli huolehtinut tarkoin siitä, millainen kuva muilla hänestä oli. Severukselle oli tärkeää, että häntä pelättiin ja jopa pidettiin epämukavana persoonana. Kaiken taustalla oli hänen häpeällinen ja traaginen rakkautensa Harry Potterin äitiä, Lily Evansia kohtaan, josta kenenkään ei koskaan ikipäivänä pitänyt saada tietää. Ainakaan Dumbledoren lisäksi, ja hänkin ainoana todistajana oli kuollut. Severus ei saattanut käsittää, miten tilanne olikaan mennyt siihen, että Hermione Granger, hänen entinen oppilaansa, päätyi todistamaan katselu- ja kuunteluetäisyydeltä Severuksen elämän katkerinta käännekohtaa.

Ääliö, miksi et muistanut, että se tapahtui niissä helvetin portaissa.
Olet viettänyt suuren osan elämästäsi yrittäen painaa sen tapahtuman unohduksiin, ehkä siksi?
Ei, syy oli se, että olit liian keskittynyt entisen oppilaasi lähentelyyn.
Olet säälittävä paska.

Severus vihasi itkemistään. Tätä ennen hän oli antanut kyyneleiden purkautua vastaavalla voimakkuudella viitisen vuotta sitten sodan aikoihin. Severus oli palannut Kalmanhanaukiolle Dumbledoren kuoleman jälkeen, ja hän oli löytänyt Lilyn vanhan kirjeen, jossa oli tämän allekirjoitus. Pelkkä Lilyn nimen ja käsialan näkeminen oli tuolloin suistanut Severuksen täysin raiteiltaan. Luoja, jos hän olisi silloin tiennyt päätyvänsä vielä näkemään ilmielävän Lily Evansin... Tällä tavalla ajateltuna oli siis ymmärrettävää, että Severus tuhlasi kyyneleitään tälläkin hetkellä.

Severus oli kävellyt tarkoituksellisesti ulos. Hän tarvitsi hyytävän talvista ilmaa rauhoittaakseen tunteensa. Kerrankin oli sellainen ilta, jolloin lunta ei satanut. Tuuli oli kuitenkin sitäkin armottomampi, ja Severus tunsi ansaitsevansa jokaisen pistävän huiskauksen kasvojaan vasten.

Kuinka saatoit suudella sitä tyttöä?
Hänhän saa traumoja loppuiäkseen.
Miksi hän sitten näytti nauttivan tilanteesta niin paljon?
Se johtuu puhtaasti siitä, että näin poikkeukselliset olosuhteet ovat sekoittaneet hänen päänsä.
Omassa ajassamme tätä ei olisi koskaan tapahtunut.

Mies seisoi niillä sijoillaan useita minuutteja. Juuri sillä hetkellä, kun Severus oli todennut jäisen ulkoilman rankaisseen häntä jo tarpeeksi, hän joutui tekemään jo tutuksi tulleen väistöliikkeen. Tylypahkan pääovesta linnan pihamaalle astui kaksi harvinaisen tuttua hahmoa. Ja Severus Kalkaros tiesi tasan tarkkaan, mihin nuo nuoret olivatkaan matkalla.

-Tällipajun luota noin sata metriä metsään päin, nuori Severus sanoi ilmeettömästi kävellen niin nopeasti, että mustatukkainen tyttö hänen perässään joutui lähes kompastelemaan. -Opettajanhuoneen ikkunasta on naurettavan suora näköyhteys sinun ehdottamaasi sijaintiin.
-Olet siis ilmiintynyt useinkin pois koulun alueelta? Bellatrix sanoi Severuksen perään äänessään hieman ihailua. -Täytyy sanoa, etten olisi uskonut sinusta.
-En välitä siitä, mihin uskot, Severus sähähti. -Viet minut vain kokoukseen, muusta en piittaa.
-Se kuraverinen tyttö ei siis ole enää ongelma? Bellatrix kysyi hieman hengästyneenä kasvoillaan kummallisen tyytyväinen ilme.
-Se ei kuulu sinulle, Severus kääntyi nyt ensimmäistä kertaa katsomaan Bellatrixia silmiin. -Mutta ei, Evans ei ole enää minkäänlainen ongelma. Minulla ei ole sympatiaa kuraverisiä kohtaan.

Severus muisteli katkerana, miten ilta jatkuikaan. Hän oli tutustunut kuolonsyöjiin, ollut vaikuttunut heidän toimintasuunnitelmistaan ja päättänyt liittyä heidän joukkoonsa. Säännölliset kokoukset olivat vieneet Severuksen ajatuksia pois Lily Evansista ja tuoneet hänen elämäänsä hyvää säännöllisyyttä. Lisäksi kuolonsyöjien joukossa hän oli saanut osakseen ensimmäistä kertaa ihailua ja kunnioitusta.

Kuolonsyöjissä häntä ei katsottu kuin hikipinkoa kummajaista, vaan hänen osaamistaan ja älyään pidettiin poikkeuksellisena ja kadehdittavana. Kyseisestä yhteisöstä Severus oli löytänyt myös tytön, jonka kanssa päätyi myöhempinä vuosina kostean kapakkaillan päätteeksi menettämään poikuutensa. Tuo suhde oli kuitenkin täysin platoninen, eikä hän pystynyt tuonakaan aikana ajattelemaan muuta kuin kyseisen tytön puutteita. Ulkoisesti tyttö oli ollut upea, Severuksen mielestä huomattavasti yli hänen tasoisensa, mutta he eivät pystyneet keskustelemaan yhtään mistään muuten kuin humalassa. Hän oli siis väkisinkin ajatellut, että tyttö ei ollut läheskään Lilyn tasoinen.

Severus huomasi ajattelevansa, että oli kulunut vuosia ennen kuin hän oli päässyt ajatusyhteyteen kenenkään naispuolisen henkilön kanssa. Hermione Granger oli tuonut hänen elämäänsä aivan uudenlaista sisältöä, jota oli vaikea määritellä. Sen lisäksi, että tyttö oli hämmentävän fiksu, hän oli kiinnostunut Severuksen mielipiteistä, halusi oppia tämän sanoista ja teoista sekä luotti häneen.

Totta, tyttö tosiaan luotti häneen. He olivat tässä käsittämättömässä tilanteessa, jossa heillä ei ollut muuta kuin toisensa. Ja tämän kaaoksen keskellä Hermione Granger luotti häneen. Severus tunsi itsensä nyt valtaisaksi törkimykseksi jätettyään Hermionen yksin saliin. Eikä tyttö edes pystyisi taikomaan. Severus halusi nyt soimata itseään enemmän kuin koskaan. Hän oli suudellut noin 20 vuotta nuorempaa naista ja jättänyt hänet sen jälkeen oman onnensa nojaan olosuhteisiin, jotka olivat kaikkea muuta kuin mukavat.

Sinun täytyy hakea tyttö heti.

Severus kiiruhti takaisin sisälle. Hermione tuskin olisi enää salissa, sillä tultuaan näkyväksi hän luultavasti vain etsisi suojaisan paikan. Severus kävi suuren salin ovella ja huomasi olevansa oikeassa. Itse asiassa salissa ei enää ollut yhden kuhertelevan pariskunnan ja itsekseen juopuneesti tanssivan pojan lisäksi ketään.

Hyvä, hän on mennyt takaisin tarvehuoneelle.

Severus kieltäytyi ajattelemasta sitä vaihtoehtoa, että Hermione Granger oli jossakin muualla kuin tarvehuoneessa. Tytön oli täytynyt siirtyä hyvin nopeasti takaisin ainoaan paikkaan, jossa hän tietäisi olevansa turvassa. Hermionen valtavan viehättävän mekon helmat olisivat heilahdelleet sensuellisti mutta silti kurittomasti, kun tyttö olisi kiirehtinyt portaita pitkin ylös tarvehuoneelle saakka. Hänen kiharansa olisivat viimeistä hiussuortuvaa myöten hänen korviensa takana. Hän olisi myös hengästynyt hieman ja asettunut saman tien sängyn reunalle tasaamaan oloaan.

Niin sen oli täytynyt olla. Severus ei halunnut uskoa muuta.

Saavuttuaan valtaisan nopean portaiden kapuamisen jälkeen tarvehuoneelle, Severus riuhtaisi kyseisen oven auki sellaisella voimalla, että se olisi helposti voinut irrota saranoiltaan.

-Hermione! Severus huusi jo ennen kuin oli päässyt Hermionen puolelle tarvehuonetta. Tyttö ei ollut siellä. Häiritsevä paniikki alkoi vaivata Severusta samalla kun hän tarkasti jokaisen mahdollisen kolkan tarvehuoneen molemmilta puolilta. Severuksen liikkeet alkoivat muuttua koko ajan aggressiivisemmaksi, ja ennen kuin hän huomasikaan, hän oli pyyhkäissyt kaikki irtonaiset asiat pöydän päältä lattialle. Hänen hengityksensä oli nopeaa ja häiriintynyttä.

Helvetin helvetti.
Se tyttö ei pärjää täällä yksinään sekuntiakaan.
Tällä kertaa lopputuloksena voi olla pahempaa kuin Luciuksen potkujen kohteeksi joutuminen.
Severuksen tosiaan pitäisi löytää Hermione mahdollisimman pian.

****

Lucius yhdisteli päässään erilaisia toimintavaihtoehtoja. Se mikä oli varmaa, oli se, että hänen täytyi saada
tuo raivostuttava surkki antamaan hänelle hopeinen ajankääntäjä. Ja koska tyttö ei ymmärtänyt omaa parastaan ja
totellut, totuus pitäisi pakottaa ulos hänestä. Luciuksen päässä välähti.

-Tiedätkös mikä päivä tänään on? Lucius kysyi ivallisesti Hermionelta, johon hän oli komennuskirouksen jälkeen
langettanut paikallaanpysymisloitsun. Tyttö sätki ärsyyntyneesti, mutta ei päässyt liikkumaan.
-Tanssiaispäivä? Kusipäiden virallinen pyhäpäivä? Hermione sanoi katsoen Luciusta inhoten.
-Tykkään kyllä siitä, että sinussa on luonnetta, Lucius tokaisi. -Mutta ei, tänään on surkkien onnenpäivä.

Hermione katsoi Luciusta edelleen ilmeellä, joka enteilisi tavallisissa olosuhteissa oksentamista.

-Se tarkoittaa sitä, että olen varannut sinulle aivan ikioman oleskeluhuoneen, Lucius virnisti.
-En halua sinulta mitään, Hermione sanoi niin ilmeettömästi kuin suinkin pystyi.
-No voi. Sitten minun täytyy laittaa sinut sinne väkisin.

Juuri kun Hermione oli kirkaisemassa, Lucius vaiensi hänet jälleen kevyellä sauvan heilautuksella. Sitten Lucius
kiskaisi Hermionea kädestä ja kuljetti tämän makuusalin yhteydessä olevaan kylpyhuoneeseen. Oli epäilemättä
selvää, että tämäkin tila oli Luciuksen omassa käytössä. Seinällä oli Malfoyn sukupuu kultaisissa kehyksissä,
kuvia erilaisista kartanoista ja raivostuttavan siloiteltu muotokuva Luciuksesta itsestään. Huone oli kalustettu
erilaisilla pienillä tuoleilla ja pöydillä, ja se oli niin valtava, että se olisi voinut olla muutakin kuin
pelkkä kylpyhuone.

-Sinä menet sinne, Lucius sanoi ravistaen Hermionen irti käsivarrestaan. Kovakouraisesta eleestä päätellen
näytti siltä, että Hermione olisi tosissaan voinut tahria pojan käsivarren jotenkin. Hermione tömähti
kylpyhuoneen lattialle ja yritti samantien nousta takaisin ylös ja paeta ovesta. Se jäi kuitenkin vain
yritykseksi, sillä Lucius oli jo taikonut makuusalia ja kylpyhuonetta erottavalle oviaukolle voimakkaan
suojataian.
-Aaa! Hermione lysähti takaisin lattialle oven eteen. Isku oli tuntunut samalta kuin sähköistetty piikkilanka-aita, jota Hermione lapsena oli vahingossa sohaissut kädellään hänen isovanhempiensa luona maaseudulla.
-Voi, se taisi sattua hieman, Lucius katsoi halveksuen alaspäin tyttöä, joka tutisi tuskasta. -Nyt toivottavasti opit sen, että minun kanssani ei temppuilla.

Lucius käveli ovesta ulos helpon näköisesti, ja Hermione jäi hieman sinertävänä hohtavan suojakilven taakse Lucius Malfoyn kylpyhuoneeseen.

-Jätän sinut tänne miettimään vielä uudestaan, haluatko kertoa, missä pirussa se ajankääntäjä oikein on, Lucius sanoi pilkallisesti.
-Et voi pitää minua täällä! Joku huomaa kyllä! Hermione huusi.
-Itse asiassa, Lucius sanoi ja alkoi nauraa hiljakseen. -Kukaan ei huomaa. Voit huutaa niin kovaa kuin haluat, mutta kukaan ei varmasti kuule sinua.
-Joku tulee tänne ja näkee, että...
-Kukaan ei myöskään näe sinua, Lucius virnisti kuvottavan tyytyväisen näköisenä. -Ei sillä, että kukaan muutenkaan omaan makuusaliini tulisikaan.

Hermione halusi sanoa jotakin, mutta ei keksinyt enää vastaväitteitä. Lucius jättäisi hänet vangiksi tänne, eikä hän voisi asialle juuri nyt yhtään mitään.

-Sitä... Sitä paitsi, Lucius nauroi nyt lähes täydellä äänellä. -Joulutanssiaisten idea on se, että niiden jälkeen alkaa joululoma. Kouluun jää hädin tuskin ketään opettajia, ja suurin osa oppilaistakin lähtee koteihinsa. Olemme Luihuisen tiloissa lähes kaksin.
-Sinä et voi pitää minua täällä! ET VOI! Hermione huusi nyt raivoissaan ja tunsi kyyneleet silmissään. Lucius ei kuitenkaan jäänyt kuuntelemaan tytön protesteja vaan harppoi päättäväisin askelin ulos myös makuusalista ja pamautti oven kiinni takanaan.

Hermione alkoi ymmärtää, mitä oikein oli tapahtunut.  Kylpyhuoneen kylmät laatat painoivat hänen paljaita polviaan, ja hän saattoi tuntea, kuinka yksinäisyys ja avuttomuus alkoivat kaivautua esiin raivon ja hämmennyksen alta. Severuksen olisi parasta löytää hänet ja pian.

Luku 14 – Pelastaja?



Tylypahkan tarvehuoneen sängyn päällä nukkui hahmo, joka nopeasti katsottuna muistutti lennosta alas ammuttua mustaa korppia. Severus Kalkaros heräsi kenties epämukavimmasta nukkumisasennosta aikoihin. Aurinko porotti tarvehuoneen ikkunasta häiritsevän kirkkaasti, ja valo tuntui saavan entistä enemmän voimakkuutta siivilöidyttyään ikkunanpielien lumen kautta. Oli pieni ihme, että mies oli saanut sekuntiakaan unta. Niin paljon hän oli soimannut itseään Hermione Grangerin yksinään ja suojaamattomaksi jättämisestä.

Tänään hän aikoisi löytää tytön, vaikka se olisi hänen viimeinen tekonsa. Severus nousi istumaan ja tunsi, kuinka lähes jokaiseen hänen tiedostamaansa lihakseen sattui. Hän oli nukkunut täysissä pukeissa päiväpeiton päällä ja kokenut, että asettumalla jotenkin mukavasti hän olisi osoittanut iselleen hyväksyvänsä eilisen tekonsa. Ikään kuin itseään rangaisten Severus oli käynyt puolinaiseen istuma-asentoon ja suostunut sulkemaan silmänsä vasta sitten, kun ei enää millään jaksanut pitää niitä auki.

Hermione Grangerin katoaminen ei luultavasti tavallisissa olosuhteissa olisi aiheuttanut Severus Kalkaroksen ajatuksissa minkäänlaista henkilökohtaista turhautumista. Näissä olosuhteissa ei kuitenkaan ollut yhtikäs mitään tavallista. Sen lisäksi että Severus oli onnistunut kehittelemään romanttisia tunteita tyttöä kohtaan, oli hänen eilinen rynnistämisensä pois suuresta salista uskomattoman epäammattimainen ja lapsellinen teko. Hän häpesi tunnepuuskaansa, vaikkakin sille oli voimakkain mahdollinen syy.

Severus tarkasti nopeilla käsien liikkeillä kaapunsa taskut. Mikäli hän olisi kaiken katastrofaalisuuden lisäksi vielä pudottanut jotakin tärkeää, voisi hän jättää viimeisetkin itsekunnioituksensa rippeet ja viettää loppuelämänsä häveten omaa olemassaoloaan.

Eilen pullotettu liemi pienessä pullossaan, Severuksen taikasauva, Hermionen käyttökelvoton taikasauva ja...

Mitä helvettiä?
Ajankääntäjä.
Missä välissä Hermione on siirtänyt sen kaapusi sisätaskuun?

Severus sai jälleen kokea tunteen, joka ei istunut hänelle laisinkaan. Ei ollut pätkääkään Severus Kalkaroksen tapaista ihmetellä lähes suu auki jotakin tilannetta, jota hän ei osannut odottaa.

Mitä ihmettä se tyttö oikein miettii? Taas kerran hän on päättänyt tehdä jonkin päätöksen omine nokkineen. Ja käyttänyt varmastikin hyväkseen sitä tilannetta, kun olit liiskaantuneena häneen kiinni.
Niinpä tietysti.

Severus nousi kunnolla seisomaan ja käveli Hermionen puolelle tarvehuonetta. Oli käsittämätöntä, kuinka huone saattoikaan tuoksua aivan Hermionen hiuksilta, vaikka tyttö ei ollut viettänyt huoneessa erityisen paljon aikaa eikä myöskään käyttänyt tukkansa asetteluun juurikaan kemikaaleja. Eilisestä lähentymisestä huolimatta Severus koki olevansa parhaillaan jonkinlaisella kielletyllä alueella, jonne hänellä ei olisi yksin asiaa. Hänen oli  kuitenkin välttämätöntä nostella tytön peittoja ja paria vaatekasaa, sillä Severus etsi Hermionen puolelta jotakin.

Kun tietämystaialla loitsittu sivu osui Severuksen silmään, hän taittoi sen ja vei sen omalle puolelleen. Sivulla hohti edelleen sinertävällä riimurivien lisäksi kuoleman varjelusten symboli ympäröitynä neliöllä. Severus vaipui mietteisiinsä.

Olisiko Lucius todella kehitellyt koko neljännen varjeluksen ajatuksen omassa päässään? Severus muisti hyvin sen, kuinka Lucius oli lähes pakkomielteisesti puhunut Tuonelan virroista ja kuolemattomuudesta Bellatrixille. Severus ei kuitenkaan koskaan saanut sellaista kuvaa, että Lucius olisi kuvitellut saavansa haltuunsa tätä kautta jonkinlaisen neljännen kuoleman varjeluksen.

Lucius oli ahne ja vallanhaluinen, hyvin samankaltainen kuin Valedro kuolonsyöjien alkuaikoina (myöhemmin Valedrosta tuli pelkästään läpimätä ja murhanhimoinen). Kävisi siis hyvin järkeen, että Lucius olisi jopa piirrellyt kyseisen symbolin havitellen itselleen jotakin, mitä kellään muulla ei ollut. Ja sama suuruudenhullu luulo siirtyisi lopulta Dracolle.

Severus vilkaisi taas sivua. Tietämystaialla piilotetut rivit ja varjelusten symboli hajottivat Severuksen ajatusketjun. Lucius ei ollut erityisen välkky, eikä häntä koskaan tavannut tutkailemasta erikoisia loitsimismahdollisuuksia vapaa-ajallaan. Jos Lucius oli symbolin takana, kuinka hemmettissä hän on saanut tietää tietämystaiasta? Kuinka hän on voinut osata käyttää sitä?

****

Hermione oli nukkunut erittäin katkonaisesti Luciuksen makuusalin valtavan kylpyhuoneosion lattialla. Lucius ei ollut tullut makuusaliinsa yöksi. Makuusalin ja kylpyhuoneen välinen ovi oli auki, ja oviaukkoon noidutusta suojataiasta huolimatta Hermione näki erittäin hyvin makuusalin puolelle. Eikä siellä ollut näkynyt liikettäkään sen jälkeen, kun Lucius eilen oli marssinut ovesta ulos.

Yön aikana Hermione oli ehtinyt käydä läpi kaikenlaisia ajatuksia alkaen mahdollisesta nälkäkuolemasta aina huoneessa toteutettaviin itsemurhakeinoihin saakka. Jälkimmäisen kohdalla hän ei ollut ainakaan tässä vaiheessa vankeuttaan kovin tosissaan, mutta suljetussa tilassa hänen mielensä oli ohjautunut mitä ahdistavimpiin ajatuskulkuihin. Oli sanomattakin selvää, että Hermione oli hyvin sitkeä persoona, mutta toisaalta hän ei ollut juuri koskaan kokenut yksin vankina olemisen ahdistusta. Mikäli hänen aiemmissa seikkailuissaan jokin oli mennyt pieleen, olivat he aina olleet Harryn ja Ronin kanssa yhdessä pulassa.

Kuinka kauan hän mahtaa pitää minua täällä?
Onko edes teoriassa olemassa mitään keinoa, jolla Severus voi paikantaa minut?

Hermionea hävetti, että vallattomana hänen sisällään kuohuvasta ahdistuksesta huolimatta voimakkain tunne, jonka hän pystyi tästä sekamelskasta tunnistamaan, oli nälkä. Juuri kun Hermione alkoi muistella, kuinka kauan ihminen selviäisi ilman ravintoa juoden pelkästään vettä, hänen ajatuksensa katkesivat.

Kräks

Hermione säpsähti huomatessaan tontun ilmestyneen aivan hänen eteensä. Hyvin nopeasti hänen ilmeensä kuitenkin muuttui hämmentyneestä vihaiseksi.

-Seamus! Senkin kaksinaamainen rotta! Hermione tiuskaisi ääneen asiat, jotka tulvivat ensimmäisenä hänen mieleensä. Hän kuitenkin katui sanojaan hyvin nopeasti. Lähes kaiken sen ajan, jonka Hermione oli taikamaailmassa viettänyt, hän oli yrittänyt ymmärtää tonttuja ja nähnyt aidosti niissä aina jotakin hyvää. Nyt hänen ajatuksiinsa vain vaikuttivat liikaa viimeaikaiset tiedot Seamus-tontun petturuudesta.

-S-Seamus vain tottelee... Isännän... Isännän käskyjä, Seamus kähisi hieman takellellen ja ojentaen Hermionen eteen pientä tarjotinta, joka oli juuri ilmestynyt tyhjästä tontun käteen. Tarjottimella oli hedelmiä, leipäpalasia ja kannullinen vettä. Lucius aikoi siis ainakin ruokkia Hermionea. Samalla Hermione myös tajusi, että oli järjetöntä haukkua tonttua kaksinaamaiseksi, sillä se ei selkeästikään ymmärtäisi, mistä on kyse niin kauan kun Hermione viittaisi johonkin, mikä tapahtuisi vasta tulevaisuudessa.

-Ja isäntäsi on Lucius Malfoy, tiedän kyllä, Hermione sanoi tekemättä elettäkään tarjottimen ottamiseksi.
-Tiesit sitä paitsi varmaan, että Tylypahkan tontut eivät saa olla riippuvaisia kenenkään oppilaan käskyistä? Hermione valisti tonttua näsäviisaalla sävyllä, jonka hän oli omaksunut koko pitkän koulu-uransa aikana.

-Miksi-miksi sinä likainen tyttö yrität kertoa, kuinka Seamus saa elää? Seamus katsoi Hermionea säälivällä ja ankealla katseella, johon Hermione ei ollut tottunut. Hänen ajassaan tonttu oli kyllä iän myötä rähjääntynyt ja tonttumaiseen tapaan ajoittain itsesäälinen, mutta kuitenkin päällisin puolin ilomielinen.
-M-minä tiedän, että sinä olet surkki, Seamus sanoi nyrpistäen jo valmiiksi kurttuista naamaansa inhoa viestivään ilmeeseen. -Isäntä on kertonut, että pitää surkkia täällä niin kauan kunnes surkki kertoo jotakin, mitä isännän on tiedettävä.

-No sitten voitkin mennä ja etsiä tuon limaisen isäntäsi ja ilmoittaa hänelle, että en pysty kertomaan hänelle yhtään mitään, joten on meidän molempien ajanhukkaa, että lojun hänen typerän kylpyhuoneensa lattialla, Hermione sanoi tontulle pistäen kätensä puuskaan.
-S-Seamus sanoi vahtivansa, että surkki syö ruokansa, Seamus sanoi asettaen myöskin kätensä puuskaan.
-Turha luulo, Hermione tokaisi. -Mikäli Lucius Malfoy kuvittelee pitävänsä minua täällä niin kauan, että syömiseni on välttämätöntä, hän on väärässä. Voit kertoa sen hänelle.

Samalla kun Hermione oli nousemassa kävelläkseen kauemmas tontusta, tapahtui jälleen jotakin, mitä hän ei ollut ennen joutunut todistamaan. Tonttu menetti malttinsa täysin päästäen suustaan rääkyvän äänähdyksen, joka olisi jossakin tilanteessa varmasti kuulostanut sanalta. Se paukautti tarjottimen lattiaan sellaisella voimalla, että vesikannu kaatui ja yksinäinen omena lähti vierimään lattiaa pitkin päätyen aina makuusalin puolelle saakka.

-Isäntä on käskenyt Seamusin vahtia, että surkki syö! Seamus ärisi huitoen käsillään raivokkaasti. -Joten si-sinä syöt!
-Tai mitä? Mitä se vähä-älyinen limapallo on uhannut tehdä sinulle, jos et pysty vahtimaan minun syömisiäni! Hermione huusi takaisin.
-Lucius-isäntä voi-voi-voi laittaa Seamusin pään Malfoyn vanhan kartanon seinälle! Seamus on palvellut sen kartanon väkeä jo kolme sukupolvea ja nähnyt, mitä tuhmille tontuille tapahtuu! Seamus kähisi kuulostaen nyt jo hieman vinkuvalta koiralta.

-Niin tyypillistä käytöstä kotitonttuja kohtaan! Hermione huudahti asettaen kätensä turhautuneena kasvojensa päälle. -On uskomattoman väärin, että velhomaailma suorastaan kannustaa noitia ja velhoja kotitonttujen uhkailuun. Teillä on oikeuksia, ymmärräthän sen?

-Mitä su-surkki tietää meidän oikeuksistamme!
-Paljonkin! Voisitte elää vapaana, ilman jatkuvaa pelkoa siitä, että joku toinen määrää kohtalostanne!
-Miten se on mahdollista, että su-surkille on kerrottu...

-Koska minä en ole surkki! Hermione huudahti turhautuneena. Oli hänen tapaistaan käyttää kaikki mahdolliset argumentit hyväkseen, mikäli ne vain auttaisivat häntä voittamaan väittelyn. Tässä tilanteessa hän kuitenkin hahmotti saman tien tehneensä virheen. Nyt tonttu kertoisi kuulemansa Luciukselle ja Hermione saisi taas uuden ongelman harteilleen.

-Se-Seamus kuuli, että olet surkki, Seamus totesi nyt huomattavasti hiljaisemmalla äänellä kuin äsken. Se oli astellut hieman lähemmäs Hermionea ikään kuin tarkistaen katseellaan, olisiko tytössä jotakin päällisin puolin surkkiuteen tai noituuteen viittaavaa. Hermione oli lähes varma, että seuraavaksi hän ajautuisi tontun kanssa turhauttavaan väittelyyn, mutta jostakin käsittämättömästä syystä Seamus reagoi tavalla, joka yllätti Hermionen täysin.

-Mi-minä näen, että neiti ei valehtele, Seamus totesi katsoen Hermionea nyt jo hieman haltioituneena. -Seamus katselee ihmisiä paljon. Tylypahkassa ja Malfoyn kartanossa. Seamus tunnistaisi valehtelevan neidin.
-Niin, niin minähän en, tai siis, Hermione mietti, mitä hänen olisi järkevintä sanoa seuraavaksi. Hitto, miksi Severuksen piti olla poissa juuri nyt kun hänen kylmäpäisyyttään tarvittaisiin?
-Neiti on saanut Lucius-isäntää puijattua, Seamus hykerteli hieman järkyttyneenä. Hermionesta kuulosti hieman siltä, että tonttu olisi jopa menettämässä järkensä.

-Niin. Niin tein. Mitä tahdot minun sanovan seuraavaksi? Isäntäsi on tyhmä kuin saapas? Hermione katsoi tonttua nyt kysyvästi.
-Neiti voi sanoa vain nimensä, Seamus totesi yllättävän säyseästi.

****

Severus Kalkaroksen päässä vuorottelivat kaksi voimakasta kysymystä. Miksi Hermione oli päättänyt antaa ajankääntäjän hänelle? Entä missä tyttö oikein oli? Koska jälkimmäinen kysymys tuntui parhaillaan liian vaikealta selvittää, Severus ajatteli aloittaa ajankääntäjäkysymyksellä. Hän loitsi ympärilleen liikkuvan suojataian ja suunnitteli hakevansa mahdollisimman monta teosta, jotka käsittelivät ajankääntäjää.

-Hermione... Se on erittäin voimakas taikaesine. Sen kanssa ei saa leikkiä. Jos sitä käyttää, ei missään nimessä saa mennä kuin yhden kerran menneisyyteen ja palata yhden kerran takaisin tulevaisuuteen -tarkasti samaan lähtöhetkeen.

Severus muisteli McGarmiwan sanoja, joita he olivat Hermionen kanssa saaneet kuulla aivan liian vähän ennen lähtöään. Severus oli nyt erittäin kiinnostunut siitä, mitä tapahtuisi jos ajankääntäjällä liikkuisikin enemmän kuin tuon yhden kerran paluutarkoituksessa. Jäisivätkö he ikuisesti jumiin menneisyyteen? Ajatus puistatti Severusta suunnattomasti. Vai kuolisivatko he?

Esineeseen voisi liittyä myös jotakin McGarmiwallekin tuntematonta, mistä tietäminen auttaisi selventämään Hermionen katoamista. Tyttö ei ollut tyhmä. Hän olisi aivan varmasti tähän mennessä etsiytynyt takaisin Severuksen seuraan, mikäli vain olisi pystynyt. Ajatukset seikkailivat Severuksen mielessä holtittomasti samalla kun hän väisteli harvoja oppilaita Tylypahkan käytävällä. Severus muisti, että joululoma oli alkanut, joten vain harvat olivat enää linnassa.

KIRJASTO

Severus olisi ehdottomasti mennyt opettajien taukotilan kirjastoon tai turvautunut rehtorin kanslian laajaan taikaesinekirjallisuuteen, mutta hän tiesi pääsyn molempiin sijainteihin vaativan salasanan, eikä hän 70-luvulla ollut kiinnostunut nuuskimaan moisia tietoja. Severus ei siis mitenkään olisi päässyt muualle kuin Tylypahkan kirjastoon. Liemiluokan tarvikevarastoon oli ollut helppo murtautua eilisten aineksien hankkimista varten, sillä ovet olivat sepposen selällään. Kuhnusarvio oli aina ajatellut, että oppilaat olivat lähtökohtaisesti järkeviä, eivätkä varastelisi omiin tarkoituksiinsa.

Kirjasto tuoksui kodilta. Vanhojen kirjojen - nyt vielä entistä vanhempien - tuoksu muistutti miestä siitä, mitä hän todellisuudessa rakasti ja mikä hänelle oli tuonut onnistumisen elämyksiä koko miehen tähänastisen elämän ajan. Severus käveli aivan samalle kohdalle kirjastoa, josta Lucius oli joitain päiviä sitten löytänyt
ajankääntäjän ominaisuuksista kertovan teoksen.

Helvetti.
Se ei ole täällä.

Hylly ammotti tyhjyytään juuri siinä kohdassa, jossa kirjan oli pitänyt olla. Severukselle riittäisi pienikin lisätieto ajankääntäjästä, mutta mikäli joku typerä kakara panttaisi sitä ainoaa kirjaa, joka hänen mielessään oli, hän voisi unohtaa senkin. Tämä sai riittää. Severus murtautuisi rehtorin kansliaan, vaikka se olisi hänen viimeinen tekonsa.

Mikäli Severus ei olisi ollut liikkuvan suojataian sisällä saapastellessaan päättäväisesti kohti tuttua rehtorin kanslian sijaintia, muutamat seitsemäsluokkalaiset tytöt olisivat varmasti pitäneet miestä vaikuttavana näkynä. Vaikka Severus ei vastannut yleisiä miesihanteita huolimattoman kampauksensa ja mustanpuhuvan yleisilmeensä vuoksi, varman aggressiivinen olemus toi Severus Kalkarokseen uskomatonta särmää. Itse hän ei sitä tietenkään koskaan ollut hahmottanut.

Severus oli juuri kansliaan vievän portaiden juurella odottaen, että portaat liikahtaisivat hänen eteensä, kun hän kuuli lähietäisyydeltä nuoren Lucius Malfoyn äänen. Severus alkoi suunnistaa kohti pojan luultavaa olinpaikkaa. Lucius istui nurkan takana ikkunalaudalla vieressään Bellatrix, joka seisoi ikkunalaudan edessä ja nojasi keskikokoiseen matkalaukkuun.

-En silti tajua, miksi sinun täytyy jäädä Tylypahkaan jouluksi! Bellatrix ihmetteli asetellen samalla vaaleaa kaulaliinaansa jo valmiiksi.
-Saan olla rauhassa ja miettiä kaikkea sitä, mistä olen jo aiemmin puhunut, Lucius tokaisi napauttaen sylissään pitämänsä kirjan kiinni. Severus käveli lähemmäs tulevia kuolonsyöjäkollegoitaan ja varmistui nyt siitä, mitä oli jo äsken epäillyt. Kirja, jota hän äsken yritti saada haltuunsa, oli parhaillaan Luciuksen sylissä.

-Eikö perheesi ihmettele?
-Eivät he ole niin kiinnostuneita tekemisistäni. Kunhan en häpäise itseäni, Lucius sanoi asettaen kirjaa mustaan laukkuunsa.

Ei, älä laita sitä sinne.

-Mutta kaikki ovat jossakin jouluna, Bellatrix sanoi kuulostaen hieman toruvalta. -Severuskin lähtee
vanhempiensa kanssa jonnekin sukulaisreissulle...
-Miksi Severus on olevinaan niin uskomattoman kiinnostava? Et sinä hänestä ennen puhunut. Sinä ja se Evans... Lucius puhui loukkaantuneen pikkulapsen kuuloisena. -Ei Severus ole saavuttanut mitään erikoista saadakseen moista huomiota. Eikä  hän ole hyvännäköinen.

Bellatrix ei alkanut väittää Luciukselle vastaan vaan tyytyi pyöräyttelemään silmiään.

-Täällä sitten aiot selvitellä, miten reissaat satumaailmaan keräämään satuvettä ja... Bellatrix puhui hieman halveksuntaa äänessään.
-Olen selvittänyt sen jo! Lucius sanoi yrittäen madaltaa ääntään ikään kuin hän olisi kertonut tytölle suurimman salaisuutensa. -Olen tutustunut tähän jo aivan tarpeeksi, Lucius kaivoi kirjan takaisin laukustaan, mikä sai Severuksen taas toiveikkaaksi.

-En vain ymmärrä ihan kaikkea, mitä tässä tarkoitetaan.
-Kaiken tämän ajan jälkeen? Minusta on näyttänyt siltä, että olet istunut siinä ainakin vuorokauden verran tuo sama kirja kädessäsi. Mikset ole makuusalissasi? Ainut mikä sinut saa viettämään näin paljon aikaa koulun käytävillä on likainen oleskeluhuone, Bellatrix puuskahti.

-No, niinkin sen asian voisi ilmaista.
-Oli mikä oli, toivon, että olet tullut järkiisi loman jälkeen. Jouluja, Lucius, Bellatrix totesi lakonisesti ja nosti matkalaukkunsa. Tyttö käveli muutaman askeleen pojasta pois päin, pyöräytti silmiään suoraan Severuksen edessä ja kääntyi sitten turhautuneena kannoillaan. -Etkö aio auttaa minua tämän kanssa? Bellatrix tiuskaisi vilkaisten merkitsevästi matkalaukkuaan.
-En ehdi, Lucius vastasi mekaanisesti upottaen katseensa taas kirjaansa. Bellatrix tuhahti tarkoituksellisen äänekkäästi ja lähti lampsimaan pois matkalaukkuineen.

Severus siirtyi salamannopeasti aivan Luciuksen viereen. Hänen piti hieman kurottaa kaulaansa nähdäkseen, mitä poika kirjasta oikein tarkasteli.

Mitä kirottua?

Lucius oli piirrellyt kirjan sivun reunat täyteen neljännen varjeluksen symboleja. Severuksen mieleen tulivat heti ensimmäisenä kertomukset pakko-oireisista potilaista Pyhän Mungon sairaalassa. Mutta se mikä kiinnitti Severuksen huomion selkeiten, oli aukeama, jota Lucius oli selkeästi katsellut paljon. Hän oli myös
alleviivannut joitakin lauseita.

Kyseiselle hopeiselle muinaisilta ajoilta periytyneelle taikaesineelle ominaista on se, että sen avulla voidaan
matkustaa käytännössä mihin tahansa

Amuletti myös suojelee aina käyttäjäänsä

Severus joutui siirtymään nopeasti kauemmas Luciuksesta ja kirjasta, sillä hän huomasi olevansa jo niin lähellä Luciusta, että jos poika tekisi pienenkin liikkeen, he osuisivat toisiinsa. Hän alkoi prosessoida nopeasti tietoa, jonka juuri oli lukenut ajankääntäjästä. Samalla hän oli vihainen itselleen siitä, että oli pitänyt taika-amuletteihin perehtymistä aiemmin niin pilipalitouhuna, että oli täysin riippuvainen tuon typerän kirjan sisällöstä.

Lucius otti nyt laukustaan kaksi muuakin kirjaa, joista toinen sai Severuksen naulitsemaan katseensa siihen tiukemmin kuin mihinkään aikoihin. Luciuksen kädessä oli sama opus, jonka sisältä Hermione oli löytänyt tietämystaialla noidutun sivun.

Kummallinen tajuaminen valtasi Severuksen, ja yhtäkkiä hän koki aiempaa suurempaa tarvetta löytää Hermione.

****

-Hermione.
-Sea-Seamus.

Hermionen ja tontun välille laskeutui hetkeksi hiljaisuus. Hermione huomasi tontun tarkastelevan hänen ilmeitään mietteliäästi.

-Voisiko, voisiko neiti kertoa, miten tontut voisivat elää ilman pelkoa isännän rangaistuksesta? Seamus kysyi varovasti kulmakarvojensa alta. Nyt se näytti pieneltä ja kiltiltä, vain varjolta siitä, millaisena se oli näyttäytynyt suuressa salissa pari päivää sitten. -Kun neiti mainitsi siitä.
-No siis, Hermione aloitti epäuskoisena. Miten keskustelunaihe olikaan siirtynyt tähän? -Tontuthan voivat lähteä ikävän isäntänsä luota, mikäli joku toinen tarjoaa heille vaatekappaleen.

-Minkä tahansa vaatekappaleen?
-Minkä tahansa.

Hermione hämmästyi huomatessaan, että tieto tuli tontulle uutena. Hän oli lukenut taikuuden historiaa ja tiesi kyllä, että tonttujen oikeuksia oli poljettu erittäin rankasti vain joitain vuosikymmeniä sitten - eli juuri tässä ajassa - mutta sen havaitseminen oli silti vähintäänkin hämmentävää.

-Ja sinä olet hyvä tonttu. Usko pois, minä tiedän sen, Hermione totesi. -Sinä voisit tehdä mitä tahansa. Malfoyn perheen ulkopuolellakin. Kuka tahansa toinen isäntä antaisi sinulle enemmän vapauksia elää omaa elämääsi.

Tonttu katsoi Hermionea ihmetellen.

-Voisiko neiti tarjota Seamusille vaatteen?
-Pelkäänpä, että se ei onnistu... Hermione mietti vaihtoehtoja hetken aikaa ja tuli sitten siihen tulokseen, että menneessä ajassa tehdyt tontun omistusvaihdokset voisivat olla erittäin huono ajatus.
-Siis koska minä en tue sitä, että tontut ovat kenenkään omaisuutta, Hermione kiirehti lisäämään huomatessaan tontun ilmeen synkenneen. -Mielestäni teidän kaikkien pitäisi elää omaa itseänne varten vapaina, perustaa perheitä, käydä matkoilla, nauraa, leipoa, saada olla onnellisia.

Tonttu tuntui liikuttuvan jollakin tasolla, sillä sen silmät näyttivät hieman äskeistä suuremmilta ja
huomattavasti kosteammilta. Tonttu oli juuri sanomassa jotakin, mutta alkavan sanan muodostumisen keskeytti kolahdus, joka kuului makuusalin oven takaa käytävältä. Lucius oli tulossa.

-Seamus lähtee! tonttu totesi nopeasti ja heilautti sormeaan, minkä seurauksena tarjotin sisältöineen lennähti viereisen kaapin alahyllylle ja kaapin ovi pamahti kiinni. -Neiti voi sanoa mitä tahansa syömisestään!
-Mutta, Hermione yritti saada tontun hidastamaan, mutta lähes valoa nopeammin tonttu oli jo kadonnut.

Kräks

Tontun lähdön aiheuttamaan ääneen sekoittui makuusalin oven paukahdus. Lucius laittoi oven kiinni ja käveli sänkynsä eteen. Lucius pudotti sängylleen kolme eri kirjaa. Hermione henkaisi nähdessän vihreäkantisen kirjan, joka putosi pinon päällimmäiseksi. Se oli täysin sama kirja, josta hän oli löytänyt tietämystaialla suojatun riimusivun.

-Palvelijatonttu ilmeisesti toi sinulle vähän aamiaista? Lucius tokaisi lipevästi. -Täytyyhän sinun pystyä ajattelemaan selkeästi, jotta jaksat muistella, minne oikein olet piilottanut sen hopeisen ajankääntäjän.
-Minulla ei edelleenkään ole tietoja sen olinpaikasta, Hermione vastasi väsyneesti. Tällä hetkellä häntä kiinnosti vain kirja, josta hän oli tehnyt tohtorikuunnelmaan johtaneen löydön.

-Miksi luet riimuja? Hermione kysäisi.
-Mitä se sinulle kuuluu?
-Ajattelin, että tuossa kirjassa on melko edistynyttä tietoa. Erikoista, että löydät siitä jotain kiinnostavaa, Hermione lisäsi. Hänen sanansa olivat kuin punainen vaate härälle, ja ei aikaakaan kun Lucius oli jo kävellyt aivan Hermionen eteen raivoisa ilme kasvoillaan.
-Ja mitähän, Lucius aloitti inhoten. -Joku likainen surkki riimuista tietäisi?

-Tiedän paljonkin.
-Et varmasti tiedä!
-Tiedän, että kirja, jota pidät kädessäsi, sisältää maininnan Tuonelasta! Hermione pärskäytti. Hän katui sanomistaan heti. Miksei hän vain osannut hillitä itseään?
-Miten, Lucius sanoi järkytyksen ja vihan sekaisella äänellä. -Saatat tietää siitä?
-Tuonela on myös jästien tuntema, Hermione tokaisi nopeasti. Sen jälkeen kummallinen tajuaminen rynnisti hänen päänsä läpi.

Mikäli se Tuonelan virroista kertova riimupätkä oli erotettu ja suojattu tietämystaialla tänä vuonna, ja Lucius pyöri kyseisen kirjan kanssa parhaillaan, oli tekijän täytynyt olla Lucius.

Mutta miten pirussa?
Poikahan on ääliö.

-Mutta mitähän sinä Tuonelan ekspertti sanot tästä? Lucius pärskäytti vihaisena hakien kirjan ja pamauttaen sen kivilattialle kylpyhuoneen kynnyksen eteen Hermionen silmien alle. Kirja oli auki tutusta kohdasta. Hermione katseli parhaillaan runomittaan kirjoitettua riimua, jonka paljastamiseksi hän ja Severus olivat nähneet valtavan paljon vaivaa. Tällä kertaa teksti oli kuitenkin vain kirjoitettu tavallisella painomusteella, eikä se hohtanut laisinkaan.


Kun luet julki/
hetkellä luomisen/
tieto virroista/
Tuonelan/
tuo hallinnan elämän

Sivun reunassa oli neliöllä ympäröity kuoleman varjelusten symboli, jonka Lucius oli selkeästi itse piirtänyt. Hermione ymmärsi, että tämä toden totta oli se sivu, jota hän ja Severus tulevaisuudessa tulisivat tutkimaan.

-Mitä minun pitäisi tuosta sanoa? Hermione sanoi ivallisesti Luciukselle. -Tavallinen runo.
-Olisi pitänyt arvata, että surkki ei ymmärrä näistä asioista mitään.
-No niin, Hermione bluffasi mielestään taidokkaasti. Hän ei tosin tiennyt laisinkaan, mihin sanomisillaan pyrki.  Tämä vain tuntui hyvältä idealta. -Tuonelasta tiedän, mutta 'virrat Tuonelan' ei soita mitään kelloja.

-Ei tietenkään soita! Lucius pärskäisi vihaisena. -Se on minun henkilökohtainen tietoni. Minä olen viettänyt päiväkausia etsien mainintoja Tuonelan virroista, enkä aio kertoa sinulle lainkaan, mitä niillä tarkoitetaan!
-Onnea vain, siinä on tosiaan maininta, Hermione sanoi välinpitämättömästi.
-Mitä tahansa kuvitteletkaan sillä tekeväsi, olet kovin typerä näyttäessäsi sen minulle.

-Miten niin! En kertonut sinulle mitään!
-Enkä tiedäkään tuosta mitään. Saat harrastaa runoja niin paljon kuin haluat, mutta jos tosiaan koet tuon olevan jotenkin sinun oma salainen pieni asiasi, kannattaisi ehkä piilottaa se jotenkin muiden silmiltä.

-Mitä sinä typerä surkki minua neuvot? Lucius äyskäisi naama punaisena. Samalla hän kuitenkin ymmärsi tuon nirppanokkaisen kiharapäisen tytön olevan oikeassa. Hänen pitäisi jollain tavoin piilottaa kaikki maininnat Tuonelan virroista. Muuten joku toinen saattaisi ymmärtää, että Tuonelaan pääsemällä saisi ammennettua kuolemattomuutta. Ja kukaan toinenhan ei tulisi viemään hänen neljättä kuoleman varjelustaan!

-Sitä paitsi, Lucius aloitti kerättyään itsensä ja kuulostaen nyt kovin arvokkaalta. -Olen kyllä tietoinen siitä, että minun tulee suojata kyseinen Tuonelan virta -kohta. En tarvinnut sinua kertomaan sitä minulle.
-Etpä tietenkään, olet kovin arvokas Malfoy, joka tykkää alistaa tonttuja, lyödä naisia ja tehdä typeriä johtopäätöksiä olemattoman ajatuskapasiteettinsa avulla!

Ennen kuin Hermione ehti jatkaa suutuspäissään laatimaansa litanjaa, hän havahtui tuntemaan polttavan kivun otsallaan. Sen jälkeen hän tunsi jonkin lämpimän virtaavan ohimoltaan poskelle ja valuvan punaisena hänen vaalealle mekon kaulukselleen. Hänellä oli edelleen eilinen mekko päällään, ja hän oli alkanut tuntea itsensä likaiseksi jo huomattavasti ennen kuin punainen ja tuore veri valui hänen otsansa haavasta valtoimenaan. Lucius oli tähdännyt Hermionea jonkinlaisella haavoituskirouksella. Poika seisoi raivoisana hänen edessään osoittaen tyttöä taikasauvallaan.

-Sinä saat vielä nähdä, että minä tiedän kaikenlaista ja osaan suojata tiedot, jotka ovat vain minua varten!

-No mikäli tietämisestä on kyse, joudut ehkä opettelemaan tietämystaian käyttöä, missä luultavasti kestää sinun paukapääsi tuntien useampi vuosi! Hermione huusi Luciukselle vihaisena pidellen kättään haavansa päällä. Hermione oli alkanut ymmärtää, että hän luultavasti saisikin olla jonkinlaisessa roolissa riimun halkaisemisessa tietämystaian avulla. Hän ei muuttaisi tulevaisuutta, sillä oleellisinta oli, että sivu päätyisi sellaisena hänen aikaansa. Hermione ei muuttaisi lopputulosta, ainoastaan keinoja. Severus olisi varmasti samaa mieltä. Hänen täytyisi olla.

-En kuuntele surkin neuvoja, Lucius sanoi ärsyttävän limaisesti ja rauhallisesti. Hän keräsi kirjansa pinoon ja asteli typerän päättäväisen näköisesti ulos makuusalista. Ovella Lucius muisti kuitenkin vielä tokaista Hermionelle masentavat sanat.

-Ja sinun on turha edes toivoa pääseväsi täältä yhtään mihinkään ennen kuin ojennat minulle hopeisen ajankääntäjän.

Ovi sulkeutui ja Hermione lösähti jälleen masentuneena istumaan kylpyhuoneen lattialle. Hän ei kuitenkaan voinut olla tuntematta myös jonkinlaista tyytyväisyyttä.

****

400 kaakelilaattaa seinissä
300 kivilaattaa lattiassa (suurikokoisia)
38 kiekurakuviota matossa
47 pitkulaista kattolistaa

Neljä päivää oli kulunut siitä hetkestä, jolloin Lucius Malfoy päätti vangita Hermionen kylpyhuoneeseensa. Hermionen oli ollut pakko peseytyä, syödä Seamusin tuomalta tarjottimelta ja juoda hanasta. Hän oli koittanut pysyä järjissään tekemällä laskelmia ympäröivästä tilasta ja tarkistamalla niiden paikkansapitävyyden säännöllisin aikavälein. Öisin hän oli joutunut lähes järjestään paniikkiin. Hermione oli ajatellut, että Severus ei koskaan löytäisi häntä ja että hän kuolisi niille sijoilleen.

Hermione oli myös muistellut perhettään. Mikä olikaan viimeinen asia, jonka hän oli sanonut äidilleen? Hermione oli tyhjentänyt vanhempiensa muistit viisi vuotta sitten ennen lähtöään hirnyrkkien metsästykseen, mutta onnistunut palauttamaan heidän muistikuvansa tyttärestään myöhemmin. Joitain hajamielisyyksiä esiintyi edelleen, esimerkiksi Hermionen ensimmäisestä tappelusta jästipäiväkodissa heillä ei ollut muistikuvia, mutta pääasiat olivat edelleen heidän muistin sopukoissaan. Hermione muisteli valittaneensa äidilleen jostakin. Kuinka hirveää.

Eikä Hermione ollut voinut sivuuttaa Severusta ajatuskuluissaan. Hän oli aiemmin miettinyt, miksi ei ollut pelännyt epävarmaa oleilua menneisyydessä. Aina kun hän oli kouluvuosinaan päätynyt vaarallisiin tilanteisiin, ihastus Roniin oli tasapainottanut hänen ajatuksiaan. Sen lisäksi että Hermione oli pelännyt ja ahdistunut mahdollisista vaaroista, hän oli myös aina samanaikaisesti jännittänyt pojan seuraa ja kaivannut sitä tämän ollessa poissa.

Nyt Hermione oli täysin varma siitä, että juuri Severus Kalkaroksen seuralla oli ollut täysin samanlainen tehtävä. Hermione olisi romahtanut täysin jo ensimmäisenä päivänä, mikäli Severus ei olisi ollut paikalla pitämässä häntä koossa. Hermione tarvitsi miestä nytkin. Pitämään hänet kasassa, ottamaan  hänet syliinsä, suutelemaan häntä uudestaan.

Hermione katsoi itseään peilistä. Hän näytti kauhealta. Suttuiselta, laihalta, itkeneeltä ja epätoivoiselta.

Kräks

Hermione säikähti niin kovin, että hän oli saada sydänkohtauksen. Ainakin hän oli lukenut sydänkohtauksista ja ajatteli kyseisen tuntemuksen vastaavan sen tuntomerkkejä.

-Se-Seamus toi neidille taas vähän syötävää, tonttu sanoi varovaisella äänellä näyttäen nyt jotenkin hauraalta. Se asetti pienen puisen tarjottimen lattialla istuvan Hermionen jalkojen juureen.

Hermione oli sanomassa jotakin kiitoksen tapaista, mutta ensimmäinen kontakti elolliseen maailmaan moneen päivään sai hänet unohtamaan tavalliseen puheen muodostukseen tarvittavat kyvyt. Ainut mitä hänen kroppansa antoi hänen tehdä, oli hallitsematon itku. Kyyneleet valuivat ja kädet nousivat kasvoille, jonka otsalla oli inhottavan näköinen syvä haava.

-Ne-neidin ei tarvitse pelästyä, Seamus ei ole myrkyttänyt ruokaa, tonttu sopersi ihmeissään.
-En minä välitä ruuasta! Hermione parkaisi käsiinsä. Hän tutisi itkun tahtiin.
-Se-Seamus on suorastaan ihmeissään, että neiti on vielä täällä. Miksi neiti ei vain kerro isännälle asiaa, jonka isäntä haluaa tietää ja lähde kertomaan muillekin tontuille siitä, että tonttu voi olla onnellinen?

-Koska en ole nähnyt kirottua isäntääsi päiväkausiin! Hermione sanoi nyt jo hieman rauhoittuneena. Hän puhui totta, Lucius ei ollut nimittäin näyttäytynyt sen jälkeen, kun Hermione oli mielestään usuttanut pojan tietämystaian pariin.
-Isäntä on vain jättänyt neidin tänne? Seamus kysyi epäuskoisena.
-Kyllä! Niin se mäntti juuri on tehnyt!
-Isäntä on kauhea, kun on tehnyt niin!

Hiljaisuus laskeutui hetkeksi Hermionen ja Seamus-kotitontun välille.

-Eikö kukaan etsi neitiä? Seamus kysyi taas varovasti ikään kuin peläten Hermionen seuraa tai lähemmäs menemistä.
-En tiedä, Hermione totesi kiertäen kätensä polviensa ympäri. -Tai siis etsii. Kyllä etsii. Mutta löytäminen ei voi olla helppoa.
-Kuka neitiä etsii? Seamus kysyi.
-Eräs... Eräs vain. Hän on ollut ennen vakooja, joten luulen, että hänellä on jonkinlainen käsitys siitä, miten minut voisi yrittää löytää, Hermione varoi sanomasta Severuksen nimeä, sillä tonttu saattaisi olla tietoinen 17-vuotiaasta Severuksesta. Tonttu katsoi Hermionea arvioiden hetken aikaa.

-Nei-neiti välittää hänestä, Seamus huomaa sen, Seamus totesi asiantuntevan kuuloisena. Hermione ei sanonut mitään.
-Miltä hän näyttää? tonttu kysyi ojentaen Hermionelle lasillisen mehua. Hermione ei jaksanut vastustella ja oli sitä paitsi liian tietoinen siitä, että tarvitsisi sokeria elimistöönsä. Hän joi koko lasin tyhjäksi ja näytti sitten kiinnittävän katseensa jonnekin todella kauas.
-Kuka tahansa sanoisi, että synkältä. Hän on viettänyt elämänsä osoittaen kaikille, miten musta ja vihainen hän tahtookaan olla. Hänellä on menneisyys, jota hän on piilotellut, ja koko pitkän häpeäprosessin aikana hänestä on tullut vain synkempi. Mutta hänessä on myös valoa. Ja kun se näyttäytyy, ei koko maailma enää tarvitse mitään muuta.

Seamus katsoi Hermionea pitkään ja tarkkaavaisesti.

-S-Seamus ajatteli enemmänkin tuntomerkkejä, tonttu sopersi. Hermione ei vieläkään täysin luottanut tonttuun, ja hän oli vieläkin osittain järkyttynyt siitä, että se palveli Malfoyn sukua. Mikäli tonttu oli kerran jo onnistunut saavuttamaan Hermionen luottamuksen ja käyttämään sitä häntä  vastaan, miksi se ei tekisi sitä nytkin? Toisaalta, tonttu ei välttämättä vielä olisi pettänyt kenenkään luottamusta, ja mitään sitä ei välttämättä tulisi tapahtumaankaan, mikäli sen luonne ei kehittyisi katkeraksi. Kaiken tämän valossa Hermione antoi itselleen luvan vastata tontun kysymykseen.

-Kalpea iho, mustat olkapääpituiset hiukset, mustat vaatteet, Hermione alkoi luetella.

-Niin Seamus ajattelikin. Kun neiti sanoi, että synkkä, Seamus ajatteli heti sitä miestä, tonttu totesi kevyen kuuloisesti ja asetteli ties kuinka monetta kertaa tarjottimella olevia hedelmiä uudelleen. Hermione katsoi tonttua epäuskoisesti.
-Mitä? Oletko nähnyt hänet täällä? Missä hän on? Miten näet hänet? Hermione höpötti hajamielisesti.
-Täällä ja Tylyahossa. Hän on yrittänyt seurata Lucius-isäntää, etsinyt jotakin. Kulkee suojataian sisällä... Seamus totesi.

-Mutta eihän kenenkään pitäisi nähdä suojataian sisälle?
-Ve-velhot ja noidat eivät näe... Tontut näkevät, jos vain katsovat.

Hermione pysähtyi taas hetkeksi prosessoimaan saamaansa tietoa. Hän katsoi tonttua, joka näytti jollain tasolla pehmenneen Hermionelle. Vaikka se palveli Luciusta, sillä oli selkeästi sympatioita myös Hermionea kohtaan. Voisiko hän koittaa saada tontun tekemään hänelle palveluksen...

-Seamus hyvä, voisitko mitenkään vihjata sille miehelle, että olen täällä?
-Se-Seamus saa totella vain Lucius-isännän käskyjä, Seamus sanoi hieman pettyneellä äänellä. -Muuten Seamus saa pahan rangaistuksen.
-No, entä jos et sano hänelle suoraan mitään? Ja ajatellaan, että tämä ei ole käsky, vaan pieni kehoitus, Hermione puhui tontulle huolellisella äänellä. Sen täytyisi suostua tekemään edes jotakin.

-E-en tiedä... Seamus voi kokeilla, mitä se mies sanoo, mutta Seamus pelkää, että on liian huono tonttu tällaisiin tehtäviin...
-Ei tämä ole tehtävä, Hermione sanoi niin lempeästi kuin vain osasi. -Tämä on vain ystävän ehdotus.

Tonttu katsoi nyt Hermionea niin  liikuttuneesti, että Hermione pelkäsi sen alkavan itkeä pian niin vuolaasti, että se ei koskaan pääsisi lähtemään.

-Neiti on Seamusin ensimmäinen ystävä. Seamus yrittää löytää sen miehen.

Kräks

Luku 15 - Jouluaatto


Severus Kalkaros pyöritteli hopeista ajankääntäjää käsissään.

Severus oli viettänyt viimeiset päivät jäljittäen Lucius Malfoyta. Koska Lucius oli kiinnostunut ajankääntäjästä, Severus oli päätellyt pojan tahtovan etsiä Hermionen käsiinsä. Olihan Lucius Hermionen kertoman mukaan jo kerran hyökännyt tytön kimppuun kirjastossa saadakseen kyseisen hopeisen kapistuksen itselleen. Luciuksella siis olisi varmasti jotakin tekemistä Hermionen katoamisen kanssa. Joko Hermione pakoilisi Luciusta jossain voimatta ottaa Severukseen yhteyttä tai sitten Lucius olisi vienyt Hermionen jonnekin ajankääntäjän saamisen toivossa.

Severus oli luvannut itselleen tekevänsä parhaansa tytön löytämiseksi. Olihan se myös hänen velvollisuutensa - Hermionen katoaminen johtui yksinomaan Severuksen tekemästä virheestä. Hän kuitenkin oli alkanut menettää uskoaan itseensä. Lucius olisi voinut viedä tytön minne tahansa, ja Severus oli seurannut Luciusta aina havaitessaan tämän, mutta poika ei tuntunut käyvän missään merkittävissä paikoissa. Luihuisen oleskeluhuoneeseen Severus ei päässyt, sillä se oli aina ollut loitsittu tunkeilijoita vastaan. Ja sinne Lucius tuntui usein menevän, jollei sitten lähtenyt kokonaan pois linnan alueelta.

Eilen Severus oli käynyt Malfoyn kartanolla ja tutkinut Tylypahkan mielestään vielä kerran läpikotaisin. Toissapäivänä hän oli käynyt Tylyahossa pienessä asunnossa, jonka hän tiesi olevan Malfoyn perheen käytössä niitä kertoja varten, kun jonkun täytyi päästä oleilemaan rauhassa. Severus oli tarkistanut jopa 17-vuotiaan Luciuksen suosiman juottolan Likusteritiellä. Oli uskomattoman turhauttavaa, että hän ei ollut saanut vielä pienintäkään vinkkiä siitä, missä Hermione Granger voisi olla.

Jos hän löytyy...
Kun hän löytyy, pyydät anteeksi.
Et ole tehnyt sitä vuosikausiin, mutta sitten sinun täytyy.

Tällä hetkellä Severus näytti pienemmältä ja heikommalta kuin vuosiin. Hän istui kivellä hiljaisessa lumisateessa riistanvartijan mökin lähellä jäätyneen järven lumisella rannalla. Oli kuin hän näkisi pisintä untaan koskaan. Tässä unessa, joka sijoittui menneisyyteen ja jonka hän jakoi Hermione Grangerin kanssa, hän oli toisenlainen. Hän oli haavoittuvainen, tunteva ja rikkinäinen.

Severus oli joutunut näyttämään syvimmät salaisuutensa toiselle ihmiselle, eikä tuo ihminen edes vihannut häntä. Hermione Granger oli ainakin hetken verran halunnut häntä, eikä Severus pystynyt väittämään, ettei olisi tahtonut tyttöä läheisyyteensä yhtä paljon. Juuri sillä hetkellä, kun Severuksen unielämä oli saavuttanut epärealistisimman huippunsa, oli Severus kadottanut tytön.

Tämä oli kuitenkin todellisuutta. Oli totisinta totta, että Hermione oli kadoksissa, ja Severus oli oikeasti lankeamassa tuohon teräväsanaiseen nuoreen noitaan.

Juuri kun Severus oli nousemassa ylös ryhdistäytyäkseen ja lopettaakseen asiaan kuulumattomat
voivotteluajatuksensa, hänen näkökenttänsä rajoilla liikkui vaalea hahmo. Severus olisi tunnistanut 17-vuotiaan Lucius Malfoyn vaikka silmät sidottuna. Severus alkoi kiiruhtaa kohti poikaa loitsien pikaisesti ennen lähtöään jalkojensa suuntaan taian, joka kadotti hänen jalanjälkensä lumesta. Lucius oli selkeästi ilmiintynyt lähialueelle ja käveli nyt koululle.

Kun Severus saavutti painavaa olkalaukkua kantavan Luciuksen ja käveli noin parin metrin etäisyydellä tästä, hän huomasi pojan kasvoilla ilmeen, joka ei luvannut hyvää. Poika näytti tyytyväisemmältä kuin aikoihin.

****

Vielä tunti sitten Lucius Malfoy oli Iskunkiertokujalla Borginin ja Burkesin myymälässä. Vanha herra Burkes oli yhä elossa ja tuntui vetelevän viimeisiään. Lucius katsoi vanhusta hieman inhoten, sillä mies näytti likaiselta, kyttyräselkäiseltä ja kaikin puolin sivistymättömältä. Lucius kuitenkin tarvitsi juuri tuon miehen tietoja. Ennen pääsyään tähän pisteeseen hän oli metsästänyt usean päivän ajan erästä alunperin bulgarialaista velhoa, jonka oli kuullut joskus mainitsevan sanan 'tietämystaika'.

Kun Lucius viimein oli saanut kiinni kyseisen velhon, ei tämä ollut osannut sanoa muuta kuin että vanha herra Burkes osasi suorittaa tietämystaialla tehtävän suojauksen. Lucius oli tuntenut itsensä välittömästi typeräksi, olisihan pelkkä Burkes ollut huomattavasti helpompi löytää kuin tuo vulgaarin juopon näköinen bulgarialainen. Nyt hän kuitenkin oli päässyt Burkesin luokse epähygieeniseen puotiin, joka oli pullollaan pimeyden taikuuteen liitettäviä esineitä.

Burkes sulki heti liikkeensä, kun Lucius saapui ja ilmoitti olevansa Malfoyn suvusta. Miehellä oli ollut jo vuosia filosofiana se, että kuuluisat puhdasveriset suvut olivat hänen ja Borginin ensisijaista asiakasryhmää, ja heitä piti palvella aina muita huolellisemmin.

-Kuinka voin auttaa herra Malfoyta? Burkes kysyi kähisevällä äänellä suorittaen samalla jonkinlaisen kumarrusta muistuttavan liikkeen. Vanhan ukon ristityt kädet vapisivat innostuksesta.
-Lopeta mielistely, en tarvitse sitä, Lucius sanoi kolkosti saaden vanhan Burkesin kurtistamaan otsaansa. -Tahdon sinulta vain yhden tiedon.

-Autan enemmän kuin mielelläni Malfoyn sukua, Burkes sanoi edelleenkin äänellä, joka olisi voinut kuulua vuosikymmeniä tupakoineelle vuodepotilaalle. -Olette tukeneet toimintaamme merkittävästi. Vastapalvelukset kuuluvat aina repertuaariimme.
-Hyvä, Lucius sanoi tyytyväisesti kaivaen laukustaan paksun riimuteoksen. Burkes katsoi Luciuksen pitelemää kirjaa aluksi hieman epäillen.

-En ole juuri tutustunut riimuihin. Ne eivät ole pimeyden voimien kannalta merkittävä osa-alue...
-Sillä ei ole väliä. Olen tutustunut itse erityisesti yhteen kohtaan. Mutta haluan suojata sen muiden silmiltä, Lucius sanoi nojaten pöytään ja katsoen Burkesia kulmiensa alta.
-Aaah, herra Malfoy tarkoittaa... Burkes aloitti tullen kuitenkin kärsimättömän Luciuksen keskeyttämäksi.

-Tietämystaikaa. Sitä tarkoitan. Ja tahdon sinun taikovan tähän sellaisen suojan, että vain henkilö, joka on perehtynyt kyseiseen kohdan merkitykseen, Lucius puhui hartaasti näyttäen nyt sormellaan avatun kirjan Tuonelan virrat -kohtaa. -Pystyy sen lukemaan.

Burkes liikutteli toisen kätensä sormia ohimollaan ja leuallaan mietteliään näköisenä. Luciusta inhotti katsella vanhan ja raihnaisen miehen kättä ja kasvojen kurttuista ihoa. Hän ei muutenkaan ymmärtänyt ihmisiä, joilla oli miettimisen yhteydessä jonkinlaisia maneereja.

-Tietämystaika pystyy suojaamaan sen... Mutta suosittelisin varotoimenpiteenä halkaisemaan sen merkittävästä kohdasta kahtia, Burkes sanoi mietteliäänä.
-Kahtia? Miten niin? Tämähän on kirja, Lucius katsoi Burkesia epäuskoisena.
-Niin, Burkes sanoi hitaasti. -Halkaiset sivun siltä riviltä, jossa tästä tärkeästä aiheesta puhutaan, ja upotat puolikkaat joillekin muille sivuille. Näet itse alkuperäisen sivun oikein, kun taas muut näkevät vain tekstin alkuosan.

Lucius ei ymmärtänyt kaikkea, mitä Burkes puhui, mutta ukko kuulosti sen verran asiantuntevalta ja aiheesta innostuneelta, että hän luotti tähän.

-Hyvä. Tee se, Lucius käski.
-Minä? Mielestäni järkevintä olisi, että juuri te suoritatte loitsut, sillä...
-En jaksa enää odottaa! Lucius huudahti turhautuneena ja löi nyrkkinsä pöytään. -Vai haluatteko, että avustusrahanne suvultamme loppuvat kuin seinään?

Burkes katsoi poikaa hämmästyneenä ja epäuskoisena. Vanha mies oli viettänyt lähes koko elämänsä piemyden voimien parissa, mutta vain harvoin hänkään kohtasi noin nuoria velhoja, jotka olivat näivettäneet itsensä moiseen hermoheikkoon pisteeseen. Pojan täytyi olla todella pakkomielteinen tuon kohdan suhteen.

-Hy-hyvä on, jos niin haluatte. Mutta minä pystyn sitten näkemään tuon kohdan, ja tietämystaika ei estä minua havaitsemasta sitä samoin kuin tekin.
-Se ei ole ongelma, Lucius sanoi hätäisesti. -Tee se jo. Tuosta kohdasta, Lucius lisäsi osoittaen sormillaan rivejä, joissa olivat sanat 'virroista' ja 'Tuonelan'.

Burkes otti kirjan eteensä.

-Mille sivulle haluat minun laittavan toisen puoliskon?
-Ihan sama! 213 vaikka. Tee se jo! Lucius pärskäisi hermostuneena.

Burkes osoitti sauvallaan sivua ja lausui hiljaa loitsun, jota Lucius ei kuullut. Molemmat silmäparit seurasivat keskittyneenä, kuinka sivu repesi tasaisesti ikään kuin saksilla leikaten. Seuraavaksi sivun alaosa nousi kevyesti ilmaan Burkesin osoittaessa sitä sauvallaan.

Tuonelan/
Tuo haltuun hallinnan elämän.

Nuo sanat asettuivat puolikkaan sivun mukana hetkeksi leijailemaan kirjan yläpuolelle. Sen jälkeen kirja huiski sivujaan taaksepäin ja pysähtyi vasta sitten, kun sivunumero 213 oli kohdalla. Sivun puolikas laskeutui pahaa aavistamattomalle paperille, ja näytti siltä, että alimmainen sivu olisi nielaissut puoliskon sisäänsä. Ilmiö muistutti Luciuksen mielestä myös pisaran sulautumista veden pintaan.

-Valmista, Burkes totesi.
-Hyvä, Lucius totesi ottaen kirjan käteensä ja silmäillen sitä tarkasti. Näytti siltä, että tietämystaika toimi juuri niin kuin Burkes oli kertonutkin. Luciusta inhotti, että oli saanut ajatuksen tietämystaikaan hänen kylpyhuoneessaan parhaillaan majailevalta surkilta, mutta tärkeintä oli se, että kukaan ei enää saisi tietää Tuonelan virroista. Se olisi ikuisesti vain hänen yksityinen voimavaransa. Lucius katsoi Burkesia. Tuo likainen ukko olisi poikkeus. Hän näkisi sivun kuten Luciuskin.

Ei. Sitä en salli.
Hän selvittäisi, että Tuonelan virtojen avulla saa haltuunsa neljännen kuoleman varjeluksen.
Sitten hän kilpailisi kanssani sen hallinnasta.

Lucius oli vuosien varrella oppinut kenties keskimääräistä vähemmän yleisiä käyttöloitsuja, mutta muistiloitsu oli ollut yksi niistä. Luciusta oli vain houkuttanut se, että kyseistä loitsua pidettiin eettisesti arveluttavana.

-Kiitän palveluksistanne. Valitettavasti joudun muuttamaan muutaman pienen asian täällä, Lucius totesi.
-Täälläkö? Burkes kähisi kummissaan. -Liikkessäkö?
-Päässänne, herra Burkes. -Hyvää joulua.

Ennen kuin vanha mies ehti lausua vastalausetta, Lucius oli jo tainnuttanut tämän lattialle. Sen jälkeen Lucius lausui 'unhoituta', jätti miehen tokenemaan liikkeensä lattialle ja asteli itse ovesta ulos. Lucius muisti myös kääntää ovessa olevan kyltin 'avoinna'-asentoon. Lucius oli tyytyväinen. Hetken kuluttua Burkes heräilisi, eikä tietäisi, mikä häneen olikaan osunut.

Lucius joutui keskittymään ennen ilmiintymistään. Ilmiintymiskoe oli ollut hänelle melkoinen kynnyskysymys, eikä ilmiintyminen vieläkään ollut hänen vahvuuksiaan. Lucius sulki silmänsä ja ajatteli Tylypahkan aluetta. Pian hän  ilmestyi Tylypahkan riistanvartijan mökin reunamille, aivan linnan alueen rajalle. Hän suoristi kaapunsa ja lähti kävelemään virne kasvoillaan kohti linnaa.

Siinä vaiheessa, kun Lucius oli jo lähes linnan sisäpihalla, kummallinen tunne valtasi hänet. Oli kuin joku katselisi häntä aivan läheltä. Sama outo tunne oli vaivannut häntä jo useamman päivän. Lucius vilkaisi ympärilleen, mutta ketään ei näkynyt. Ehkä hän vain kuvitteli.

Luciuksella oli tarkka suunnitelma. Enää ajankääntäjä puuttui. Se surkki auttaisi häntä sen saamisessa. Ehkäpä hän jo näin monen päivän jälkeen suostuisi puhumaan.

****

Severus käveli Luciuksen vieressä suojataikansa sisällä aina suureen saliin asti, jonne poika näytti olevan matkalla. Luciusta oli vastassa yhtä kolmasluokkalaista poikaa lukuunottamatta tyhjä sali.

-Sinä, Lucius osoitti kirjaa pitkän ruokapöydän ääressä lukevaa poikaa sormellaan. -Lähde menemään täältä.

Poika katsoi Luciusta säikähtäneenä ja taisi luulla tämän olevan valvojaoppilas. Poika nousi nopeasti ylös ja lähti kirjoineen päivineen ulos salista. Lucius puolestaan käveli aivan salin perälle valtavan pylvään viereen. Severus asettui pylvään toiselle puolelle nojaten siihen selällään.

-Seamus! Lucius sähähti kärsimättömällä äänellä. Hän vilkaisi vielä ympärilleen varmistaakseen, että kukaan ei olisi todistamassa hänen ja kotitontun pian alkavaa keskustelua.

Kräks

-Isäntä on tullut takaisin, tonttu sanoi matalalla äänellä ja kumarsi.
-Ja sinä olet ollut täällä vahtimassa asianmukaisesti, että se likainen surkki syö vähäiset ruokansa? En halua, että hän kuolee nälkään ennen kuin antaa minulle tarvitsemiani tietoja.

Severus kuunteli keskustelun alkua järkyttyneenä.

Surkki? Kuka helvetin surkki?
Se on varmasti Hermione.
Lucius luulee tyttöä surkiksi, koska tällä ei ole sauvaa.
Jotain sellaista tämän on oltava ...

-Se-Seamus on toimittanut su-surkille hieman ruokaa. Mutta miksi isäntä on vahingoittanut sitä neitiä?
-Mitä sinä siitä välität! Sinä olet tonttu ja tehtäväsi on totella minua eikä kysellä! Lucius ärisi.

Severus tunsi raivon kerääntyvän hänen sisälleen hallitsemattomalla tavalla. Enemmän kuin mitään hän halusi nyt rusikoida Luciuksen päätä vasten suuren salin kiviseinää. Poika oli niin lähellä, vain metrin päässä. Olisi helppoa vahingoittaa häntä. Severus sai kuitenkin hillittyä itsensä.

-To-totta kai Seamus tottelee, se on Seamusin tehtävä...
-No, onko se surkki osoittanut antautumisen merkkejä? Jos nyt menen pakottamaan sen kertomaan ajankääntäjästä, suostuuko hän siihen ilman mukinoita?
-Se-Seamus ei tiedä... Mistä ajankääntäjästä isäntä edes puhuu... Mutta neiti on hyvin uupunut ja surullinen. Uskon, että neiti kertoo isännälle nyt... Niin tuskainen neiti on.

Severus nielaisi. Kyse oli siis todellakin Hermionesta, ja Lucius toden totta halusi ajankääntäjän juuri Hermionelta kuten hän oli aiemmin päätellytkin.

-Ei sinun tarvitsekaan tietää! Olet tonttu! Lucius pärskäisi. -Lähden nyt katsomaan, kuinka hyvin olet onnistunut pelottelemaan ja ahdistamaan surkkia. Ja sinun on parasta toivoa, että se tyttö ei ole iloinen ja hyvinvoiva!

Samalla kun Lucius lähti päättäväisin askelin kohti salin ovea, Severus ymmärsi tämän olevan tähän mennessä paras tilaisuus päästä Hermionen luo Luciusta seuraamalla. Severuksen olisi tehnyt mieli juosta sinne minne Lucius ikinä olikaan menossa. Poika tuntui liikkuvan aivan liian hitaasti. Severuksen kehossa tuntui jylläävän sata eri adrenaliinin muotoa. Pian hän näkisi Hermionen, veisi tämän turvaan ja ... No, ainakin veisi tämän turvaan.

****

Hermione makasi kylpyhuoneen lattialla katsoen kattoa. Aina kun hän sulki silmänsä, kaikki tuntui olevan hyvin. Pimeys oli hyvästä. Silloin hän saattoi kuvitella olevansa jossakin aivan muualla.

Hän näki itsensä äitinsä kanssa isovanhemmillaan, isänsä kanssa ostamassa jäätelöä Lontoossa, Harryn ja Ronin kanssa halaamassa kolmestaan viisi vuotta sitten tapahtuneen sodan lopputaistelun jälkeen. Salamanvalojen räiskettä. Hän näki toimittajat, jotka kysyivät häneltä kysymyksiä. Hän näki Päivän Profeetat, jotka kutsuivat häntä yhdeksi sankareista. Hän näki Severuksen, joka suojasi häntä jäiseltä tuulelta Tylypahkan pihamaalla, Severuksen laskeutumassa lähemmäs hänen kasvojaan, painamassa huulensa hänen huuliaan vasten.

Kun Hermione taas avasi silmänsä ja näki kylpyhuoneen kattolistat, ne tuntuivat liikkuvan ja muuttuvan lopulta jonkinlaiseksi laiskaksi pyörteeksi. Hermione tiesi voivansa huonosti, sillä kolme hedelmää ja yksi sämpylä eivät varmastikaan tarjonneet riittävää ravintomäärää viidelle päivälle.

Hermione painoi sormillaan otsansa haavaa, jonka Lucius oli kironnut normaalia haavaa inhottavammaksi. Vaikka se oli jo hyvän aikaa sitten rupeutunut, se alkoi välillä vuotaa joistakin kohdista itsekseen. Hermionelle oli jo tullut tavaksi kokeilla haavan pintaa säännöllisin aikavälein.

Hermione ei ollut saanut unen päästä kiinni juuri minään yönä, ja hän oli nukahdellut silloin tällöin pienissä pätkissä keskellä kirkasta päivää. Tälläkin hetkellä hän tunsi vajoavansa syvemmälle ja syvemmälle unen kaltaiseen tilaan, johon saattoi sekoittua myös pyörtymisen tunnetta.

Kuinka pitkään tätä vielä jatkuu...
En jaksa enää hetkeäkään.

****

Severus oli ehtinyt päästä suuren salin ovesta ulos käytävälle, kunnes jokin esti hänen matkansa jatkumisen. Severus joutui pysähtymään ja katsomaan, kuinka Lucius liikkui kauemmas ja kauemmas. Jokin tai joku oli tullut häneen kiinni estäen hänen kävelynsä jatkumisen ja saaden hänet lähes kaatumaan.

-Mitä helvettiä! Severus ärähti vihaisena tuntiessaan jonkin painavan hänen jalkaansa. Severus katsahti alas ja huomasi kauhukseen tutun näköisen kotitontun roikkuvan hänen oikeassa jalassaan.
-Et saa seurata Lucius-isäntää! Seamus rääkyi epätoivoisen kuuloisena. -Ette ehdi neidin luokse siten! Ette ehdi!

-Nyt saa riittää, Severus sähisi hampaidensa välissä katsahtaen samalla Luciuksen suuntaan varmistaakseen, ettei poika ollut vielä kokonaan kadonnut näkyvistä. Severus toimi nopeasti sujauttaen kätensä kaapunsa sisälle tarttuakseen nopeasti taikasauvaansa. Tonttu kuitenkin oli nopeampi. Ennen kuin Severus ehti huomatakaan, hänen kätensä olivat jähmettyneet paikoilleen. Seamus katsoi Severusta anteeksipyytävästi.

-Teidän on kuunneltava! Seamus sanoi. -Ja nyt on kiire. Mikäli haluatte pelastaa neidin, on teidän ilmiinnyttävä Lucius-isännän huoneeseen Seamusin kanssa pian, ennen kuin Lucius-isäntä itse ehtii sinne!
-Ja miksi uskoisin sinua! Severus puuskahti turhautuneena. Hänen suunnitelmansa oli tuhoutunut ja nyt kirottu tonttu vielä piti häntä käsilukossa. -Olet häijyin tonttu, mitä tiedän! Vuosikausia teit mitä tahansa Malfoyn suvun jäsenet sinulta vaativat, varastit, autoit tap...

Severus muisti, että mitään raskauttavaa ei vielä ollut tapahtunut. Seamus-tonttu tulisi jatkossa varastelemaan ympäri Tylyahoa, myös hänen asuntoaan, mutta vielä nyt se ei ollut varmastikaan tehnyt muuta kuin palvellut tyhmän uskollisena Malfoyn sukua.

-Seamus on hyvä tonttu! Neiti sanoi! Seamus raivosi. Severus alkoi turhautua siitä, että näin paljon aikaa kului näin typerään tilanteeseen.
-NYT LÄHDET HELVETTIIN JALASTANI JA VAPAUTAT KÄTENI!
-En!
-Voi luoja!

-Seamus joutuu pakottamaan teidät tähän, toivottavasti ette halkiinnu! Seamus äyskäisi hypäten Severuksen selkään ja kietoen pitkät ja laihat kätensä miehen kaulan ympäri. Näky olisi varmasti ollut kenen tahansa mielestä vähintäänkin koominen. Oli kuin huonosti kasvatettu kakara rääkyisi isänsä reppuselässä vaatien vielä yhtä kierrosta elefantin häkin ympäri.

Severus ymmärsi, että tonttu oli ilmiinnyttämässä heitä molempia jonnekin, mikä todennäköisesti ei olisi Hermionen luokse, sillä tonttu luultavasti olisi pahimman sortin paskiainen, joka ei todellakaan haluaisi isäntänsä vangin vapautuvan. Joka tapauksessa, vain tontut pystyivät ilmiintymään Tylypahkassa.

Severus yritti hetken rimpuilla irti tontun ottesta, mutta se oli hyvin vaikeaa kädet jumissa. Hän tunsi päätyvänsä tutun tuntuiseen ahtaaseen pyörteeseen. Hetken kuluttua tunne helpotti hänen ympäriltään, ja hän tunsi kätensäkin vapautuneen. Severus havaitsi taas maata jalkojensa alla. Huone, johon hän oli tullut, oli selkeästi Tylypahkassa, mutta hän ei muistanut koskaan olleensa siellä.

Hän oli makuusalissa, jossa oli valtavan arvokkaan näköinen sänky ja kalliin näköisiä mattoja. Huoneen seinustalla oli avonainen ovi kylpyhuoneeseen. Severus käveli kylpyhuoneen ovelle ja totesi tilan olevan tyhjä. Tonttu oli hypännyt heti hänen selästään pois, kun se oli mahdollista.

-Mihin veit meidät? Severus kysyi osoittaen sormeallaan ankarasti tonttua, joka huojui makuusalin lattialla. Se tuntui hengästyneen itsensä ja aikuisen velhon ilmiinnyttämisestä.
-Ne-neiti on, huh, Seamus takelteli ja pyörtyi lattialle. Severus huomasi heti, että tonttu oli vain uupunut ja tokenisi tuosta kyllä aikanaan, eikä siis kiinnittänyt sen tilaan sen enempää huomiota.

Severus alkoi kuulla Luciuksen ääntä käytävältä. Sillä hetkellä hän oli varma, että luihuisten oleskeluhuone oli hänen alapuolellaan. Sillä paskiaisella oli vain ollut oma makuusali kaikki ne vuodet, kun Severus itse oli jakanut makuusalin muiden muassa hampaitaan narskuttelevan ylipainoisen luihuispojan kanssa.

Severus katsoi nopeasti huonetta. Miksi tonttu oli halunnut viedä hänet tänne? Eihän Hermione täällä ollut. Severus kurtisti otsaansa mietteliäästi.

-Lopeti loitsuimes! Severus osoitti sauvallaan koko huonetta. Ja se ratkaisi kaiken. Severus huomasi
kylpyhuoneeseen vievän oviaukon muuttuvan hetkellisesti violetin ja sinertävän sävyiseksi. Sitten se palasi ennalleen. Ja Severus näki kylpyhuoneen lattialla makaavan tytön. Tytön, joka oli mennyt niin pieneen kasaan, että kenen tahansa olisi ollut vaikea uskoa, että tuo ihminen oli joskus ollut käsittämättömän vahva.

Valoa nopeammin Severus oli siirtynyt Hermionen viereen, nostanut hiljaista mutinaa pitävän tytön syliinsä ja taikonut suojataian uudestaan heidän ympärilleen.

-Olen pahoillani Hermione, niin pahoillani, se oli minun virheeni, Severus mutisi kasvoillaan vakava ja murtunut ilme samalla kun alkoi kantaa tyttöä käsivarsillaan. Hermione ei näyttänyt reagoivan Severuksen sanomisiin mitenkään.

Luciuksen askeleet kuuluivat jo aivan oven takaa. Seamus virkosi ja näki Hermionen Severuksen käsivarsilla. Se hymähti hiljaa, napsautti sormiaan ja katosi. Lucius avasi ovensa ja katsoi tyhjää kylpyhuonetta.

-Hermione, Severus puhui kummallisen vapisevalla äänellä sylissään makaavalle tyttöraukalle. -Lähdemme nyt pois täältä.

Severus väisti Luciuksen, kiitti hiljaa mielessään sitä seikkaa, että oli näkymättömissä, astui puoliksi avonaisesta makuusalin ovesta ulos ja päätyi käytävän kautta luihuisen oleskeluhuoneeseen. Oleskeluhuoneen oven pamaus sekoittui Luciuksen makuusalin suunnalta kuuluvaan 'MITEN SE ON MAHDOLLISTA!'-huutoon, minkä jälkeen Severus käveli nopeammin kuin koskaan linnan käytäviä pitkin ulos.

Lumisade oli yltynyt jälleen kurittoman raivokkaaksi, ja linnan sisäpihan perällä Severus tajusi, että Hermione oli edelleen samassa lyhythihaisessa mekossa, johon hän oli pukeutunut tanssiaisiltana. Äkkiä Severus irroitti toisella kädellä viittansa ja asetti sen tytön paljaan ihon päälle.

Severuksesta tuntui, että tyttö ei painanut mitään. Toisaalta hänen kehonsa valtavat adrenaliinimäärät olisivat luultavasti taanneet sen, että hän olisi voinut kantaa vaikka kymmenkertaisen painolastin pitämättä sitä raskaana.

Hermione avasi silmänsä. Tuuli tuntui kaikessa pistelevyydessään ihanammalta kuin mikään aikoihin. Hän katsahti ylös huomatakseen Severuksen kasvot. Mustat hiukset olivat lumiset ja liikkuivat levottomasti tuulen mukana. Ilme oli keskittynyt ja päättäväinen. Mies käveli melko kovaa vauhtia, joten Hermione tunsi ajoittain pompahtelevansa Severuksen sylissä. Se ei kuitenkaan vaivannut häntä. Hermione ei ollut kenties koskaan tuntenut oloaan turvallisemmaksi.

-Hei, Hermione mutisi hiljaa katsoen miestä silmiin ja pystymättä estämään autuaan hymyn nousemista kasvoilleen. Severus katsahti tyttöä ikään kuin tarkistaen, halusiko Hermione kenties ilmoittaa voivansa huonosti. Kun tyttö vain hymyili ja painoi lopulta kasvonsa miehen rintakehää vasten, Severus tyytyi olemaan vaiti.

Hetken kuluttua he olivat saapuneet Tylypahkan rajojen taakse.

-Emme enää voi olla Tylypahkassa, Severus sanoi. -Olen varma, että Lucius osaisi tämän jälkeen paikantaa meidät. Sitä paitsi se tonttu ei ole täysin luotettava...

Hermione tuntui saaneen energiaa raikkaasta ulkoilmasta.

-Minne sitten menemme? Hermione kysyi edelleen hieman utuisesti.
-Minulla on yksi ajatus, Severus sanoi. Ennen kun Hermione ehti kysellä enempää, Severus oli sulkenut silmänsä ja alkanut ilmiinnyttää heitä. Oli siis jälleen kerran luontaista sulkea silmät ja painaa pää vasten Severuksen rintaa. Kuinka hyvältä se tuntuikaan.

****

Tums. Tums. Tums.

Seamus-tonttu hakkasi päätään seinään. Eikä kyseessä ollut kielikuva. Vihaisena itselleen tonttu takoi suhteellisen suurta päätään Tylypahkan keittiön seinään. Kahvoistaan seinällä roikkuvat kasarit tärähtelivät hiljaa tontun yläpuolella.

-Lucius-isäntä saa-saa selville tämän! Seamus ähki itsekseen. -Ja sitten Seamusin pää menee aiempien tuhmien tonttujen päiden viereen Malfoyn kartanon ruokasalin seinälle!

Tonttu istahti hengästyneenä ja tuskaisena keittiön lattialle. Se piteli päätään, joka oli nyt kipeä.

-Mutta neiti ei ansainnut olla vankina, Seamus jatkoi ääneen ajatteluaan.
-Mutta se oli silti tuhmasti tehty palvelustontulta! Seamus ärähti nousten pystyyn ja pompsahtaen niin kovalla voimalla, että hänen vaatimattomasta vaatekankaastaan putosi jotakin lattialle. Oli erikoista, että kyseisen tekstiilin sisällä saattoi olla mitään, eihän siinä ollut taskuja nimeksikään. Jossakin kankaiden välissä kyseinen esine kuitenkin oli onnistunut matkaamaan.

Seamus katsahti kummissaan lattialle ja otti hopeisen ajankääntäjän käteensä. Tonttu ei saattanut käsittää, missä vaiheessa kyseinen amuletti oli päätynyt hänelle. Se ei tosiaankaan ollut hänen omaisuuttaan, eikä hän ollut koskaan ennen nähnytkään sitä. Tontun suuret silmät räpsähtelivät ihmeissään.

Seamus pyöritteli hopeista amulettia käsissään ja mittaili sen valtavan pitkää ketjua. Koska esine oli vain ilmestynyt hänen haltuunsa, olisi se varmastikin hänellä hyvästä syystä.

****

Severus ilmiintyi Hermione sylissään lähes täysin aution kadun reunalle. Kadun reunoilla oli loskaa, ja ympäröivien talojen seinistä oli paikoittain irronnut tiiliä, joista muutamat makasivat ankeasti kyljellään katukivetyksen reunalla.

Hermione alkoi pikkuhiljaa tuntea olonsa hieman typeräksi Severuksen sylissä.

-Luulen, että pystyn jo seisomaan, Hermione sanoi. Severus laski tytön jaloilleen. Hermione ei ollut käyttänyt jalkojaan päiväkausiin, sillä Luciuksen kylpyhuoneessa hän olisi saattanut kävellä vain ympyrää. Hänen jalkansa tuntuivat siis hieman huterilta, mutta otettuaan varovasti tukea Severuksen olkapäästä Hermione oli mielestään jo suhteellisen hyvin voimissaan.

Hermione katsahti tarkemmin katua, jolle he olivat tulleet.

KEHRÄÄJÄNKUJA

Kyltti oli vanha ja kulunut ja sen päällä oli osittain lunta. Hermionen ja Severuksen takana oli pieni ja hieman sekaisen oloinen elintarvikemyymälä, joka kuitenkin oli parhaillaan suljettu. 'Hyvää joulua', luki oven lasi-ikkunan kyltissä. Totta tosiaan, tänään oli jouluaatto.

Hermionella oli edelleen Severuksen viitta harteillaan. Hän puristi sitä tiukemmin ympärilleen ja istahti hetkeksi kaupan edustalla seinään nojaavalle puiselle hedelmälaatikolle. Kaupan edustalla näytti olevan muutakin rojua. Omistaja ei selkeästi ollut se maailman siistein kauppias.

-Kuka tällä kadulla asuu? Hermione kysäisi Severukselta.
-Minä. Tai siis tällä hetkellä vanhempani. Menemme kotiini. Saat levätä tämänhetkisessä huoneessani.
-Mutta... Hermione näytti hukkuvan ajatuksiinsa, jotka tuottivat vastalauseita Severuksen idealle. -Jos sinä, siis 17-vuotias sinä, asut täällä parhaillasi vanhempiesi kanssa, emme voi...

-Talo on tyhjä, Severus totesi mekaanisesti ja ojensi Hermionelle kättään. Hän ei vieläkään uskonut, että tyttö voisi kovin hyvin. Vähintäänkin tämä tarvitsisi apua jalkojensa käytössä. Ja Severus oli oikeassa. Haparoivin askelin tyttö lähti kävelemään Severuksen käsivarresta tukea ottaen kohti miehen lapsuudenkotia. Lumi ei enää satanut niin vihaisesti heidän päälleen. Oli kuin taivas olisi päättänyt suhtautua tietyllä hartaudella tilanteeseen, jossa Hermione pääsisi näkemään entisen opettajansa kodin.

Hetken päästä he saavuttivat määränpäänsä. Severus lausui hiljaisen loitsun, minkä seurauksena pieni avain lennähti matalan portaikon vieressä olevan metallisen ämpärin alta. Hermione ei jaksanut uskoa, että perhe säilyttäisi avainta pelkästään ämpärin alla. Selkeästi Severus oli loitsinut sen tulemaan sille paikalleen, muuten loitsua ei oltaisi edes tarvittu.

Severus avasi oven, ja Hermione seurasi miestä sisälle pitäen portaiden kaiteesta kiinni. Nyt hän kuitenkin oli saanut jalkoihinsa jo huomattavasti enemmän voimaa. Kun Hermione astui eteiseen, hän ei voinut olla yllättymättä hieman. Asunto oli siisti, mutta uskomattoman minimalistinen. Eteisestä avautui olohuone, jossa oli yksi kahden istuttava musta nahkasohva, yksi pieni pöytä ja ... Ei kirjahyllyä.

-Toin itse tänne myöhemmin jonkin verran kirjoja, Severus sanoi monotonisesti samalla kun riisui kenkänsä. Tosi asiassa Severus vähätteli totuutta, hän oli myöhempinä vuosina nimittäin suorastaan vuorannut olohuoneen seinät erilaisilla kirjoilla. -Vanhempani eivät olleet lukijatyyppejä.

Olohuoneesta pääsi suoraan talon kahteen muuhun huoneeseen ja keittiöön. Severus meni nopeasti yhteen huoneista, ja Hermione puolestaan istahti sohvalle. Hermione tunsi itsensä väkisinkin röyhkeäksi majaillessaan jonkun toisen kotona näiden ollessa vain toistaiseksi poissa.

-Missä sanoitkaan vanhempiesi olevan? Hermione huudahti Severuksen huoneen suuntaan.
-En sanonut.
-Voisitko nyt sanoa? Hermione lisäsi hieman harmistuneena siitä, että Severus ei vieläkään ollut täysin sujuva hänen seurassaan. Samalla Hermione alkoi tuntea olonsa jälleen kovin nuutuneeksi. Hänen pitäisi ehdottomasti syödä pian jotakin.
-Olemme käymässä isoäitini kodissa uuteen vuoteen asti. Hän kuoli näinä päivinä, Severus totesi ja käveli takaisin oven suuhun ja katsoi Hermionea. -En tuntenut häntä ollenkaan, Severus kiirehti vielä lisäämään huometessaan Hermionen näyttävän pahoittelevalta.

-Kuinka voit? Severus katsoi Hermionea vakavasti ja otti pari askelta lähemmäs tyttöä.
-No, Hermione tokaisi väsyneen kepeästi. -Luultavasti aliravitusti ja erittäin varmasti väsyneesti.

-Voit tulla lepäämään tänne, Severus sanoi viitaten huoneeseen, jossa oli äsken käynyt järjestelemässä jotakin. Hermione nousi sohvalta ja käveli huoneeseen, joka osoittautui hyvin nopeasti olevan nuoren Severuksen. Pöytä ja osittain lattiakin olivat täynnä erilaisia pergamentteja ja avonaisia kirjoja. Huone oli kuitenkin siisti ja siellä tuoksui miellyttävältä. Hermione tunnisti ainakin mintun tuoksun.

-Sinun sängyllesikö asetun? Se ei ole sinusta outoa? Hermione kysäisi pienen hymyn koristaessa tytön uupuneita kasvoja.
-Ei, ei se ole, Severus vastasi erittäin vakavaan sävyyn ja köhäisi hieman. Hermione asettui kyljelleen sängylle ja tunsi saman tien valtavaa tarvetta nukahtaa.

-Odota, Severus sanoi vielä kävellen huoneessaan olevalle pienelle kaapille, josta hän otti käteensä punaista nestettä sisältävän pullon. -Juo tätä. Haen sinulle lasin.

Severus käväisi nopeasti keittiössä ja toi mukanaan lasin, johon kaatoi punaista juomaa, joka muistutti ulkonäöllisesti Hermionea tämän lapsuuden aikaisista hyvänmakuisista jästilimonadeista. Niitä hänen vanhempansa olivat antaneet hänen juoda lauantaisin. Ainut ero oli se, että tämä juoma ei kuplinut lainkaan, kun Severus kaatoi sitä lasiin.

-Elvytysjuomaa, Severus sanoi ja istahti Hermionen vierelle sängyn laidalle. -Auttaa päänsärkyyn, palauttaa voimia, sisältää tärkeimpiä kehon tarvitsemia ravinteita. Haen jotain kunnollista ruokaa sillä aikaa, kun lepäät juotuasi tämän.

Hermione näytti kuitenkin jo lähes nukahtaneen. Severus ei viitsinyt käskeä tyttöä keskustelemaan ja asetti lasin reunan varovaisesti Hermionen huulille. Luonnollisena reaktiona puoliksi hereillä oleva Hermione joi koko lasillisen sitä mukaa, kun Severus kaatoi juomaa tytön suuhun. Häntä häiritsi tytön otsassa oleva loitsitun näköinen haava. Luciuksen tekosia. Niitä harvoja asioita, joita hän osasi.

Severus otti sauvansa ja mutisi jotakin hyvin hiljaa. Sinertävä taika häivytti haavan ja palautti sen tilalle tytön sileän ihon.

Severus olisi halunnut kysellä Hermionelta, mitä kaikkea hän oli joutunut kohtaamaan Luciuksen kylpyhuoneessa, mutta tytön levolliset kasvot saivat miehen ajattelemaan, että heillä olisi siihen aikaa myöhemminkin.

****

-Nyt sinä lutka annat sen minulle.
-Muuten minä tapan vielä yhden tontun.

Hermione makasi irtonaisten tontun päiden keskellä.

-Nyt minä joudun opettamaan sinua.

Lucius taikoi Hermionea päin haavoituskirouksen. Yksi osui häntä otsaan. Toinen vatsaan. Pian hänen koko kehonsa oli veressä.

-Lopeta! Hermione huusi tuskaisena Luciukselle, jonka kasvot olivat siirtyneet kaikkien tonttujen päihin.

Hermione havahti hereille raivokkaammin kuin koskaan. Hän haukkoi henkeään katsellen samalla paniikissa ympärilleen. Sitten hän muisti. Hän oli Severuksen luona Kehrääjänkujalla. Hän oli turvassa. Hermione tunsi olonsa kummallisen levänneeksi, vaikka ei voinut olla nukkunut kovin kauaa. Hän nousi jalkeille ja katsoi itseään huoneen nurkassa olevasta peilistä. Hän näytti mielestään edelleenkin kamalalta mekossa, joka oli täysin menettänyt muotonsa ja jossa oli kuivunutta verta siellä täällä.

-Severus? Hermione huudahti varovaisesti ja käveli olohuoneeseen. Juuri kun pieni epämukavuuden tunne oli saavuttamassa hänen tajuntaansa johtuen miehen puuttumisesta, Hermione kiinnitti huomionsa lappuun, joka oli olohuoneen pienellä pöydällä.

En viivy kauaa.
Luota minuun, olet turvassa.
Suihku on yläkerrassa.

-S

Hermione tunsi pientä häpeää. Vaikka hän oli ajatellutkin peseytyvänsä mahdollisimman pian, oli suorastaan kamalaa, että Severus oli katsellut häntä näin likaisena. Miesparka varmasti toivoisi hänen peseytyvän jo pelkästään oman hyvinvointinsa vuoksi.

Hermione asteli pientää natinaa pitävät portaat ylös saakka. Näytti siltä, että talo synkkeni sitä mukaa, mitä korkeammalle sen sisällä siirtyi. Yläkerrassa ei ollut enää uusia huoneita. Pelkästään käytävä, jonka päässä oli yksi viherkasvi ja ikkuna. Käytävän varrella oli ovi kylpyhuoneeseen.

Hermione sulki kylpyhuoneen oven takanaan, riisuutui ja nousi ammeeseen. Suihkusta purkautuva vesi tuntui hyväilevän hänen ihoaan, ja Hermione ei muistanut, milloin saippua olisi tuoksunut paremmalta. Hän myös tunnisti sen hajussa jotakin Severukselle ominaista, jotakin raikasta. Hermione katsoi alastonta vartaloaan nostellen käsiään ja oli tyytyväinen, että hänen karvankasvunsa ei ollut koskaan ollut kovin nopeaa. Hän näytti hyvin huolitellulta, vaikka ei ollut tehnyt keholleen mitään noin viikkoon.

Aikansa peseydyttyään Hermione huomasi tummansinisen kylpytakin viikattuna oven viereisellä tuolilla. Hermione puristi tukkansa kuivaksi ja kääriytyi kylpytakkiin. Samalla hän mietti, olisiko Lucius kenties jo onnistunut halkaisemaan Tuonelan virroista kertovan pätkän kirjasta. Hermione kuitenkin huomasi välittömästi, että Luciuksen miettiminen sai hänessä aikaan käsittämätöntä puistatusta, minkä seurauksena hän keskittyi spekuloimaan, josko Severus olisi jo tullut takaisin.

Hermione kuuli keittiön suunnalta elon merkkejä laskeutuessaan portaita takaisin alas. Hetken ajan hän mietti, olisiko hävytöntä mennä Severuksen seuraan kylpytakissa, mutta muisti heti perään, että hänellä ei itse asiassa ollut muitakaan vaatteita. Kylpytakki sitä paitsi peitti pitkälti kaiken.

-Hei, Hermione sanoi keittiön oven suusta huomatessaan Severuksen asettaneen pöydälle ruokatarpeita.
-Hei, Severus vastasi ilmeettömästi vilkaisten tyttöä nopeasti. Hän ei voinut olla ajattelematta, että Hermione näytti käsittämättömän viattomalta ylisuuressa kylpytakissa. -Syö.

Hermione ei aikonut vastustella. Niin valtavan nälkäinen hän oli. Hän istui pöydän ääreen ja tuntui hotkaisevan kaksi sämpylää sekunnissa. Severus istui Hermionea vastapäätä ja näytti odottavalta.

-Elvytyslientä kotikaapissa vai? Hermione sanoi nielaistuaan kenties kymmenennen täyden suullisen. Ruoka ei ollut koskaan maistunut näin hyvältä. -Sitähän käytetään kotioloissa pääasiassa krapulaan tai urheilusuorituksesta palautumiseen. Kumman tunnustat?

Severus ei osannut odottaa, että Hermione olisi näin nopeasti virnuilutuulella.

-Näithän minun 17-vuotiaan versioni, Severus sanoi kulmiensa alta. -Oletko urheilullisempaa nuorukaista nähnyt?

Hermione repesi nauramaan. Hänestä tuntui nyt hyvältä. Hän oli vahvan, aikuisen ja turvallisen miehen seurassa, söi tämän kanssa ja nauroi tämän edessä. Oli vaikeaa uskoa, että vielä joitain tunteja sitten hän oli ollut vangittuna nuoren Lucius Malfoyn kylpyhuoneeseen.

-Ymmärrät varmaan, Severus aloitti siirtäen keskustelun asialinjalle. -Että meidän täytyy puhua siitä, mitä kohtasit ollessasi Luciuksen vankina.
-Ymmärrän toki, Hermione sanoi vakavoituen hieman.
-Hän ei satuttanut sinua? Siis otsasi haavan lisäksi? Severus kysyi hyvin vakavana. -Koska jos hän koski sinuun, sinun täytyy kertoa, miten hän...
-Mieti nyt, Hermione keskeytti Severuksen isovelisaarnalta kuulostavan avautumisen. -Sanoin hänelle, että olen surkki. Yksikään Malfoy ei koskisi surkkiin, Hermione lopetti. Severuksen oli pakko myöntää itselleen tytön olevan oikeassa.

-On ehkä parempi, että kerron alusta alkaen, Hermione sanoi. Severus katsoi häntä kummallisella ilmeellä, johon oli sekoittunut ripaus ymmärrystä ja ankaruutta.

Ja Hermione aloitti pitkän puheenvuoronsa. Ensimmäisenä hän kertoi, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun Severus oli lähtenyt suuresta salista ja Lucius oli huomannut Hermionen. Hän tunsi palan nousevan kurkkuunsa siinä vaiheessa, kun kertomuksessa vuoroon tuli monen päivän pitkä jakso, jolloin Hermione oli ollut kylpyhuoneessa ilman mitään kontakteja ulkomaailmaan. Lopulta Hermione kertoi Seamus-tontusta ja tietämystaiasta, jonka olemassaolosta Hermione oli vihjannut Luciukselle.

-Sinä mitä! Severus hätkähti kesken Hermionen pääasiassa vakavamielisen ja koskettavan monologin. Hermione näytti
hieman pelästyneeltä.
-Ajattelin, tai en erityisemmin ajatellut, mutta...
-No et tosiaankaan ajatellut! Vaikutit tapahtumien kulkuun! Juuri sitä emme saa tehdä...
-Anteeksi, jos olen ymmärtänyt väärin, mutta eikö se nimenomaan ole tarkoituksemme?
-Ainoastaan tiedon Tuonelan virroista...
-Onko sillä väliä? Jos sen kirjan sivu päätyy noiduttuna tulevaisuuteen, mitään suurta muutosta ei ole tehty, Hermione totesi yksikantaan asettaen kätensä puuskaan. Valitettavasti hänen perustelunsa ei tyydyttänyt Severusta, joka oli haudannut kasvonsa käsiinsä.
-Saamme nyt todellakin toivoa, Severus puhui käsiensä välistä. -Että Lucius käyttää tietämystaikaa, eikä nimenomaan hylkää ajatusta siitä kokonaan. Hänhän voi ajatella, että sinä yritit hämätä häntä. Tarkemmin sanottuna, miksi hän ylipäänsä ajattelisi, että sinun neuvojasi kannattaisi uskoa?

Hermione kaatoi mehua lasiinsa hermostuneena ja ärsyyntyneenä. Severus oli oikeassa. Hän ei kuitenkaan aikoisi näyttää turhautumistaan. Hän seisoisi tekojensa takana.

-Ikään kuin se olisi ainoa riski, jonka olemme tämän matkan aikana ottaneet, Hermione sanoi katsoen Severusta tahallaan uhmakkaasti. -Sitä paitsi, mikä sinä olet sanomaan?

-Siis mitä?
-Niin, niin Severus Kalkaros. Mikä sinä olet sanomaan?
-Olet uupunut ja puhut sekavia. Ehkä meidän pitäisi jatkaa kunhan olet ensin saanut hieman levättyä...
-Ei. Tunnen oloni oikein hyväksi, Hermione valehteli ja kulautti mehunsa mielenosoituksellisesti kurkustaan alas ja iski lasin sen jälkeen typerän voimakkaasti pöytään. -Miksi sinä luulet tietäväsi, miten minun olisi ollut paras toimia? Oletko itse ollut vankina monta päivää? Ilman tietoa siitä, jääkö tuo sijainti viimeiseksi elämäsi aikana?
-Hermione...

-Ja mitä sinä oikein kuvittelit tekeväsi, kun jätit minut yksin suureen saliin? Mikä olikaan kypsä syysi? Sinähän aina puhut siitä, miten aikuiset ihmiset toimivat?
-En ole ylpeä siitä mit...
-Sinä toimit uskomattoman epäaikuismaisesti, itsekkäästi ja kusipäisesti! Rakastit Harryn äitiä, mitä sitten! Kaikilla ihmisillä on epäonnistuneita ihmissuhteita menneisyydessään! Sinä et ole mikään poikkeus, joka saa asettaa minut hengenvaaraan ja jonka menneisyys olisi jonkinlainen muita erikoisempi tai hienompi varjeltu aarre! Olet vain tavallinen - tavallinen vitun Severus Kalkaros! Hermione raivosi heittäen omenan lattialle. Oli kummallista, että omena saattoi mennä niinkin muusiksi hoikan tytön ranneliikkeen seurauksena.

Hiljaisuus laskeutui kahden itseään häpeävän ihmisen välille. Ilta oli jo tuonut hämärän mukanaan. Lunta ei tullut enää lainkaan, mikä vain korosti maiseman hämäryyttä. Tuo hämäryys istui hyvin Hermionen kasvoille asettuneeseen suuttumukseen. Mikäli joku olisi nähnyt tai kuullut keittiön ikkunasta moisen jouluaaton keskustelun, olisi tuo joku varmasti säälinyt tämän kodin asukkaita.

-Olet oikeassa, Severus totesi lyhyesti ja ytimekkäästi. Hänen äänensä oli monotoninen ja ankea. Hän ei tarvinnut Hermione Grangeria kertomaan, miten hänen itsehillintänsä ja ammattimaisuutensa oli valunut kuin hiekkana Saharaan.
-Tosin, Severus jatkoi rauhallisesti. -Olen silti edelleen sitä mieltä, että tarvitset lisää lepoa.

Hermione ei sanonut mitään. Äskeisen raivopuuskan vuoksi kyyneleet olisivat halunneet purkautua lähes luonnostaan, joten Hermione joutui käyttämään kaikki keskittymiskykynsä niiden sisällä pitämiseen. Hän vain katsoi Severusta pitkään ja sulki silmänsä yrittäen näyttää edes millin verran pahoittelevalta. Sitten Hermione käveli takaisin Severuksen huoneeseen, asettui sängylle ja nukahti lähes samalla sekunnilla.

Severus jäi katsomaan maisemaa keittiön ikkunasta. Oli uskomatonta, että hän oli vanhassa kodissaan, joka muistutti häntä pelottavan elävästi hänen 17-vuotiaan itsensä surkeudesta. Oli kai vain luonnollista, että hänen vuosikymmeniä vanhempi itsensä ei ollut yhtään sen parempi.

****

Severus Kalkaroksen koti Kehrääjänkadulla oli pääasiassa jästien asuttamalla alueella. Jo Severuksen ollessa alle kouluikäinen Lily Evansin sisko Petunia oli tunnistanut mustatukkaisen synkän pojan siitä, että tiesi tämän asuvan tällä alueella lähellä jokea. Ja Petunia tuskin olisi perehtynyt muihin kuin jästialueisiin.

Jästiasuntojen läheisyys tuli kuitenkin ilmi myös sillä hetkellä, kun Hermione avasi silmänsä yöllä noin kello kaksi. Hermione nousi istumaan Severuksen sängyn reunalle ja sytytti kynttilän Severuksen yöpöydällä. Hermione  kiinnitti huomionsa vastakkaisen talon ikkunasta (joka oli vain muutaman metrin päässä Severuksen huoneen ikkunasta) kantautuvaan ääneen. Hermione erotti tutut säkeet, jotka hän osasi liittää jästikasvatukseensa.

Jouluyö, juhlayö
päättynyt, kaik on työ
kaks vain valveill' on ...

Hermione vilkaisi ikkunaan päin. Verhot olivat suljetut, mutta ihmisiä oli yhä hereillä ja he halailivat toisiaan musiikin soidessa. Hermione siristi silmiään ikkunan luoman valokeilan kirkkauden vuoksi. Tällä hetkellä hän tunsi olonsa uskomattoman rauhalliseksi. Jotakin kuitenkin puuttui.

Hermione nousi pystyyn ja tajusi olevansa edelleen kylpytakissa. Mutta mitä muuta hän voisi pukea päälleen? Hän antoi itselleen luvan avata Severuksen vaatekaapin, jonka sisältö ei yllättänyt häntä pätkääkään. Mustaa ja mustaa. Hermioine otti mustan ja mahdollisimman kevytkankaisen kauluspaidan, joka oli hänelle aivan liian suuri, ja vetäisi sen päälleen. Paidan helma ulottui puolipolveen saakka. Hermione tahtoi solmia jonkinlaisen rauhan itsensä ja Severus Kalkaroksen välille. Olihan joulu, herranen aika.

Hermione ei kuitenkaan voinut kiistää, että tiesi tuon olevan jonkinlainen tekosyy. Hän oli kaivannut Severusta päiväkausia. Miksi hän olikaan käyttänyt heidän ensimmäiset rauhaisat hetkensä kahdestaan raivoten?

Hermionen ei tarvinnut mennä kauas paikantaakseen Severus Kalkaros. Hermione vain avasi makuuhuoneen oveen ja näki miehen istuvan sohvalla. Mutta jokin hänessä oli erilaista. Severus oli jälleen kauluspaidassaan, jonka hihat oli kääritty kyynärpäähän asti. Pimeän piirto näkyi miehen kädessä, joka piteli viskilaskia. Toinen käsi siirsi mustia hiuksia pois kasvoilta. Paidan kolme ylintä nappia oli auki. Hermione ei voinut sille mitään, että tässä kelmeässä muutaman kynttilän tuomassa valossa näky oli eroottinen.

Severus havahtui oven avautumiseen. Hän kääntyi katsomaan Hermionea. Hermionea, joka oli pukeutunut hänen paitaansa, ja jonka sääret tuntuivat hohtavan kutsuvina ja naisellisina vasten yön tuntua. Tytön tukka näytti hyvältä, vaikka se olikin hieman kuriton paikoittain. Severus saattoi tuntea Hermionen tuoksun parin metrin päästä. Tällä kertaa siihen sekoittui sama saippua, jota hän itse käytti. Severus tunsi häpeällistä mielihyvää siitä ajatuksesta, että tyttö oli hieronut alastomaan kehoonsa hänen saippuaansa.

Lopeta tämä.
Tytöllä on vain jotakin asiaa.
Etkö muista, hän pitää sinua surkimuksena?

-Miten voit? Severus kysyi mahdollisimman diplomaattisesti asettaen viskilasinsa pöydälle. -Etkö saa unta?
-En, Hermione sanoi utuisesti, mutta silti uskomattoman terävästi. -Halusin kiittää sinua pelastamisestani.
-No, oikeastaan saat kiittää sitä tonttua, joka vei minut luoksesi, Severus totesi matalalla äänellä nousten ylös sohvalta. Oli kuin he olisivat olleet jonkinlaisessa tarkoituksellisen hidastempoisessa elokuvassa. Koko muu ympäristö vaikutti rakeiselta, ja tapahtumat tuntuivat matelevan hitaammin kuin koskaan. Severus näki vain Hermionen ja Hermione näki vain Severuksen.

-Tulisitko tänne? Hermione kysyi kerättyään kaiken rohkeutensa. Tämä oli jälleen kerran niitä asioita, jotka tuntuivat parhaillaan hyvältä idealta, mutta joiden seurauksia mietittäisiin vasta hetken kuluttua. Hermione tunsi jonkinlaisen helpotuksen vyöryvän alas rinnaltaan, kun hän huomasi miehen ottavan askelia häntä kohti. Ja jos Severus oli sohvalla ollessaan näyttänyt kutsuvalta, nyt hän näytti siltä kymmeninkerroin. Vartalo oli hoikka, hartiat leveät ja kasvot kuin salaisuus. Helpot ja selkeät asiat eivät olleet koskaan kiinnostavia, ja nyt Hermione huomasi sen selkeämmin kuin koskaan.

Severus ei taaskaan ymmärtänyt, mitä oli tekemässä.

Miksi teet sen taas? Vastaat tytön epätoivon huutoon.
Omassa ajassamme hän ei edes vilkaisisi sinua.
Olet juonut alkoholia, siitä se johtuu.
Yhden lasin. Älä käytä sitä tekosyynä vastuuttomuudellesi.

-Hermione, Severus aloitti päästyään tytön eteen. -Tiedän, mitä ajattelet. En ole menettänyt muistiani. Suutelin sinua sillä parvekkeella ja ...
-Niin? Myös minä suutelin sinua, Hermione sanoi tuntien, kuinka veri kohisi hänen kehossaan. Pelkkä suudelman muisteleminen yhdistettynä siihen, että Severus sanoi sen ääneen silkkisellä painollaan, oli suistaa hänet raiteltaan.

-Sinä... Sinä et ymmärrä, että minä olen huono kohde tunteillesi. Vastahan sanoit sen itsekin, olen inhottava, ja sinun on enemmän kuin helppo löytää minusta aihetta vihanpurkauksillesi.
-Ne johtuvat siitä, että olet monimutkainen, Hermione sanoi hiljaa astuen vielä lähemmäs miestä. Hänen piti nostaa päätään pystyäkseen katsomaan miestä silmiin näin läheltä. Severus tuoksui mintulta, joltakin tunnistamattomalta yrtiltä ja alkoholilta. Etenkin jälkimmäinen toi tuoksuun aimo annoksen syntisyyttä. Ja se ei todellakaan rauhoittanut Hermionen ajatuksia lainkaan, päinvastoin. -Ja minä pidän monimutkaisesta.

Hermione kohotti jännityksestä vapisevat kätensä niin varovaisesti kuin suinkin osasi ja asetti ne Severuksen käsivarsille. Hän vain hengitti miehen tuoksua ja nautti tämän läheisyydestä. Heidän välillään oli enää joitain senttimetrejä. Oli kuitenkin eri asia, miten lyhyen välimatkan päässä heidän sielunsa toisistaan olivat. He molemmat toivoivat, molemmat epäröivät ja molemmat himosivat.

-Mitä-mitä nyt tapahtuu? Severus kysyi takellellen silmät suljettuina nauttien Hermionen lämpimistä käsistä, jotka kulkivat hänen käsivarsillaan. Pian tytön kädet saavuttivat miehen olkapäät, sitten posket ja hiukset.

Hermione vastasi kysymykseen nousemalla kevyesti varpailleen yltääkseen koskettamaan Severuksen huulia omillaan. Severus kuitenkin avasi silmänsä ennen kuin Hermione oli ehtinyt toteuttaa suunnitelmansa ja kumartui painamaan huulensa vasten tytön jännittynyttä suuta. Hän siirsi toisen kätensä Hermionen selälle ja upotti toisen tytön hiuksiin niskan kautta. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan ollut niin kärsivällinen kuin viimeeksi. Hän kuljetti himosta vapisevaa kättään Hermionen alaselältä rintojen alapuolelle ja huomasi onnekseen, että tyttö ei ollut napittanut paitaa kokonaan kiinni. Severus siirsi kätensä paidan sisälle saavuttaen pehmeän ja kuuman vatsan ihon, joka kutsui häntä täysin paljaana.

Hermione huokaisi syvään. Oli kuin sata sähköshokkia olisi kulkenut kurittomasti hänen kehonsa lävitse.

-Sever... Pyydän, tehdään se, nyt heti...

Ja nuo sanat riittivät. Severus ei enää jaksanut kätkeä piiloon sitä polttavaa halua, joka hänessä oli vaikuttanut jo pitkän aikaa. Kaikki oli alkanut siitä, kun hänen ja Hermione Grangerin oli täytynyt tavata toisiaan säännöllisesti. Tunne oli voimistunut, kun he olivat tulleet yhdessä menneisyyteen. Ja nyt se oli jo täysin pitelemätön.

Severus tarttui molemmilla käsillään Hermionen vyötäisiin ja nosti tämän syliinsä. Hermione puolestaan kietoi jalkansa Severuksen kehon ympärille ja suuteli miestä päättäväisesti tarttuen samalla tämän poskiin. Severus kantoi Hermionen huoneeseen, joka oli ennen kuulunut hänelle ja jossa tyttö vielä vähän aikaa sitten oli nukkunut täysin viattomasti.

Severus ei ollut lainkaan varma, mitä hän oli tekemässä. Edellisestä kerrasta oli kulunut jo uskomattoman monta vuotta. Hän laski Hermionen istumaan lipaston reunalle. Hermione huohotti malttamattomana ja tahtoi koko pitkän odotuksensa jälkeen nähdä entisestä opettajastaan paljon enemmän. Hän avasi hionnein käsin miehen paidan napit ja veti lopulta vaatteen kokonaan pois tämän päältä. Kun mies nyt seisoi hänen edessään keskivartalo paljaana hänen jalkojensa välissä, Hermione totesi olevansa jo niin kiihottunut, että häntä lähes hävetti.

-Näytät niin... Hermione oli aloittamassa hekuman vallassa, mutta lauseen keskeytti voimakas suudelma, jonka Severus oli päättänyt hänelle antaa. Miehen toinen käsi oli tytön selällä ja toinen oli etsiytynyt rinnan päälle. Hermionen huokaukset suudelman aikana saivat Severuksen niin kiihottuneeksi, että hänen elintään vasten painavat housut suorastaan sattuivat.

Severus irrottautui suudelmasta ja katsoi Hermionea silmiin. Katseessa oli edelleen jotakin ankaraa, mutta tällä hetkellä se vain kiihotti Hermionea lisää. Ja sama vaikutus oli miehen seuraavalla teolla. Severus suorastaan repäisi Hermionen päällä olevan paidan auki. Hermione tunsi olonsa käsittämättömän riettaaksi, kun hänen paljaat rintansa paljastuivat kokonaan haaleassa kynttilänvalossa, ja Severus katsoi hänen paljastettua keskiruumistaan uskomattoman terävällä ja himokkaalla katseella.

Hermione tiesi tarvitsevansa kokonaisvaltaista kosketusta ja tunsi sulavansa täysin, kun Severuksen kädet siirtyivät tunnustelemaan hänen paljaita rintojaan, jotka olivat jännityksestä kananlihalla. Tuo mies osasi toden totta saada Hermionen järjen menettämisen rajoille. Kädet painoivat rintoja vuorotellen eläimellisen voimakkaasti ja kiusoittelevan pehmeästi. Samalla Severus suuteli Hermionen kaulaa.

-Mikäli vielä aiot perääntyä, Severus sanoi raskaasti. -Tee se nyt... Sillä aion naida sinua tuolla sängyllä.

Hermione tunsi viimeistenkin järjen rippeidensä kadonneen jonnekin, eikä hän voinut tuottaa mitään muuta kuin uskomattoman himokkaan 'voi kyllä'-huokaisun. Severus tarttui Hermionea taas vyötäisiltä ja nosti tämän parin metrin päähän sängylle selälleen. Hän ehti pysähtyä nyt katsomaan näkyä kokonaisuudessaan. Hänen entinen oppilaansa, joka kuitenkin oli hänen kollegansa, makasi kutsuvan näköisenä hänen entisellä sängyllään. Hermione oli naulinnut katseensa miehen alastomaan keskivartaloon, jonka katseluun hän tuskin koskaan väsyisi.

Hermione oli alushousujaan lukuunottamatta täysin alastomana. Severus päätti heti ensimmäiseksi korjata kyseisen ongelman. Hän kuljetti sormeaan ensin Hermionen rinnoilla, sitten vatsalla ja tarttui lopulta alushousujen sivunaruihin ja veti ne pois tytön jalasta. Näky oli niin kiihottava, että pysyäkseen järjissään Severus asettui Hermionen ylle ja kumartui suutelemaan taas tämän kaulaa. Tyttö oli alastomana hänen allaan, eikä kyseinen tieto vain antanut hänen toimia järkevästi. Hän toimi siten, miten hänen himonsa käski.

Severus liikkui alemmas ja paineli huulillaan nyt Hermionen toista rintaa. Tyttö huokaili niin kiihottuneena, että Severuksen teki hetkellisesti jopa mieli hiljentää nuo nautinnon äänet, jotta hän itse pystyisi toimimaan. Osittain tämä ajatus, Hermionen nopea tyydyttäminen, mielessään Severus siirtyi suutelemaan tytön vatsaa. Tytön, joka nytki nyt jo täysin holtittomana. Hermione oli alkanut menettää kärsivällisyyttään ja tahtoi miehen vain nopeasti koskettavan häntä kunnolla. Näytti onneksi siltä, että hänen toiveensa toteutuisi. Severuksen pehmeät ja tarkkaan työntekoon tottuneet sormet kulkivat tytön navalta aina alas asti saavuttaen vihdoin määränpäänsä.

Jos oli olemassa jonkinlaisia elämän mysteerejä, oli tämä nautinto ja sen synty yksi niistä. Hermione ihmetteli noin sadasosasekunnin verran, kuinka niinkin pienellä alueella tapahtuva liike pystyi saamaan aikaan näin valtavan upean olon. Loput ajasta hän keskittyi vain nauttimaan. Severus Kalkaros olisi voinut pitkittää tytön nautintoa kiertelemällä ja kaartelemalla, mutta se ei vain tuntunut nyt sopivalta. Ei nyt, kun hän tahtoi vain tuntea tytön täysin kokonaisvaltaisesti.

Hermione voihki kuin viimeistä päivää ja tarttui käsillään peittoon, joka oli heidän allaan. Hänen ääntelynsä saavuttivat lopulta kiihkoisimman huippunsa. Samalla hetkellä hänestä tuntui siltä, että hänen koko kehonsa läpi kulki jonkinlainen polttava ja ihana aalto, joka loppui vasta sitten, kun hän havaitsi Severuksen siirtyneen takaisin suutelemaan tämän vatsaa, sitten taas kaulaa ja lopulta suuta. Orgasmi oli ollut varmastikin hänen elämänsä voimakkain, vaikkakin se tuli näin nopeasti. Nyt Hermionea hävetti. Tämän oli varmasti tarkoitus olla vain jonkinlainen alkulämmittely.

-Se oli... se, Hermione yritti tuottaa jotakin järkevää lausetta huohottaen yhä.
-Se oli alkua, Severus kuiskasi hänen korvaansa.

Hermione katseli taas hänen viereensä asettuneen Severuksen keskivartaloa, joka oli nyt kostunut hiestä. Hermione tunsi olevansa nyt paremmin järjissään ja kykenevämpi keskittymään miehen upeuteen ja tilanteen ihanaan mielettömyyteen. Olisikohan Severus suunnitellut juuri tätä?

Severus oli selällään sängyllä katsoen Hermionea terävästi. Hän hengitti erittäin raskaasti. Hermionen mielessä ei liikkunut juuri mitään muuta kuin se tieto, että hän halusi sivellä miehen alastonta kehoa ja hartaasti. Severus päästi useita 'voi luoja'-huokaisuja, kun Hermione suuteli miehen rintakehää ja navan seutua. Lopulta Hermionen täytyi avata miehen housujen vyö, riisua housut tämän jalasta ja heittää ne lattialle. Mikään muu ei vain käynyt päinsä.

Hermione tunsi kiihottuvansa uudestaan havaittuaan miehen näyttävän säädyttömän hyvältä pelkät bokserit yllään. Näky oli jotakin, mitä ei liemimestarin kaavun alta uskoisi löytävänsä. Hermione silitteli miehen reisiä saaden tämän huokailemaan matalalla äänellä. Hän poisti tuon viimeisenkin vaatekappaleen heidän tahtovien kehojensa väliltä ja huokaisi ties kuinka monetta kertaa nähtyään kaiken sen, mitä nähtävissä oli.

Hermione oli ajatellut tekevänsä jotakin samantapaista kuin Severus äsken, mutta miehellä oli selkeästi aivan toiset suunnitelmat. Ennen kuin Hermione ehti tajutakaan, Severus oli ottanut tytöstä kiinni ja asettanut tämän takaisin selälleen. Mies asetteli itsensä tytön jalkojen väliin painaen jälleen suudelman tämän suulle.

-Oletko valmis? Severus kysyi äänellä, johon Hermionen mielestä ei olisi mitenkään edes mahdollista vastata kieltävästi. Hermione vain huokaili ja nyökkäili. Severus painautui hänen sisäänsä ja alkoi naida häntä yhtä huolellisesti kuin mitä hänen suudelmistaan saattoi arvata. Työnnöt olivat tarkkoja ja kovia, juuri sellaisia, jotka saivat Hermionen olemaan varma siitä, että tämän täytyi olla paras tunne koko maailmassa.

Hermione nautti miehen vartalosta, jolla sai kuljettaa käsiään. Severus työnsi toisen kätensä Hermionen alle tämän pakaralle ja puristi sitä voimakkaasti. Toinen käsi piti tukea sängystä. Hermione oli tyytyväinen miehen otteisiin, jotka olivat juuri sopivan päättäväiset. Pian Hermione kuuli syvän huokauksen, jonka hänen entinen opettajansa päästi suustaan saatuaan onnistuneen tyydytyksen hänen vartalostaan. Hermione ei ollut jäänyt itsekään kauas toisesta orgasmista, mutta siitä hänen ei tarvinut tänä yönä huolehtia. He nimittäin rakastelivat uudestaan. Ja taas uudestaan. Niin monta kertaa, että kumpikaan tuskin saattoi keksiä valittamista myöhemmin.

Viimeinen asia, jonka Hermione muisti ennen nukahtamistaan, oli hänen yöpöydälle sytyttämänsä kynttilä, joka oli palanut jo lähes täysin loppuun. Aamuyön viimeiset hämäryyden rippeet alkoivat väistyä, kun Hermione vihdoin upposi uneen. Sitä ennen hän kuitenkin muisti kuulleensa sanat ' Hyvää joulua, Hermione'.

Lumisade oli taas palannut maisemaan. Se loi oman levollisen lisänsä kuvaan, jonka oleellisimmassa osassa olivat kaksi toisiinsa kietoutunutta hahmoa Kehrääjänkujan asunnon kapealla sängyllä.


Luku 16 - Hyvästit lapsuudenkodille


Kun Severus avasi silmänsä puolenpäivän aikaan, aurinko paistoi jo kirkkaana mustien verhojen välistä. Hänet valtasi eriskummallisin tunne aikoihin, kun hän rekisteröi huoneen, jossa oli viettänyt yönsä. Hänen vanha lipastonsa, pergamenttirullansa, sulkakynänsä. Verhojen välistä selkeästi piirtyvä taivas vahvisti tajuamisen viestiä, joka kulkeutui hitaasti miehen aivoihin asti. Se todella oli tapahtunut.

Severus nousi varovasti sängyn laidalle istumaan. Hän vilkaisi Hermionea, jonka rintakehä nousi ja laski verkkaisesti hänen vieressään. Peitto oli huolimattomasti hänen päällään, ja toinen rinnoista oli lähes näkyvillä. Tyttö näytti kummallisen levolliselta, ikään kuin tämän eilisestä vankeudesta olisi kulunut jo vuosikymmeniä.

Sinä todellakin harrastit seksiä tuon naisen kanssa.
Tytön?
Naisen.
Voi luoja...

Severus alkoi tuntea, kuinka valtava ajatustulva alkoi myrskytä hänen päässään. Hänen täytyisi hiipiä huoneesta hiljaa pois. Hermione varmasti säikähtäisi nähdessään entisen opettajansa kasvot vieressään, eikä tyttöä kannattaisi suotta järkyttää. Severus oli nousemassa ylös, kunnes tajusi olevansa alasti. Pienen tuskaisen huokauksen jälkeen hänen silmäänsä osui Hermionen aiemmin käyttämä kylpytakki. Kurotettuaan sitä kohti ja pukeuduttuaan mahdollisimman huomaamattomasti kyseiseen vaatteeseen Severus hiipi ovesta ulos ja kiipesi yläkertaan suihkuun.

Vesi saavutti ensin hänen päälakensa ja matkasi sen jälkeen pitkin Severuksen kalpeaa ihoa varpaisiin saakka. Severus hieroi kasvojaan viileän veden alla. Hän ei osannut odottaa, että hänen ihonsa olisi näin nihkeä. Tuntemus johtui puhtaasti siitä, että hän oli viettänyt monta tuntia kiinni toisen ihmisen lämpimässä kehossa. Ja sitä hän ei ollut aiemmin kokenut. Hän ei ollut herännyt naisen vierestä.

Tähän päivään mennessä ei ollut löytynyt naishenkilöä, joka olisi halunnut mahdollisen seksuaalisen kanssakäymisen jälkeen jäädä missään määrin kehräilemään Severuksen kainaloon. Oli hänellä naisia ollut, mutta nämä tapaukset olivat aina olleet jonkinlaisia kuolonsyöjien kautta löytyneitä pakkosuoritteita, joiden kanssa Severus oli päätynyt sänkyyn kauhisteltuaan, kuinka kauan oli milloinkin elänyt selibaatissa. Tämänkertainen oli jotakin aivan toisenlaista.

Se oli elämäsi parasta seksiä.
Rakastelua?
Mitä helvettiä, nytkö jo rakastat häntä?
Sitä paitsi tekosi oli arveluttava.
Tyttö saattoi ilmaista halunsa, mutta todellisuudessa hän oli vielä heikossa kunnossa.

Peseydyttyään Severus käveli peilin eteen ja kampasi tukkansa. Hänen teki mieli kuulustella peilikuvaansa. Miestä, joka oli viettänyt elämänsä parhaan yön Hermionen, entisen oppilaansa, kanssa. Hän saattoi jo kuvitella McGarmiwan kommentit. Ne eivät todellakaan olisi myötämielisiä.

Severus käveli alakerran keittiöön ja koitti etsiä jostakin kahvia. Hänen isänsä oli aina ollut typerällä tavalla järjestelmällinen. Olisi todennäköistä, että kahvipaketti sijaitsisi jossakin älyttömässä paikassa, esimerkiksi jauhojen luona, vaikka se todellakin kuuluisi kahvikeittimen yläpuoliseen kaappiin.

****

Makuuhuoneen ikkunan suunnalta kuului pientä naputusta, joka herätti autuaasti uinuvan Hermione Grangerin. Äänen aiheutti varpunen, joka koputti nokkaansa joko ikkunalasiin tai sen alapuoliseen ikkunalautaan. Pian se kuitenkin lensi tiehensä. Heti avattuaan silmänsä Hermione tunsi, kuinka hänen suunsa levisi hymyyn. Vaistomaisesti hän kääntyi kurottamaam kädellään sitä kohtaa sängyssä, jossa Severus nukkuisi.

Pieni pettymys kuitenkin valtasi Hermionen mielen, kun hän totesi olevansa sängyllä yksin. Hän alkoi välittömästi tuntea olonsa myös hieman hävyttömäksi. Tässä hän makasi alastomana, jokaista soluaan myöten tyydytettynä 17-vuotiaan pojan sängyllä tämän ollessa sukuloimassa. Samalla kun Hermione mietti, laskettaisiinko kyseinen poika hänelle tuntemattomaksi vai ei, hän pukeutui samaan Severuksen vanhaan mustaan paitaan, jonka pukemisen seurauksena oli viime kerralla ollut monen tunnin rakastelusessio.

Käveltyään pois huoneesta Hermione kuuli Severuksen kolistelevan jotakin keittiössä.

-Huomenta, Hermione totesi omastakin mielestään yliampuvan viekottelevalla äänensävyllä keittiön ovensuusta.
-Krhm, huomenta, Severus totesi hajamielisesti vilkaistuaan Hermionea hyvin nopeasti palaten hetimmiten takaisin kahvinkeittimen pariin.
-Nousit ylös ennen minua, Hermione lausahti tavoitellen hieman loukkaantunutta äänensävyä. Severus ei vastannut hänelle, murahti ainoastaan hiljaa. Hermione oli hetken toivonut hieman sydämellisempää vastaanottoa, mutta muisti nopeasti, että Severus tuskin tulisi halaillen kiittelemään häntä upeasta yöstä, vaikka hän olisi kruunannut miehen koko maailman suvereeniksi hallitsijaksi.

-Niin me sitten päädyimme tekemään... Hermione sanoi Severuksen selälle istahtaen samalla keittiön pöydän ääreen.
-Luojan kiitos tällaiset kahvikeittimet jäivät menneisyyteen... Severus sanoi sivuuttaen Hermionen toteamuksen.
-Krhm, niin. Ajatella, että tässä me nyt olemme ja vietimme viime yön...
-Uskomattoman epäkäytännöllistä! Jos suodatinpussi laitetaan näin taakse, ja vieläpä näin typerän pieneen kuppiin, veden kulkeutuminen on käsittämättömän hidasta.
-Niin, pitäisikö meidän puhua siitä, mitä tapahtui...
-Ja pannu! Kuka ääliö haluaa, että kiehumisastian ja pannun välillä on tällainen välimatka.
-Severus!

-Tarvitseeko aihe analysoida puhki heti aamusta? Severus kysyi hieman kärsimättömän kuuloisena käännyttyään erittäin hitaasti Hermioneen päin.
-Tukkasi näyttää hyvältä noin, Hermione sanoi hymyillen. Ja se oli totta. Severus oli äsken ollut selin häntä kohti, joten vasta nyt hän saattoi nähdä, miten hyvältä näyttikään, kun mustat suortuvat olivat hieman kosteina osittain korvien takana ja osittain miehen silmien päällä. Severus kuitenkin veti kaiken tukkansa välittömästi takaraivoaan päin kuultuaan Hermionen kommentin. Hän ei kai voinut ajatella tytön olevan tosissaan.
-Kuulehan, Severus sanoi keskittyneesti ja veti tuolin aivan Hermionen viereen. -Pelkään vain, että liika aiheen alleviivaaminen on meille haitaksi.

Hermione katsoi Severusta ihmeissään nostaen hetkellisesti toista kulmakarvaansa. Hän saattoi tehdä sen alitajuisesti, sillä hän oli katsellut jo päiväkausia, kuinka Severus teki toisinaan samaa.

-En ihan nyt ymmärrä, Hermione sanoi. -Et siis halua, että puhumme juuri viime yön tapahtumista?
-Juuri niin.
-Miten se voisi olla haitaksi?
-Koska... Severus yritti muotoilla vastaustaan, mutta näytti siltä, että mies päätyi vain hautaamaan kasvonsa käsiinsä ja haromaan vielä kosteaa tukkaansa. -Koska meillä on täällä muutakin tehtävää.

-Hmm, ymmärrän toki, Hermione sanoi sarkastisella sävyllä, joka vihjasi Severusta jo valmiiksi siitä, että tyttö todellisuudessa ei ymmärtänyt lainkaan. -Koska ainahan ihmiset toimivat siten. Kahteen asiaan ei vain voi keskittyä samaan aikaan.
-Tiedät kyllä, mitä tarkoitan, Severus sanoi monotonisesti katsoen tyttöä kuivalla ilmeellä. -Tämä ei ole mikä tahansa asia.

Hermione ei voinut mitään sille, että Severuksen toteamus siitä, ettei heidän suhteensa ollut mikä tahansa asia, tuntui hyvältä.

-Olen kyllä samaa mieltä kanssasi siitä, että meidän on keskityttävä nyt Luciuksen ja Bellatrixin muistien tyhjennykseen.
-Ja Luciuksen mielipiteiden ohjailuun, Severus totesi kuivasti.
-Mutta sitä en käsitä, miksi viime yöstä puhuminen olisi haitaksi näille päämäärille? Hermione kysyi alkaen samalla kuoria omenaa. Aluksi häntä oli ärsyttänyt, että aamun ensimmäinen keskustelu oli näinkin kipakka, mutta nyt hän hahmotti, että tämä oli vielä erittäin rauhallista dialogia Severuksen kanssa. Kumpikaan ei ollut edes korottanut ääntään kunnolla.

-Ehkä ajattelen, että päädymme johonkin lopputulokseen, joka voi häiritä...
-Lopputulokseen?
-Siis, sen sijaan, että vain olisimme ja katsoisimme, miten tilanne kehittyy.
-Severus, tuossa ei ole mitään järkeä, Hermione totesi hymyillen tarkoituksellisen säälivästi. -Jollet siis väitä pelkääväsi jonkinlaista parisuhteeseen päätymistä...

Mandariini luiskahti Severuksen kädestä lattialle.

-Mitä! Missään nimessä en ajatellut sitä! Severus sanoi kuulostaen järkyttyneeltä.
-Selvä, Hermione sanoi haukaten omenaa hieman huvittuneen näköisenä. -Mutta mikäli tämä analyysi ei murra sinua täysin, totean tässä vaiheessa, että viime yö oli minulle erittäin mieluisa. Ja minulle sopii se, että emme kiinny toisiimme liikaa tai päätä mitään lopullista niin kauan kuin tehtävät odottavat vielä suorittamistaan, Hermione tokaisi hieman valheellisesti.

Tosiasiassa Hermione olisi halunnut määritellä hänen ja Severuksen suhteen jotenkin, mutta ajatteli, että Severukselle kannattaisi antaa tilaa ja aikaa. Samalla Hermione hämmentyi siitä, miten mies oli saanut  hänetkin puhumaan kuin kuolonsyöjän konsanaan 'tehtävistä' ja 'suorituksista'.

Severus nousi seisomaan. Kahvi oli valmista. Hän kaatoi juomaa kuppiinsa, sekoitti hieman maitoa sen sekaan ja jäi nojaamaan tiskipöytään katsoen Hermionen virnuilevia kasvoja.

Luoja, hän näyttää niin kutsuvalta viekoitellessaan noin.

-Niin, niin, se on hyvä... Severus mutisi hajamielisesti.
-No hyvä, Hermione sanoi nousten kaatamaan myös kahvia itselleen.
-En tosin voi olla ajattelematta, Severus aloitti taas hieman tuskaisen näköisenä. -Että olisitko ikinä... Omassa ajassamme... En ole mikään prinssi...
-Vai niin, sitten minua on huijattu. Ymmärsin, että olet kuuluisa puoliverinen prinssi? Kuulostaa lähes bestseller-romaanin nimeltä.

-Olen tosissani, Hermione, olit eilen uupunut ja traumatisoitunut, Severus aloitti. -Ja olen ainoa kunnon ihmiskontaktisi täällä, joten olet väkisin ohjautunut ajattelemaan minusta tavallisuudesta poikkeavasti.
-Kumma kyllä, Hermione totesi hörpäten pikaisesti kahviaan. -Sen ei luulisi pakottavan minua harrastamaan seksiä kanssasi, Hermione sanoi nyt kummallisen valistavalla äänensävyllä. Hän oli laittanut kuppinsa tiskipöydälle ja seisoi nyt aivan Severuksen edessä pitäen käsiään vyötäisillään. Oli kuin hän olisi torunut Severusta typerän kommentin esittämisestä.
-Hyvä on, Severus sanoi matalalla äänellä osoittaen antautuvansa. -Luovutan. Olit täysin halukas.

Hermione näytti nyt tyytyväiseltä. Hän ei kuitenkaan voinut olla käyttämättä hyväkseen tilannetta, jossa hän oli aivan liki miestä, jonka kanssa oli viettänyt mitä nautinnollisimpia hetkiä edellisenä yönä. Severus arvasi, mitä Hermione aikoi ja katsoi tyttöä tarkoituksellisen kysyvästi nostaen toista kulmakarvaansa. Hermione kuljetti kättään Severuksen niskalle ja nousi varpailleen suutelemaan miestä. Severus piti edelleen kahvikuppia toisessa kädessään, joten hän tyytyi laittamaan vain kätensä Hermionen selälle.

Severus suuteli Hermionea rauhallisesti. Hän maisteli kielensä päällä tytön huulia ja kielen pintaa. Hermione nautti näistä hetkistä täysin siemauksin. Severus Kalkaroksesta toden totta saattoi päätelllä, että mies oli liemimestari. Niin huolellinen hän suudelmissaan oli.

Ennen kuin hetki saattoi jatkua pidemmälle, molemmat säpsähtivät ikkunan suunnalta tulevaa kolahdusta.

-Hitto! Hermione kivahti ja pomppasi erilleen Severuksesta. Severus katsoi ikkunaan, jonka yläpuolisen pienen tuuletusikkunan eteen oli ilmestynyt valkoinen pöllö. Lintu oli kolauttanut kantamallaan lehdellä lasia.

-Posti, Severus totesi monotonisesti ja avasi tuuletusikkunan. Lehti putosi pöydälle, ja pöllö lensi tiehensä.

Hermione otti Päivän Profeetan käteensä puhtaasti kiinnostuneena siitä, olisiko lehden ulkoasu ollut samanlainen 70-luvulla. Severus vilkaisi etusivun alakulman keskikokoista uutista Hermionen olkapään ylitse. Hermione huomasi Severuksen olevan kiinnostunut juuri tuosta uutisesta, joten hän luki sen itsekin.

Isku Iskunkiertokujalla

Iskunkiertokujalla sijaitseva Borginin ja Burkesin
maagisten esineiden liike joutui todistamaan ikävää
tapahtumaa jouluaattona.
Liikkeen toinen omistaja, herra Burkes, tainnutettiin
ja hänen muistinsa tyhjennettiin. Toistaiseksi ei näytä
siltä, että tainnuttaja olisi anastanut liikkeestä
ainakaan mitään arvokasta.
Muistiloitsu suoritettiin kuitenkin huolimattomasti,
minkä seurauksena uhrin muistia joudutaan hoitamaan
vielä useita viikkoja Pyhän Mungon sairaalassa.
Tekijää epäillään vakavasta ruumiillisen vamman
tuottamuksesta ja pahoinpitelystä. Auroriosasto
ottaa vastaan mahdollisia tuntomerkkejä tekijästä.

-Ei, ei varmasti ollut... Severus mutisi itsekseen luettuaan uutisen, jonka viereisessä kuvassa vanha herra Burkes katseli kummissaan taivaalle liikkeensä edustalla.
-Mitä ei ollut? Hermione kysäsisi olkansa yli. -On kyllä uskomatonta, että jouluna jonkun kimppuun hyökätään...
-Ei, ei hyökätty, olen varma siitä.
-Mitä?

Severus alkoi kävellä mietteliäänä pientä ympyrää Hermionen takana.

-Miksi Päivän Profeetta valehtelisi? Hermione kysyi kulmiensa alta.
-Ei, en tarkoita sitä. Ei se valehtele, Severus tokaisi. Herione näytti siltä, ettei koskaaan ollut ollut enemmän kummissaan. -Kun olimme äitini äidin luona joululomalla, siis nyt parhaillaan, vihasin sitä paikkaa, jossa olimme. Vaikka äitini äiti oli noita, hänen kuolemansa jälkeen uskomaton lauma jästejä...

-Lauma! Saat heidät kuulostamaan elukoilta, Hermione huudahti loukkaantuneena.
-Tarkoitain vain sitä, Severus sanoi kärsivällisesti. -Että tuon ikäisenä olin hyvin kapeakatseinen, olinhan tulevien keskeisimpien kuolonsyöjien ajatusten vaikutuksen alaisena! Severus puolustautui yrittäen muotoilla asian siten, että Hermione ei enää takertuisi äskeiseen vaan antaisi hänen jatkaa.

-Ja isoäitini talossa jouduin viettämään lähes kaiken aikani jästisyntyisten sukulaisteni parissa. Enkä pitänyt siitä, Severus sanoi. Hermione katsoi häntä edelleen ankarasti.
-SILLOIN en pitänyt siitä, Severus sanoi alkaen menettää malttiaan.
-Kuitenkin, Severus sanoi hitaasti. -Ainoa kunnollinen kontaktini taikamaailmaan olivat Päivän Profeetat, joita keitään muita ei kiinnostanut lukea. Luin nuo lehdet kolmen päivän ajalta tarkkaan kannesta kanteen. Ne olivat ainoa tapani saada aikani kulumaan.

Hermione katsoi miestä nyt pohtivalla katseella.

-Muistaisin ne lehdet vaikka ulkoa! Severus sanoi painaen otsaansa kädellään ja puristaen silmänsä hetkeksi kiinni.
-Niin? Mitä haluat sanoa? Hermione kysyi nyt jo kiinnostuneena.
-Tuota uutista ei silloin ollut lehdessä, Severus sanoi astuen takaisin lehden eteen ja osoittaen sormellaan Burkesin pahoinpitelyuutista.
-Mutta miten sitten nyt... Miksi se... Hermione alkoi miettiä kuumeisesti, mitä Severus ajaisi takaa.
-Me liitymme tuohon! Tuohon tapahtumaan.

-Emmehän liity, Hermione kivahti kummissaan. -Miten muka liittyisimme. Emmehän olleet tuolla päinkään?
-Kuuntele nyt, Severus sanoi tarttuen kevyesti Hermionen hartioihin ja katsoen tyttöä suoraan silmiin katseella, joka olisi porannut vaikka betoniseinän lävitse. -Pahoinpitelyä ei tapahtunut silloin, kun minä elin täällä 17-vuotiaana. Nyt, kun me olemme tulleet elämään tähän aikaan, se tapahtui. Silloin jokin meidän tekemisemme on saanut aikaan sen, että Burkes on kolkattu.

-Hmm... Juuri niin kuin McGarmiwa sanoi... Hermione sanoi hiljaa upoten ajatuksiinsa... -Yksikin lause, ja kaksi ihmistä eivät mene ensitreffeilleen, eivät ala seurustella, ja kun palaamme omaan aikaamme, yhtä oppilastamme ei ole koskaan syntynyt...

-Niin juuri. Onneksi nyt ei ole tapahtunut vielä mitään kovin vakavaa, Severus mietiskeli asettuen nojaamaan tiskipöytää vasten käsillään. -Mutta kuten varmaan molemmat ymmärrämme, tuon tekijän on täytynyt olla...
-Lucius, Hermione totesi yksikantaan. -Se on johtunut jostakin, mitä minä olen sanonut. Sen vuoksi hän on mennyt hakemaan jotakin Burkesilta ja sitten tyhjentänyt ukkoparan pääkopan, Hermione sanoi kuulostaen nyt murtuneelta. Severus katsoi tyttöä pitkään ja mietti, pitäisikö hänen sanoa jotakin lohduttavaa. Hän tiesi itsekin, että tekijän oli täytynyt olla Lucius ja että vaikuttimen oli täytynyt olla Hermione. Itse hän ei ollut puhunut pojan kanssa mitään merkittävää.

-No, Severus sanoi kolkosti. -Ei sinun ainakaan kannata yöuniasi sen ukon takia menettää. Hän oli jästisyntyisten noitien ja velhojen vastustaja, kehitteli pimeän taikuutta ja tiesi paljon kaikenlaista, mikä ei missään nimessä tehnyt hyvää maailmalle.

Hermione katsoi Severusta. Severus näki, kuinka tytön silmät olivat hetken aikaa hieman surkeat, mutta saivat yhtäkkiä uskomatonta intoa.

-Tiesi kaikenlaista? Totta kai, Hermione sanoi. -Lucius on ajatellut, että Burkes tekee hänelle tietämystaian! Lucius nielaisi syöttini!

Severus katsoi Hermionea hetken aikaa epäröiden, mutta ymmärsi vähitellen, että tytön täytyi olla oikeassa.

-Eli olin oikeassa eilen, Hermione sanoi hieman ylpeänä nostaen kätensä puuskaan. -Hoidin asian oikeanlaisena tulevaisuuteen, eikä Lucius toiminut päinvastaisesti, niin kuin sinä puolestasi epäilit.
-Niin, niin hoidit tietämystaian siihen kirjaan, Severus sanoi kuivasti.
-Eli keinot muutettu, päämäärä säilytetty! Hermione tokaisi iloisena ottaen kahvikuppinsa voitokkaana käteensä.
-Ja ainut pieni uhraus oli Burkesin kolkkaus, Severus sanoi kasvoillaan kummallinen hymyä muistuttava virne. -Eiköhän ukko saada kuntoon. Lucius on ehkä huolimaton, mutta tuskin kykenevä voimakkaiden tai vakavien vahinkojen aiheuttamiseen.

****

Lucius oli päässyt yli suurimmasta raivonpuuskastaan. Surkki oli karannut eilen, eikä hän vieläkään pystynyt täysin käsittämään sitä, miten moinen taikomaton olento oli siihen kyennyt. Lucius oli varma siitä, että oli loitsinut läpäisemättömän kilven kylpyhuoneen oveen oikein.

Lucius muisti kuitenkin nähneensä tytön aiemmin vanhemman mustatukkaisen miehen kanssa, joka epäilemättä näytti velholta. Tuon miehen olisi täytynyt auttaa surkki pakoon. Mutta miten sekään olisi ollut mahdollista? Oli täysin varma, että kukaan ei tiennyt, missä Lucius tyttöä säilytti. Sen miehen oli oltava hyvin taitava velho.

Kräks

-Isäntä halusi, että Seamus tuo tämän niin pian kuin mahdollista, Seamus totesi hieman vapisevalla äänellä ojentaen pienen pullon isäntäänsä kohti.
-Sinulla kesti turhan kauan, Lucius sanoi töykeästi ja otti pullon käteensä.
-Se-Se-Seamus yritti olla nopeampi, mutta opettaja Kuhnusarvion varastossa oli kovin pa-paljon erilaisia pulloja...

-Kai toit minulle oikean! Lucius kivahti alkaen tapittaa pullon sisällä olevaa nestettä tarkkaan.
-Ky-kyllä se on oikeaa totuusseerumia, Kuhnusarviolla oli vain yksi pullo ja Seamus löysi sen...
-Hyvä. Lähde nyt hiiteen siitä, Lucius totesi katsomatta tonttua silmiin.

-Isäntä sanoi a-aiemmin, että Seamusin pitää desinfioida koko kylpyhuone surkkibakteereilta...
-Hmm, Lucius sanoi laiskasti ja käännähti nyt katsomaan tonttua, joka näytti mukiloitavaksi valmistautuneelta.
-Totta. Tee se heti, Lucius sanoi laittaen totuusseerumipullon taskuunsa.

Lucius lähti kävelemään ulos henkilökohtaisesta makuusalistaan. Ovella hän käännähti vielä kannoillaan ja palasi ottamaan yhden vihreäkantisen kirjan sängyltään. Kun ovi pamahti kiinni, Seamus hyppäsi Luciuksen sängyn päälle kuin kani ja vilkaisi avoinna päiväpeiton päällä makaavaa kirjaa.

-Kaikki ei missään nimessä ole kunnossa, mikäli isäntä on alkanut lukea läksyjään...

Seamus höpötteli hieman vainoharhaisena itsekseen. Tonttu oli täysin vakuuttunut siitä, että kirjat eivät todellisuudessa olleet siinä minkäänlaista opiskelutarvetta varten. Lucius-isäntä olisi varmasti etsimässä tietoa siitä, miten voisi tappaa Seamusin mahdollisimman kivuliaasti.

-Isäntä on saanut selville, että Seamus on ollut tuhma... Ja isäntä etsii loitsua, jolla pieni tonttu menee parhaiten tuusannuuskaksi... Niin se on...

Yhtäkkiä tontun liikkeet jähmettyivät. Sen silmään oli osunut kuva hopeisesta ajankääntäjästä. Juuri sellaisesta, jonka Seamus oli löytänyt eilen vaatekankaansa sisältä.

Tonttu ei osannut lukea kuin joitain yksinkertaisimpia sanoja, jotka liittyivät kodinhoitoon, eikä ajankääntäjän vieressä oleva teksti sanonut tälle juuri mitään. Siinä oli kuitenkin muutama sana, joita Seamus oli oppinut. Ja ne sanat riittivät. Sen silmät laajenivat, kun ymmärrys saavutti sen pienen pääkopan.

****

Hermione pukeutui. Tuntui yllättävän hyvältä vetää ylleen vaatteita, kun vielä vähän aikaa sitten oli vaikuttanut siltä, että Hermione joutuisi pukeutumaan lopun ajasta Severuksen vanhoihin vaatteisiin. Hermione ei voinut väittää olevansa pinnallinen, mutta ajatus oli järkyttänyt häntä valtavasti.

Severus oli kuitenkin vielä Tylypahkassa ollessaan tyhjentänyt Hermionen tarvehuoneen vaatekaapin ja pienentänyt vaatteet tulitikkuaskin kokoiseen tilaan. Kun hän oli etsinyt Hermionea ympäri kyliä, oli hän pitänyt täysin mahdollisena, että he eivät enää pääsisi Tylypahkaan. Niinpä hän oli ottanut kaiken tärkeimmän tarvehuoneesta.

Kun Hermione veti raidallista paitaa ylleen, hän kuuli, kuinka Severus saapui ovensuuhun. Jollain tavalla Hermione nautti siitä, että tunsi miehen katseen vielä hetken paljaassa selässään.

-Sinulle ei tullut eilen mieleen antaa vaatteitani? Hermione kysäisi puolivakavissaan kääntymättä Severusta päin.
-Mielestäni paitani puki sinua oikein hyvin, Severus sanoi niin viileästi, että Hermionen olisi ollut täysin mahdollista saada kylmätväreet kulkemaan selkäänsä pitkin. Miehen puhetapa oli jotakin aivan käsittämätöntä. Tarvittaisiin paljon aikaa ennen kuin Hermione tottuisi siihen. Hermione kuitenkin saattoi tunnistaa äänestä pienen vivahteen, joka viittasi siihen, että mies oli vain sarkastinen. Severus oli asettunut nojaamaan ovensuuhun kädet puuskassa.

-Oletko itse valmis? Hermione kysyi kääntyen nyt ympäri.
-Olen, Severus sanoi. -Luciuksen löytäminen ei kuitenkaan hoidu välttämättä käden käänteessä.

Tosi asiassa Severus halusi jo kovasti pois lapsuudenkodistaan. Mikäli hän olisi viettänyt näissä huoneissa aikaa yhtään kauempaa, olisi hän epäilemättä tullut hulluksi. Oli myös ollut hetken päähänpisto tuoda Hermione tänne. Severus oli kokenut, ettei hänellä ollut oman  virheensä vuoksi lainkaan varaa nirsoilla sen suhteen, mihin he olisivat majoittuneet. Tässä vaiheessa Severusta kuitenkin jo ahdisti se, että he olivat täällä.

Severus ihmetteli, kuinka tyttö hänen edessään jähmettyi yhtäkkiä täysin paikoilleen. Hermione nosti kädet kasvoilleen ja sulki silmänsä. Pitäisikö hänen huolestua?

-Mitä? Severus kysyi vakavalla äänellä, joka sai Hermionen ahdistumaan entistä enemmän.
-Voi ei, unohdin kertoa sinulle yhden valtavan tärkeän asian...
-Mitä? Minkä asian? Severus sanoi kulostaen nyt kärsimättömämmältä kuin aikoihin.
-Ajankääntäjä... Minä... Se on kadonnut. Olen ilmeisesti pudottanut sen jonnekin, Hermione sanoi murtuneena.

-Se on minulla, Severus sanoi epäuskoisen kuuloisena. -Koska sinä siirsit sen minulle.
-Mitä?
-Niin, niin, annoit sen minulle, Severus jatkoi. -Ilmeisesti silloin parvekkeella.
-Silloin! Silloin, minulla oli muutakin tekemistä kuin siirrellä amuletteja, Hermione sanoi ihmeissään. Severus puolestaan ei tiennyt, miten päin olisi. -Mutta se on siis sinulla? Sehän on sitten hyvä!
-On, on, se on ihan... Severus sanoi selvittäen hieman kurkkuaan ja kaivaen kaapunsa sisätaskua. -Ihan täällä. Jossain...

Hermione katsoi, kuinka mies huitoi käsillään kärsimättömästi kaapunsa sisäkangasta tutkien sen varmasti täysin läpikotaisin.

-Mitä helvettiä! Se ei ole täällä.

He päättivät tutkia koko asunnon täysin läpikotaisin. Ei ollut lainkaan Severuksen tapaista pudotella asioita huomaamattaan. Mikään muu ei kuitenkaan tuntunut mahdolliselta. Ajankääntäjä oli viimeeksi ollut Severuksen taskussa. Siinä vaiheessa, kun he olivat tonkineet jokaisen mahdollisen kolkan asunnosta, tarkistaneet kadun ja sen lähiympäristön, Hermione pysäytti paniikinomaisesti liikkuvan Severuksen asunnon eteisessä.

-Kuuntele, Hermione sanoi ja tarttui miestä käsivarresta. -Mielestäni meidän pitäisi ottaa huomioon se vaihtoehto, että ajankääntäjä on toiminut meistä riippumatta.
-Miten helvetissä? Severus tiuskaisi ärsyyntyneenä.
-En minäkään tiennyt yhtään, mihin mukamas olin ajankääntäjän pudottanut, kun se katosi. Olen varma siitä. Ja silloin se olikin siirtynyt yhtäkkiä sinun haltuusi...

-Siirtynyt! Severus tokaisi halveksuen. -Miksi se niin tekisi? Etkö luule, että tietäisimme jotenkin, jos se tosiaan tekisi sellaista?
-En, en tosiaankaan luule, Hermione ärähti. -Mieti nyt vähän, Severus. Lähdimme niin nopeasti omasta ajastamme, että emme ehtineet kuulla McGarmiwan tarkempia ohjeita juuri tuota ajankääntäjää koskien. Se on vanha taikaesine, suorastaan muinainen. Se voi todellakin sisältää sellaista taikuutta, josta emme ole tietoisia!

Severus katsoi tyttöä mietteliäänä.

-Keksitkö jotakin? Hermione kysyi. Oli kuin Severuksen kasvot olisivat saaneet takaisin jonkinlaisen hohteen, mikä niissä varmasti oli joskus ollut, ja menettäneet sen saman tien.
-Ei, ei mitään.

-No. Täällä on varmaan enää turha penkoa mitään.
-Niin.
-Sitä paitsi, Hermione yritti todeta positiivisen kuuloisena. -Mikäli ajankääntäjää ei missään vaiheessa enää ilmaantuisi takaisin, olisi vaihtoehtona aina varastaa se tästä ajasta. Luultavasti se on rehtorin kansliassa.

Severus ei edes halunnut miettiä tuota vaihtoehtoa. He olivat keskustelleet Hermionen kanssa edellisenä päivänä Seamus-tontusta ja siitä, miten se oli sekä ystävystynyt Hermionen kanssa että saattanut heidät uudestaan toistensa luokse. Severus ei viitsinyt sanoa, että epäili tontun jollain tavoin ottaneen ajankääntäjän. Kenties siinä vaiheessa, kun se ilmiinnytti Severusta Luciuksen huoneeseen?

Hetken päästä Severus ja Hermione olivat päättäneet lähteä. Hermione vilkaisi vielä kerran asuntoa, joka jollain tavoin sopi valtavan hyvin Severus Kalkaroksen lapsuudenkodiksi. Kotina se oli varmasti ollut erittäin luotettava ja turvallinen, mutta jotain korjaamattoman kolkkoa siinä oli. Se saattoi johtua hyvin vähäisestä sisustuksesta. Oli kuin seinät olisivat itkeneet raakaa valkoisuuttaan.

-Mitä vanhemmillesi tapahtui? Hermione kysyi kummallisen kepeästi eteisessä, jossa Severus laittoi kenkiä jalkaansa hänen vieressään. Mies katsoi Hermionea katseella, johon oli sekoittunut oudoksuntaa ja perinteiseen tapaan ankaruutta.
-Miksi haluat tietää? Severus kysyi siirtäen katseen takaisin kenkäänsä.
-Jotenkin tämä paikka... Se antaa minun ymmärtää, että he eivät ehkä olleet onnellisia.

Severus katsoi tyttöä nyt kuivan ärsyyntyneesti. Jostain syystä Hermione oli ajatellut, että vietettyään hyvin perusteellisen yön Severus Kalkaroksen kanssa, olisi hyväksyttävää rupatella ihan mistä tahansa. Luulo oli ilmeisesti täysin väärä, Severus näytti nimittäin juuri siltä, että olisi voinut torua Hermionea tuntikausia väärän kysymyksen esittämisestä.

-Puhun sinulle siitä joskus myöhemmin, Severus sanoi nopeasti ja viittoi Hermionea siirtymään hänen kanssaan ulos ovesta.

****

Lucius oli valmiina. Hänellä oli totuusseerumi, jota hän aikoisi juottaa surkille tai surkin taikovalle
seuralaiselle.

Lucius oli nyt täysin varma, että surkki olisi tulevaisuudesta tai menneisyydestä. Jotakin outoa siinä eukossa oli. Eikä olisi muuten mitenkään mahdollista, että hänen hallussaan olisi juuri se hopeinen ajankääntäjä, joka oli niin erikoinen, että Lucius tarvitsi juuri sen matkustaakseen pullottamaan kuolemattomuuden lientä Tuonelan virroista.

Joka tapauksessa asian laidan oli oltava siten, että se parivaljakko oli tullut eri ajasta. Lucius kysyisi
tärkeitä kysymyksiä surkilta, ja niistä saamiensa vastausten avulla hän vihdoinkin pääsisi pullottamaan täydellistä valtaa itselleen. Vaikka tyttö surkki olikin, hänen täytyi tietää paljon esineen ominaisuuksista, olihan hän osannut käyttää sitä tännekin tulemiseen. Totuusseerumi pitäisi huolen siitä, että surkki puhuisi totta.

Lucius oli kävellyt Tylypahkan rajan ylitse ja keräsi itsensä hetken ajaksi. Hänen pitäisi jälleen keksittyä, sillä hän aikoi ilmiintyä lähelle hänen ystävänsä kotia. Hän ei menisi Mustien kotiin sisälle välttääkseen kummaksuvat katseet. Hän tapaisi ystävänsä pienessä kuppilassa.

Lucius sulki silmänsä. Kun hän seuraavaksi avasi ne, hän oli ilmestynyt lumesta lähes täysin auraamattomalle tielle, jota kulki parhaillaan vanha noita kävelykeppinsä kanssa. Jostain kumman syystä saattoi aavistaa, että lähilueella asui taikovia ihmisiä. Taikuuden, turvallisen mystisen tunnelman vain saattoi aistia. Se sai Luciuksen tuntemaan olonsa varmemmaksi muuten täysin vieraassa ympäristössä.

-Tuolla hän on. Et sitten todellakaan viivy kauaa! Sanot vain hei, jos sinun tosiaankin on aivan pakko! Bellatrixin ääni kuului Luciuksen selän takaa.

Lucius kääntyi ja näki kaksi huputettuihin kaapuihin sonnustautunutta hahmoa. Lucius havaitsi odottamansa Bellatrixin seurassa tytön siskon Narcissan. Oli uskomatonta, kuinka kaksi sisarta saattoivat olla niin erilaisia. Bellatrix näytti rohkealta ja jopa hurjalta mustassa tukassaan ja vahvassa huulimeikissään, kun taas Narcissa Musta oli heikon ja herkän näköinen vitivaaleassa tukassaan. Toisaalta Narcissa oli myös sisartaan nuorempi.

-Lucius, Bellatrix nyökkäsi päästyään tämän eteen. -Cissy änki väkisin mukaan. Hän ei jää kuuntelemaan keskustelamme, tyttö sanoi katsoen samalla nuorempaa sisartaan tuimasti ja käskevästi.
-Hei, Lucius, Narcissa sanoi hymyillen ja katsoen ihailemaansa poikaa hieman kainosti. -Miten joulusi on mennyt?
-Siinähän se, Lucius sanoi katsoen tyttöä silmiin. Ne todella olivat poikkeuksellisen kauniisti piirtyvät silmät. Narcissan piirteissä ei muutenkaan ollut mitään valittamista. -Sain hieman aikaa itselleni.

-No niin, Bellatrix sanoi turhautuneena huomattuaan siskonsa ja Luciuksen tuijottavan toisiaan typerän pitkään. -Cissy, mene kotiin. Tulen pian perässä.
-No, Narcissa sanoi hieman pettyneenä. -Oli ih... mukavaa nähdä, Lucius.

Tyttö kääntyi ja veti hupun tiukemmin päänsä ylitse. Lucius jäi katsomaan nuoren tytön pois päin kävelevää hahmoa. Hän todella toivoi, että muutaman vuoden päästä he voisivat siirtyä hieman läheisemmälle tasolle.

-Lucius, Bellatrix äyskäisi väsyneen ärsyyntyneenä. -Oliko sinulla oikeasti jotakin asiaa?
-Oli, Lucius sanoi nopeasti siirtäen keskittymisensä takaisin sinne, mihin se kuuluikin. -Mennään tuonne, Lucius lisäsi osoittaen pubia, joka näytti täysin tyhjältä.
-En ole vielä 17, en pääse sisään, senkin tauno.
-Pääset, kun minä sanon.

Bellatrix katsoi kummissaan, kuinka Lucius käveli päättäväisenä pubin ovelle ja vaihtoi pari sanaa ovella seisovan vanhan velhon kanssa. Sen jälkeen Lucius viittoi tyttöä tulemaan sisälle. Niin helppoa se tosiaan oli. Toisaalta joulupäivänä ei yhtään missään pubissa varmastikaan ollut liikaa asiakkaita liikenteessä. Ja toisaalta kyseessä oli Malfoy, ja Malfoyn suku oli ulottanut vaikutusvaltansa hyvin laajalle alalle taikamaailmassa.

He istuivat pubissa yhteen ikkunan viereisistä pöydistä. Pöydän päällä oli kaktus, jonka piikit hypähtelivät, tökkivät toisiaan ja vaihtoivat paikkoja. Lucius katsoi tyttöä vakavalla ilmeellä kaktuksen ylitse.

-No niin. Kuolonsyöjät, heillähän -tai siis teillähän- oli voimakas mielipide taikomattomista henkilöistä? Lucius kysyi.
-Niin, siis jästisyntyisistä. Valedron mukaan heidän taikuutensa on heikompaa kuin puhdasveristen.
-Mutta entä surkit? Mitä mieltä olette surkeista?

Bellatrix joutui laittamaan kätensä suunsa eteen estääkseen naurupurkaustaan kuulostamasta täysin
sivistymättömältä.

-Surkit? Mistä helvetistä sinä olet surkit päähäsi saanut? Niistä kirjoistasiko? Lucius, voin todellakin sanoa, että tuo uusi kirjoja lukeva persoonasi alkaa saada huolestuttavia ulottuvuuksia.
-Vastaa minulle, Lucius tiukkasi. -Mitä mieltä olette surkeista?

-No, Bellatrix naurahti epäuskoisen näköisenä ja nosti kummastellen kulmakarvojaan. -Valedro on sanonut, että surkit ovat kuin jästejä, joissa on vain se lisävika, että he tietävät meidän maailmastamme. Hän teki itse asiassa erään kokeilun vähän aikaa sitten surkilla.
-Millaisen kokeilun?
-Miksi haluat tietää?
-Haluan vain. Mitä Valedro teki surkille?
-No, hänen piti aluksi tappaa kyseinen surkki, mutta sitten hän muutti mielensä ja tyytyi  manipuloimaan surkin mielen siten, että se kadotti kaikki tietonsa ja kokemuksensa taikamaailmasta. Teki surkista jästin siis. Mikä siis sinänsä vastaa aika paljon tappamista, millaista elämää kukaan nyt jästinä voi elää... Mutta tarvitaan vielä paljon koekappaleita ennen kuin tuo pystytään suorittamaan täydellisesti.

-Mitä jos, Lucius sanoi jännittynyt ilme kalvakoilla kasvoillaan. -Minä antaisin sinulle surkin, jonka voisit viedä kuolonsyöjille?
-Lucius... Se ei ole niin yksinkertaista, Bellatrix sanoi kulmiensa alta. -Tuo mainitsemani surkki oli vanha kuin taivas. Kaikki hänen läheisensä olivat jo potkaisseet tyhjää. Häntä ei kaivattu. Jos kaappaisin kenet tahansa surkin, mikä olisi kyllä mahtavaa, siitä koituisi seuraamuksia.
-Surkki josta puhun, Lucius sanoi jännittyneenä. -On vastaavanlainen tapaus. Häntä ei kaipaa kukaan. Sanotaanko vaikka, että hän ei ole täältä. Hänen poistumistaan ei huomattaisi.

Bellatrix katsoi Luciusta mittailevalla ilmeellä. Tilanne olisi kieltämättä herkullinen, ja tällä tavoin Bellatrix saisi varmasti ennenkuulumatonta arvostusta kuolonsyöjissä. Valedro haluaisi varmasti suorittaa  surkkikokeilunsa loppuun saakka. Bellatrix ei kuitenkaan luottanut täysin Luciuksen suunnitelman sujuvuuteen. Lisäksi Lucius varmasti vaatisi jotakin älytöntä vastapalvelukseksi.

-Ja mitä minun täytyy tämän eteen tehdä?
-Ei juuri mitään, Lucius sanoi virnuillen. -Se surkki vain on karannut.
-Ja sinun pitää löytää hänet? Tai siis se.
-Niin. Olet puhunut, että suvullasi on... Paikannin, tai joku sellainen.
-Velhokompassi, eli askelpaikannin, Bellatrix totesi. -Totta. Mutta paikannettava täytyy määritellä.

-Miten? Miten määrittelen surkin? Eikö riitä, että ajattelen juuri sitä surkkia? Lucius sanoi hermostuneena.
-Tarvitset jotakin hänen omaansa. Hius, nenäliina... Mikä tahansa. Tuo ei ole mikään kovin vaativa palvelus, meillä on paikantimia useita, eikä ole mikään suuri uhraus, että otan sellaisen mukaani Tylypahkaan, kun seuraavaksi tulen sinne. Voisin tehdä sen pelkästä uteliaisuudestakin, en ole nimittäin ikinä kokeillut sitä ennen.

Lucius ei kuunnellut Bellatrixin viimeisimpiä sanoja. Hän oli uppoutunut ajatuksiinsa. Lucius mietti tuskaisena, olisiko hänellä mitään mitään surkin omaa. Kylpyhuoneessa voisi olla ainakin pari hiusta, olihan tyttö siellä päiväkausia...

Helvetti.
Helvetin helvetti.
Seamus.
Se nilviäinen jynssää parhaillaan kylpyhuonetta.
Ja viimeisimpiäkin jälkiä surkista.

-Minun on mentävä, Lucius sanoi hätäisesti ja nousi ylös.
-Mitä? Minne? Voisitko edes joskus kertoa, mitä oikein väsäät? Bellatrix kivahteli turhautuneena pukeutuen nopeasti ja seuraten poikaa ulos pubista.
-Kerron sinulle myöhemmin lisää. Laitan sinulle pöllön vielä tänään.

Ja ne olivat Luciuksen viimeiset sanat sen tapaamisen aikana. Poika katosi kuin tuhka tuuleen ilmiinnyttyään takaisin Tylypahkan rajoille. Bellatrix jäi katsomaan tietä ja Luciuksen lumeen jättämiä jalanjälkiä. Kestäisi vielä tovi, että Luciuksen läsnäoloon liittyvä kaiverrus tytön rinnan seudulla katoaisi.

****

-Sinulla on se juoma? Hermione kysyi Severukselta heidän ilmiinnyttyään Tylyahoon. Severus nyökkäsi. He olivat päättäneet kävellä sitä kautta Tylypahkaan siltä varalta, että Lucius olisi jossakin matkan varrella.

Heidän suunnitelmanaan oli etsiä Lucius, juottaa tälle aiemmin pullotettu ajatusmaailmaa manipuloiva juoma, tehdä sen jälkeen pojalle muistiloitsu ja etsiä sen jälkeen Bellatrix. Severus muisti Luciuksen viettäneen koko joulun Tylypahkassa, joten tästä olisi luontaisin aloittaa. Ajankääntäjän he hakisivat viimeiseksi rehtorin kansliasta, mikäli se ei olisi siihen mennessä jollain tavoin ilmestynyt heille takaisin.

-Olipa hyvä, että pullotit sitä silloin kahteen pulloon, Hermione totesi vielä.
-Alat siis luottaa arvostelukykyyni? Severus katsoi tyttöä kysyvästi katseella, jolle Hermione ei voinut muuta kuin hymyillä.

Tylyaho oli lähes tyhjillään, mutta Severus taikoi suojataian heidän ympärilleen kaiken varalta.

-Haluan vielä käydä suunnitelman tarkkaan läpi ennen kuin menemme koululle, Severus sanoi vakavoiduttuaan.

Hermione oli samaa mieltä. Hän ei ollut täysin varma, missä järjestyksessä he tekisivät mitäkin, ja epävarmuuden tunne häiritsi häntä näinkin vakavan asian yhteydessä. Hermione vilkaisi ylös erään Tylyahon korkean rakennuksen kattoravintolaa, jossa hän ei ollut koskaan käynyt. Hänen omassa ajassaan se näytti aikuisten ja sivistyneiden velhojen ja noitien tapaamispaikalta. Hermione muisti ihastelleensa kolmantena kouluvuotenaan ravintolan ikkunoista näkyviä elon merkkejä. Sinne ei tietenkään päässyt alaikäisenä. Eikä hän jostain syystä ollut käynyt siellä koskaan täysi-ikäisenäkään.

-Mennäänkö tuonne? Hermione osoitti kattoravintolaa. Severus katsoi häntä kummissaan.
-En usko, että meidän kanattaa asettautua mihinkään ihan noin perusteellisesti, Severus totesi kolkosti. Hän kuitenkin huomasi Hermionen pettyneen ilmeen, eikä voinut mitään sille, että koki huonoa omaatuntoa sen aiheuttamisesta.

-Vien sinut sinne, kun olemme palanneet takaisin kotiin, siis omaan aikaamme, Severus sanoi katsoen Hermionea tarkkaavaisesti. Hän toivoi tytön ilmeen kirkastuvan edes vähän. Samalla hän tajusi, mitä oli sanonut. Toisaalta, ajatus tuntui yllättävän hyvältä. Huonoja puolia ehtisi miettiä myöhemminkin.
-Lupaatko?
-Lupaan.

Luku 17 - Aina vain toiseksi paras?


-Seamus! Senkin vanha rotta, tänne heti! Lucius mylvi läimäistyään mahtipontisesti makuusalinsa oven kiinni. Oli jossain määrin koomista, että Lucius Malfoyn vallitsevaan olotilaan olisi parhaiten sopinut pimeässä yössä raivoava myrsky, vaikka parhaillaan ikkunat päästivät sisään kirpakan valoisaa aurinkoa, joka sai pojan platinanvaaleat hiukset hohtamaan.

-Seamus!

Lucius odotti kärsimättömänä kräks-ääntä, joka jäi tällä kertaa kuulematta. Tonttu nimittäin kurkisti pelokkaasti Luciuksen kylpyhuoneen ovenraosta paikantaakseen äkäisen oloisen isäntänsä.

-S-S-Seamus oli si-siivoamassa kylpyhuonetta, kuten isäntä käski, tonttu puhui ääni vavisten.
-Siivositko jo sen kokonaan? Lucius käveli tonttua kohti uhkaavin askelin.
-Vi-vielä on Malfoyn sukutaulun kehykset ki-kiillottamatta, muuten kyllä...

Lucius näytti siltä, että voisi räjähtää kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin.


-Häivy! En siedä sinua silmissäni!
-Se-Seamus on kyllä siivonnut tarkkaan, isäntä voi katsoa...
-Katoa silmistäni senkin limainen elukka!

Seamus ei aikaillut, vaan katosi välittömästi tutun kräks-äänen saattelemana. Lucius puolestaan istahti sängylleen ja löi kätensä niin kovaa kuin jaksoi vasten petinsä päiväpeittoa. Onneksi kyseessä ei ollut kiviseinä tai -lattia, muuten käsi varmasti olisi kokenut vakavia vaurioita. Lucius oli edelleen hieman hengästynyt ravattuaan kovaa vauhtia takaisin linnalle, joten hänen rintakehänsä nousi ja laski hätäiseen tahtiin.

Lucius alkoi menettää uskoaan koko suunnitelmansa toteutumiseen. Surkin löytyminen olisi oleellista, eikä kyseinen tavoite näyttänyt tulevan yhtään sen saavutettavammaksi kuin aiemminkaan.

Lucius katsoi mattoaan. Sitten hän katsoi kaikkia makuuhuoneensa nurkkia.

Ei, ei ole mitenkään mahdollista, että jotakin surkille kuuluvaa olisi missään muualla kuin kylpyhuoneessa.

Lucius käveli kylpyhuoneen ovelle ja totesi sen, mitä oli osannut odottaakin. Kiiltävän puhdasta. Olisi ollut toiveajattelua löytää yhden yhtäkään hiusta lattialta tai lavuaarilta.

Yhtäkkiä Lucius muisti jotakin. Kun hän oli tuonut tytön ensimmäistä kertaa asuintiloihinsa, oli tuon rimpuilevan surkin vaatteen taskusta paljastunut vesipullo. Lucius ryntäsi takaisin makuuhuoneensa puolelle ja katsoi seinää, jota vasten hän oli itse pullon paiskannut. Neste oli kuivunut jo hyvän aikaa sitten, mutta pienet lasiset palaset makasivat edelleen kaikesta tietämättöminä kivisellä lattialla.

Loistavaa.

****

Hermione katsoi Severusta. Hetki hetkeltä hän tunsi suurempaa ylpeyttä siitä, että oli onnistunut ainakin jossakin määrin murtamaan miehen kuoren ja näkemään jotakin, mitä harva koskaan pääsi näkemään. Severus Kalkaros oli ihminen, todellinen ihminen, eikä vain kummallinen Tylypahkan hahmo, joka pukeutui mustaan ja katosi varjoihin.

Hermione oli myös onnellinen siitä, että hän sai oppia Severuksesta koko ajan uusia asioita. Mies oli kuin mitä kiinnostavin kirja, jota Hermione ei vain halunnut jättää tauolle, ei ennen kuin osaisi sen ulkoa sanasta sanaan. Yksi lukuisista Severuksen erikoisista piirteistä oli jalkojen hillitön puistelu lumesta. He olivat seisoneet jo hyvän aikaa Kolmen Luudanvarren eteistuulikaapissa, mutta mies hakkaili jalkojaan edelleen lattiamattoon. Ikään kuin lumen sisälle kulkeutuminen olisi ollut äärettömän vaarallista.

-Tämä tila ei ole näin suuri omassa ajassamme, Hermione totesi katsoen kummissaan melko isoa eteistä.
-Ei niin, Severus vastasi nostaen katseensa vihdoin pois kengistään, jotka olivat nyt riittävän lumettomat. -Täällä oli ennen hyvin usein esiintyjiä, joten tässä tilassa myytiin lippuja.

-Miksiköhän ei enää myöhemmin? Hermione mietti ääneen vilkaisten samalla kuppilaan sisälle eteisen ikkunan kautta. Itse ravintola näytti kuitenkin täysin samalta.
-No, Severus totesi nostaen ilmeettömästi kulmakarvojaan. -Sanotaanko vaikka niin, että Rosmerta varasi hieman alkoholiin meneviä esiintyjiä, ja eräänä iltana koko paikka oli kuin maahissodan jäljiltä.

Hermione ei voinut olla naurahtamatta ajatukselle. Rosmerta pyyhki parhaillaan baaritiskiä sisällä purukumia pureskellen. Pallo poksahti välillä, ja näytti siltä, että tyttö olisi hyräillyt samalla jotakin. Hermione oli arvioinut aiemmin Rosmertan olevan noin 18-vuotias, mutta kun hän katsoi tarkemmin, saattoi tytön ikä olla lähempänä kahtakymmentäviittä. Ihailijoita hänellä kuitenkin varmasti oli.

-Mitä teemme sille tontulle? Myös sillä on nyt rooli neljännen varjeluksen tiedon kulkeutumisessa Dracolle, Severus sanoi vakavasti. Jotenkin Hermionea huvitti, että noin tärkeän kuuloinen kysymys esitettiin tuulikaapissa.
-En usko, että se on kovin suuri vaiva...
-Mielestäni tonttu pitää hiljentää.

-Hiljentää? Hermione kysyi otsa kurtussa. -Älä vain sano, että mietit sitä, mitä pelkäänkin sinun miettivän.
-Hermione, se tonttu tietää aivan liikaa.
-Joten ajattelit tappaa sen?

Severus näytti turhautuneelta. Hän oli jo aiemmin ajatellut, että juuri tämän aiheen kanssa tulisi olemaan ongelmia. Severus muisti jo tytön opiskeluaikoinaan vouhottaneen tonttujen oikeuksista, joten oli odotettavaa, että ei olisi helppoa saada tämän päätä kääntymään.

-Severus, Hermione sanoi rauhallisesti ja asetti kätensä miehen käsivarrelle saadakseen tämän huomion. -Uskon, että tonttu ei ole enää ongelma.
-Miten niin ei ole?
-Uskon, että olen saanut sen pään kääntymään, ainakin jollain tasolla... Se ei ole paha tonttu, luota minuun, Hermione sanoi.

Severus oli juuri aloittamassa toruvan opettajan eleeksi naamioitua vastalausettaan sormi pystyssä, kunnes miehen ilme kivettyi ja liikkeet pysähtyivät. Hän katsoi Hermionen olan yli kadulle. Hermione hämmentyi Severuksen yllättävästä eleen muutoksesta ja kääntyi itsekin katsomaan, mitä tiellä oikein tapahtui.

Hermionen ei ollut missään vaiheessa tätä aikaa ollut vaikeaa tunnistaa Harryn vanhempia, vaikka he olivatkin hieman nuorempia kuin mitä hän oli lukuisissa Harryn kuvissa tottunut näkemään. James Potter ja Lily Evans kuitenkin lähestyivät Kolmea Luudanvartta ja astuisivat aivan tuota pikaa ovesta sisään.

-Severus, meidän ei tarvitse... Hermione aloitti, mutta ei ehtinyt lopettaa lausettaan. Ovi avautui, minkä seurauksena Severus kiskaisi Hermionen aivan liki itseään, selkä vasten miehen rintakehää. Jos he olisivat yhtään lähempänä ovea, Lily tai James törmäisivät heihin. Hermione ei nähnyt Severuksen ilmettä, mutta saattoi kuvitella, millainen se oli.

-Ja siis, sehän oli kamalaa silloin, Lily puhui käsiään huitoen Jamesin pitäessä tälle ovea auki. -Mutta en tiedä, jotenkin ajattelen nyt toisin. Ikään kuin olisin antanut anteeksi sen sinulle. Vaikka en todellisuudessa ole. Monimutkaista, eikö?
-En voi sille mitään, että Ruikul... Kalkaros on, tai oli silloin erityisesti, sinun ystäviäsi. Hän on mäntti.

Lily ja James kävelivät kuppilaan sisälle. Hermione kääntyi katsomaan pelokkaan näköisenä Severusta, joka seisoi kivikasvoisena aivan hänen takanaan. Yhtäkkiä Severus tarttui Hermionea hartioista ja siirsi tytön hieman kovakouraisesti sivuun. Hermione ei olisi voinut järkyttyä enempää. Severus todellakin päätti siirtyä pois eteishuoneesta ja kävellä ravintolan puolelle kuunnellakseen entisen ihastuksensa ja vihamiehensä keskustelun loppuun.

-En tiedä teidän keskinäisistä kahnauksistanne, mutta on julmaa vain päättää jonkun olevan mäntti ja roikottaa tätä sen jälkeen pää alaspäin useita minuutteja, Lily sanoi kipakasti.
-Lily... Älä nyt.
-Mutta kuten sanoin, tunnen sen olevan jotenkin entistä pienempi este tuttavuudelleni sinun kanssasi. Ennen tekosi raivostutti minua, nyt se vain hieman häiritsee.

-Kertoisitko nyt vihdoin, mitä siellä tanssiaisissa tapahtui Ru... Kalkaroksen kanssa? Olen täysin varma, että sen takia olit niin hajalla. Ja sen takia olet nyt suopeampi sen suhteen, että olemme joskus poikien kanssa hieman opettaneet rasvaletille tapoja, James kysyi kuulostaen siltä, että oli tivannut asiaa jo melko kauan.
-James, suostuin tälle lyhyelle joulupäivän tapaamiselle päästäkseni kosketuksiin taikamaailmaan ja Tylyahoon jästisukuloinnin jälkeen... En päästäkseni kuulusteltavaksesi.

-Niin, tietenkin, kerrot sitten, kun haluat. Voit tukeutua minuun aina, James sanoi asettaen kätensä punatukkaisen tytön olkapäälle.
-Etkä solvaa Severusta kuulleni. Vaikka hän onkin ääliö. Minä haukun häntä jos haluan, mutta sinä et, onko selvä? Lily sanoi kulmat koholla Jamesille.

-Kuulostaa hyvältä sopimukselta, James sanoi myötätuntoisesti. -Mutta ihminenhän Kalkaroskin on, eli älä ihan liikaa solvaa, James lisäsi vaikuttaen siltä, että oli uskomattoman tosissaan. Severus oli puristanut nyrkkinsä niin tiukkaan sumppuun, että Hermione alkoi huolestua tämän rystysistä, jotka varmasti pian alkaisivat krampata.
-Voi, arvasin, että sinussa on tuollainenkin puoli, Lily sanoi teeskennellen voitokasta. Molemmat nauroivat ja kävelivät pubin perälle.

Severus näytti olevan raivoissaan. Mies käännähti kannoillaan ja lampsi vihaisena ulos baarista takaisin lumiselle kadulle. Hermione seurasi perässä, koska hänen täytyi. Suojataika olisi tehnyt hänet muuten jälleen näkyvästi. Hänen piti pysyä noin metrin päässä miehestä, jonka olisi nyt mieluiten jättänyt turhautumaan ja rauhoittumaan kaikessa rauhassa. Hermione ei halunnut katsoa Severusta tuollaisena.

-Sanoin, että meidän ei tarvitse katsoa tuota, Hermione sanoi Severuksen selälle.
-Tiesin, Severus kihisi hampaidensa välistä ääni täynnä inhoa. -Tiesin aina, että Potter luikerteli hänen suosioonsa juuri noin. Valehtelemalla ja mielistelemällä...
-Minusta se kuulosti aika ymmärtäväiseltä...
-Sinä et tiedä mitään!

-No en tietenkään, kun sinä et kerro! Hermione parkaisi. Miten tilanne oli taas mennyt siihen, että hän oli itkemäisillään? Hermione ei voinut käsittää, miksi itki näin helposti Severukseen liittyvissä asioissa. Samanlaista ilmiötä ei todellakaan ollut olemassa silloin, kun hän seurusteli Ronin kanssa.
-Potter ei ikimaailmassa tarkoittanut sitä, että olisi muka pitänyt minua jollain tavoin ihmisenä, jota ei saisi solvata, Severus sähisi painaen kätensä kasvoilleen ja nopeasti takaisin nyrkkiin. -Päinvastoin, hänellä oli vaikea hahmottaa ihmisarvoani. Hän oli niin yksinkertainen ja taidoton! Kuinka niin fiksu ja upea tyttö kuin Lily Evans saattoi nähdä siinä siassa jotain!

Hermione katsoi miestä järkyttyneenä. Severus ei selkeästikään ollut vieläkään päässyt Harryn äidistä kunnolla yli. Ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan Hermione tunsi mustasukkaisuuden pistävän hänen rintaansa. Pisto oli terävämpi ja tuskallisempi kuin koskaan. Lavenderin ja Ronin kuudennen kouluvuoden seurustelu kokonaisuudessaankin oli lastenleikkiä tämän rinnalla. Tällä hetkellä Hermionesta tuntui, että hän olisi suostunut vaikka lobotomiaan saadakseen tämän tunteen irti itsestään.

-Tein sen itse, Severus sanoi hiljaa rauhoituttuaan äskeisen purkauksensa jälkeen. -Olen miettinyt sitä vuosia. Karkoitin Lilyn itse. Nyt se on varmaa.

Tuuli ei antanut armoa Hermionen jo valmiiksi säädyttömän huonosti asettuvalle hiuskuontalolle. Tukka poukkoili sinne tänne ja tuntui alleviivaavan Hermionen hajanaista oloa. Mikään ei tuntunut nyt enää luotettavalta ja hyvältä. Mies, joka vielä äsken tuntui hänen omaltaan, vaikutti nyt hermoraunioiselta ja kaukaiselta. Oli kuin Hermione ei koskaan olisi tavannutkaan Severusta, puhumattakaan suudellut, herännyt aamuyöstä hyväilemään tämän arpista selkää, kun kaupunki ja mies vielä olivat unessa...

-Niin teit. Näin sen itse, Hermione sanoi ja katsoi miestä turta ilme kasvoillaan.

Severus kääntyi katsomaan Hermionea silmiin. Tyttö näytti murtuneelta, mikä yllätti Severuksen jossain määrin. Hän ei ollut varma, miten tilanteeseen pitäisi reagoida. Ehkä tuo oli vain tytön empaattisuuden kiroja?

-Mitä tarkoitat? Severus kysyi hitaasti. Myös hänen tukkansa eli tuulen mukana aivan omaa elämäänsä, mutta hän ei pystynyt keskittymään siihen lainkaan. Niin paljon asioita vaivasi hänen päätään juuri nyt.
-Tanssiaisissa. Kun olit jättänyt minut kaikkien nähtäväksi keskelle salia ja paennut sankarillisesti itse ulos, Hermione selitti hänen muistikuvissaan kipeinä lojuvia tapahtumia ja halusi tarkoituksella esittää asiansa siten, että se loukkaisi Severusta. -Ja kun 17-vuotias sinä olit haukkunut häntä kuraveriseksi... Silloin Harryn äiti... Harryn vanhemmat halasivat... Luulen, että he päätyivät yhteen sinä iltana.

Severus katsoi sisälle Kolmeen Luudanvarteen ja näki ikkunanruutujen takaa, kuinka baarin perällä Lily asetti kätensä Jamesin kädelle.

-Hänen vuokseen suojelin Potteria tämän kouluvuosina, Severus sanoi hiljaisella ja kärsimättömällä äänellä hampaidensa välistä. -Tapoin, viilsin, kidutin, katsoin, kuinka naisia raiskattiin, tapoin lisää... Vain ettei hän olisi kuollut turhaan.

Hermione tunsi, kuinka kyynel pyrki ulos hänen silmäkulmastaan. Se tarttui välittömästi yhteen hänen monista hiussuortuvistaan.

-Sinun kannattaisi todella mainita tuosta Harrylle, Hermione sanoi nieleskellen ja silmiään räpytellen. Oli kovin vaikeaa koota itsensä, kun tuntui siltä, että oli täysin paloina. Severus käveli Hermionen eteen. Mies ei näyttänyt lainkaan omalta itseltään. Kasvot olivat hämmentyneet ja surulliset. Samaan aikaan niistä pystyi havaitsemaan pitelemätöntä ärtymystä.

-Sinä et tiedä, miltä se tuntuu, Severus sanoi nyt niin lähellä Hermionea, että miehen pakkasessa höyryksi muuttuva hengitys tuntui tytön kasvoilla. -Et tiedä millaista on elää joka päivä nähden tuon... tuon... James Potterin täydellinen kopio, joka muistuttaa sinua omasta helvetistäsi. Katsoa joka päivää poikaa, jolla on hänen silmänsä... Poikaa joka ei ole sinun, Severus veti henkeä ja katsoi hetken ajan pois päin Hermionesta.
-Emme koskaan edes olleet varmoja, tulisiko hän selviämään hengissä. Ja kaikki se paska oli sen vuoksi, että hän säilyisi hengissä.

-Mutta Harry selvisi, Severus, muista se, Hermione sanoi tarttuen kovakouraisesti miehen käsivarsiin. -Et tehnyt mitään sitä turhaan!

Yksinäinen lumihiutale pyöri pientä ympyrää Hermionen kasvojen edessä ikään kuin tanssien tytön  sydämessä soivan suruvirren tahtiin.

-Lähdetään, Severus sanoi ilmeettömästi irroittautuen Hermionen otteesta.

****


-Älä nyt huido sitä! On oleellista, että se laitetaan juuri tähän keskelle, Bellatrix sanoi keskittyneenä istuen Luciuksen makuusalin sängyllä polvillaan. Hän oli läpännyt Luciusta sormille, jotta poika pitäisi näppinsä erossa askelpaikantimesta.
-Mutta miksi sinun sitten yleensä täytyy tehdä kaikki niin hitaasti, Lucius sanoi kärsimättömästi.

-Miksi sinun pitää tehdä tällaisia asioita juhlapyhinä? Bellatrix näpäytti takaisin. -Ei ole mitenkään helppoa selittää, että lähden kyläilemään joulupäivänä, etenkin kun sukumme on omasi tavoin hyvin perinteitä kunnioittavaa.

-Bella, tiedät minun arvostavan sitä, että tulit, mutta voisitko jo laittaa sen siihen? Lucius höpötti yrittäen kuulostaa hieman rauhoittuneelta. Hän ei jaksaisi nyt minkäänlaista kilpasanailua, etenkin kun tyttö oli useaan otteeseen osoittanut voitokkuutensa kyiseisessä taidossa.

Bellatrix avasi kompassia muistuttavan pyöreän esineen kannen ja asetti rikkinäisen pullon korkin sekä pari lasin palasta sen sisään ja sulki kannen. Esine näytti tutisevan hetken, mutta mitään muuta ei tapahtunut.

-Nämä eivät riitä, Bellatrix totesi avaten askelpaikantimen kannen.
-Miten niin eivät riitä? Lucius pärkäisi ärsyyntyneenä. -Ne ovat hänen omaisuuttaan.
-Eivät tarpeeksi voimakkaasti. Pullo on saattanut olla hänen hallussaan vain hetken, jolloin paikannin ei vielä määrittele sitä hänen omaisuudekseen.

Lucius alkoi menettää malttiaan. Huoneessa ei taatusti olisi mitään muuta surkin omaa. Lucius oli ravistellut vaaleaa vaatetta, josta pullo putosi... Ei, jotakin muuta putosi myös. Jokin kolahti lattiaa vasten, ja se ei voinut olla pullo. Pullo olisi mennyt rikki jo siinä vaiheessa, mikäli olisi osunut lattiaan.

-Odota, etsin sinulle jotakin... Lucius puhui hätäisenä siirtyen polvilleen lattialle. -Täällä jossain, aivan varmasti... Tässä!

-Näytä, Bellatrix ojensi kätensä Luciuksen suuntaan. -Ja nouse ylös sieltä, näytät typerältä kyykkiessäsi lattialla. Mitä vanhempasikin sanoisivat.

Luciuksen silmään oli osunut kultaisen värinen korvakoru. Juuri se oli kolahtanut lattiaa vasten, kun Lucius oli tyhjentänyt surkin taskut tarkoituksenaan löytää hopeinen ajankääntäjä. Bellatrix otti kultaisen renkaan ja laittoi sen pullon sirpaleiden tilalle muinaisen näköisen esineen kannen alle. Luciuksen silmät laajenivat, kun hän huomasi askelpaikantimen reagoivan tällä kertaa aivan eri tavoin kuin äsken.

-Vau, Bellatrix henkäisi.

Esineestä purkautui ilmaan punertavana hohtava kartta, joka näytti Tylypahkan linnan sekä sen lähialueet. Lisäksi esineen kannen päällä oleva pieni viisari kääntyi ikkunaa kohden. Ikkunaa, josta avautui Tylyahoon vievä reitti. Valoilmiö näkyi takaisin sängylle nousseen Luciuksen kasvojen tasolla, ja pojan ilme oli tutkivampi kuin aikoihin.

-Tuo sinertävänä hohtava piste, se on hän, eikö niin? Lucius kysyi kärsimättömänä ja nyt jo hieman innoissaan.
-Luulen niin.
-Tylyahossa, Lucius sanoi katsoen, kuinka sinisenä erottuva pallo liikkui punertavan kartan reunalla. -Hän on Tylyahossa ja kävelee parhaillaan koulua päin.

Lucius hypähti nopeasti seisomaan ja nosti laukkunsa olalleen. Bellatrix katsoi kummissaan, kuinka poika sujautti laukkuunsa pöydältään pienen juomapullon ja riimukirjan, jonka tyttö oli nähnyt usean kerran Luciuksen hallussa viimeisinä viikkoina.

-Nyt, Lucius, Bellatrix sanoi sormi pystyssä jäljitellen mahdollisimman komentavaa äänensävyä. -Nyt sinä kerrot minulle, mistä helvetistä on kyse. Kuka se surkki on? Aiotko juottaa sille tuon pullon litkua?
-Aion, Lucius sanoi virnistäen. -Totuusseerumia. Olet nähnyt sen surkin aiemminkin. Se kiharapäinen typerä änkyttäjä, joka vakoili meitä joku aika sitten käytävällä.

Bellatrix näytti ällistyneeltä.

-Hänkö! Mitä sinä hänestä haluat? Ei sillä eukolla voi olla mitään, mistä sinä hyötyisit! Jollet sitten ole todella perverssi ja surkkien perään...
-Hän tietää, missä hopeinen ajankääntäjä on! Ja kun hän johdattaa minut sen luokse, pääsen menemään sillä Tuonelan virtojen luokse! Kaikki on niin helppoa, kunhan vain saan sen esineen itselleni!

-Lucius, ei... Bellatrix näytti murtuneelta ja hautasi kasvonsa käsiinsä. -Ei se ole totta, Lucius. Katso minua. Tässä elämässä sinulla on todellisia asioita saavutettavanasi. Asioita, jotka eivät ole vain legendaa tai satua.

Lucius olisi halunnut kaivaa esiin kirjan, jossa oli hänen löytämänsä Tuonelan virtoja käsittelevä kohta. Kohta, joka oli saanut hänet täysin pakkomielteiseksi kuolemattomuuden pullottamisen suhteen. Hän kuitenkin hahmotti ajoissa, että ei olisi ikipäivänä kannattavaa kertoa Bellatrix Mustalle riimusta. Tyttö oli jo nyt ahne vallan suhteen, ja päätyisi varmasti havittelemaan Luciuksen asemaa.

Kun luet julki hetkellä luomisen, tieto virroista Tuonelan tuo hallinan elämän.
Niinhän siinä lukee.
Niin helppoa se on.

Lucius muisti kohdan ulkoa, vaikka se olikin tätä nykyä halkaistu tietämystaian avulla kahtia. Hän muisti sen ulkoa, ja tiesi mitä se tarkoitti. Hän vain lausuisi ajankääntäjälle haluamansa päämäärän, eli tässä tapauksessa Tuonelan, minkä jälkeen hän siirtyisi sinne jollain tavoin ilmiintymällä. Onneksi Lucius oli ilmiintynyt lähiaikoina paljon, eikä se tuottanut enää vaikeuksia samoin kuin ennen.

Kun hän olisi perillä, hän haistattaisi pitkät kaikille, jotka olivat hokeneet, ettei paikkaa olisi
todellisuudessa olemassa. Sen jälkeen hän lausuisi tuon riimun, ja saisi "hallinnan elämän". Eli neljännen kuoleman varjeluksen Tuonelan virrasta. Aivan kuten riimussa sanottiin. Hän pullottaisi sen ja palaisi takaisin. Ainut asia, joka enää seisoi hänen tiellään, oli se likainen surkki, joka piilotteli hopeista ajankääntäjää. Hänen ajankääntäjäänsä.

-Nyt, nyt menemme surkkia vastaan lähelle linnan rajan metsikköä, jotta voin ilmiintyä nopeasti! Äkkiä nyt!
-Lucius...
-Vauhtia! Etkö muista, että voit viedä surkin Valedrolle! Äkkiä ennen kuin hän ehtii linnalle asti.

Molemmat nousivat, Bellatrix hieman vastahakoisesti. Lucius kantoi kädessään askelpaikanninta, jonka yläpuolella leijui edelleen punertava kartan näköinen valoilmiö.

Parivaljakko käveli linnan pihaa ja Tylyahon kylää erottavan metsän reunalle. Lucius piti koko ajan katseensa nauliintuneena siniseen pisteeseen, joka lähestyi heitä ripein askelin.

-Jäämme tähän, Lucius sanoi ilmeettömästi asettuen paksun puun taakse nojaamaan. -Tästä hän joutuu kulkemaan väkisin. Jos surkin mukana on se mies, minä teen hänelle aseistariisuntaloitsun, ja sinä puolestasi loitsit surkille kokovartalolukon.

Lucius ei kiinnittänyt huomiota Bellatrixiin, jonka ilme oli aidosti murtunut. Lucius ei ollut tottunut siihen, että joku oli hänestä aidosti huolissaan. Tällä hetkellä asian laita kuitenkin oli juuri niin. Bellatrix pelkäsi, huolehti ja pelkäsi hieman lisää. Hän ei ollut nähnyt Luciusta aiemmin tuollaisena.

Molemmat kuitenkin herkistivät aistinsa tarkkaavaisiksi tajutessaan tulijoiden olevan jo lähellä. Paikantimen yläpuolella leijuvan kartan sinertävä piste oli enää noin kymmenien metrien päässä heistä. Silti heitä ei näkynyt. Heidän täytyi olla jonkinlaisen näkymättömyystaian alla.

-Aivan kohta, Lucius sanoi.

****

Hermione käveli Severus Kalkaroksen selän takana metsätietä kohti Tylypahkaa. He olivat juuri lähteneet Tylyahosta suunnittelematta sen tarkemmin seuraavaa tekoaan. Ilmeisesti sama suunnitelma päti - ensin Lucius etsittäisiin jostakin, sitten hänet kangistettaisiin. Seuraavaksi pojalle juotettaisiin väkisin tahtotilaa manipuloiva liemi ja poistettaisiin tämän kaikki muistikuvat Severuksesta ja Hermionesta.

Tällä hetkellä Hermionen oli vaikea keskittyä yhtään mihinkään. Hänen roolinsa oli tarkkailijana, sillä taikomaan hän ei pystynyt. Vielä avuttomammaksi Hermionen olon teki äskeinen Tylyahon tilanne. Olisiko Severus maannut hänen kanssaan vain siksi, että tämä aika muistutti häntä Lilysta? Oliko Hermione miehelle jonkinlainen korvike? Vain toiseksi paras?

-Severus, Hermione sanoi miehen selälle. Severus vilkaisi tyttöä olkapäänsä ylitse kuitenkaan pysähtymättä. -Saisinko toisen hansikkaasi? Laittaisin käteni hetkeksi sinne. Sormeni jäätyvät.

Molemmat pysähtyivät hetkeksi, ja Severus antoi Hermionelle molemmat hanskansa. Samalla hän katsoi tyttöä arvioivasti. Näytti siltä, että tyttö oli edelleen hieman pois tolaltaan. Pitäisikö hänen puhua tämän kanssa hetki tavallisista asioista ennen kuin he ehtisivät linnalle. Olisi varmasti parempi, ettei tyttö olisi hermorauniona siinä vaiheessa, kun he löytäisivät Luciuksen. Lankeaisi luultavasti Hermionen tehtäväksi kaataa liemi Luciuksen kurkusta alas, eikä sitä osaa suunnitelmasta ollut varaa suorittaa virheellisesti.

-Haluatko mitään muuta? Severus kysyi kolkosti.
-Ei, en tarvitse, Hermione sanoi yrittäen hymyillä miehelle. Hänen omat ajatuksensa eivät kuitenkaan jättäneet häntä rauhaan.

Hermione oli sanomassa Severukselle jotakin Tylyahossa tapahtuneeseen liittyvää. Hän nosti katseensa miehen kasvoihin. Ennen kuin hän kuitenkaan ehti avata suunsa, hänen katseensa osui Severuksen takana olevaan lumiseen alamäkeen. Siinä ei ollut juuri mitään tavallisesta talvisesta maaston mäkiosuudesta poikkeavaa paitsi selkeät jalanjäljet. Ne kulkivat puun taakse. Puun, joka oli aivan lähellä heitä, ehkä viiden metrin päässä.

Hermionen katse muuttui pelokkaaksi ja hän nielaisi.

-Sever... Hermione oli aloittamassa, mutta hän myöhästyi. Puun takaa astuvan hahmon loitsu iskeytyi heidän suuntaansa nopeammin kuin kumpikaan olisi osannut aavistaa.

-Lopeti loitsuimes! Bellatrixin ääni kuului raakkuvana ja tytön sauva osoitti hajamielisesti heidän suuntaansa. Hän ei selkeästi nähnyt heitä suojtaian takia. Suojaus kuitenkin katosi violetin loitsusuihkun osuessa kupumaiseen näkymättömään muodostelmaan Severuksen ja Hermionen ympärillä.

-Karkotaseet! Lucius mylväisi lähes samaan aikaan kuin Bellatrix oman loitsunsa, ja pahaa aavistamattoman Severuksen sauva lensi tasaisessa kaaressa kohti nuoren Lucius Malfoyn ojennuksessa olevaa kättä.

Siinä he nyt olivat. 16-vuotias Bellatrix, 17-vuotias Lucius, 22-vuotias Hermione Granger ja 43-vuotias Severus Kalkaros. Kaikki olivat äärimmäisen tietoisia toisistaan ja kaikki odottivat kuumeisesti, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Severus tiesi olevansa hyvä sanattomissa loitsuissa, joten hän käytti välittömästi kaiken energiansa Luciuksen ja Bellatrixin pysäyttämiseen tainnutus-, kangistus- ja jopa komennusloitsuilla, mutta mitään ei tapahtunut. Oli turhauttavaa, että mies, joka oli hionut loitsimistaitojaan toimien vuosia vakoojana, ei voinut käyttää hyväkseen suurinta osaa kyvyistään. Tässä ajassa Severus pystyi taikomaan vain sen verran kuin pystyi 17-vuotiaanakin, minkä seurauksena hän ei saanut tässä tilanteessa aikaan mitään. Ja se raivostutti häntä valtavasti.

-Vai niin, Lucius sanoi hieman hermostuneena säilyttäen silti lipevän otteensa. -Pikkuisella surkilla taitaa olla seuraa!

Lucius asteli Severuksen ja Hermionen eteen, Bellatrix kintereillään. Severus totesi itsekseen, että  jäljellä olisi ainoastaan mahdollisuus pysäyttää Lucius fyysisesti, mikä olisi luultavasti teoriassa mahdollista, sillä poika oli pienikokoisempi kuin hän. Toisaalta hänen takanaan seisova Bellatrix Musta olisi varmasti reagoinut tilanteeseen jotenkin.

-Et koske häneen, Severus sanoi ilmeettömästi saavuttaen äänenpainollaan saman jäisen hyhmän tunnun, jonka jokainen ulkona seisova saattoi aistia kasvoillaan.
-Voi! Surkilla on tällä kertaa joku huolehtimassa hänestä! Lucius ilkkui. -Olisikohan sinun kannattanut olla holhoamassa pientä kiharapäätä silloin, kun kuritin häntä kylpyhuoneessani!

Severus oli unohtamassa faktat siitä, että sauvoilla varustetut Lucius ja Bellatrix olivat ylilyöntiasemassa. Hän oli juuri unohtamassa järkensä jonnekin ja toimimassa puhtaasti eläimellisten aistiensa mukaan. Severus astui kaksi nopeaa askelta Luciuksen eteen, tarttui tätä kurkusta ja nosti nyrkkinsä ilmaan. Lucius oli mennyt paniikkiin, eikä saanut puolustauduttua mitenkään. Poika vikisi peloissaan muistuttaen Hermionea erehdyttävästi tämän tulevasta jälkikasvusta.

-Bellatrix! Tee jotain! Lucius kivahti, minkä seurauksena nuori noita loitsi sauvastaan punertavan suihkun, joka osui Severusta kohti ja sai miehen luuhistumaan kivusta äännähtäen maahan.
-Luulin, että estät häntä itse! Bellatrix huusi Luciukselle.

Severus nousi ylös, ja samalla hetkellä Hermione oli lähes tarttunut Bellatrixia tämän hiuksista ja hihasta kaataakseen tämän maahan. Bellatrix kuitenkin reagoi nopeasti ja lähetti kaksi kokovartalolukkoa ilman halki. Toinen osui Hermioneen ja toinen Severukseen. Molemmat jäivät seisomaan niille sijoilleen. Heidän päänsä ja käsivartensa liikkuivat, mutta jalat ja keskivartalo olivat kuin naulittuna niille sijoilleen.

-Nyt! Lucius ärähti punaisena, tasainen hiuskuontalo ennenkuulumattoman sekaisena. Hän osoitti sanansa ensin Severukselle ja sitten Hermionelle. -Tämä pelleily loppuu tähän!

Bellatrix nauraa hykerteli hiljakseen Luciuksen vieressä.

-Minäpä kerron sinulle, Lucius oli tullut Hermionen eteen ja piti tämän leukaa tiukasti sormiensa välissä. -Mitä nyt seuraavaksi tapahtuu.
-Häivy. Et saa minulta mitään.
-Seuraavaksi, Lucius tokaisi rauhallisella äänellä sivuuttaen täysin Hermionen lausahduksen. -Sinä juot tämän ja kerrot minulle pari asiaa. Tiedätkös, mitä tämä on? Luulenpa, että tuollainen törkyinen surkki ei ole tästä kuullutkaan, mutta kyseessä on veritaserum, totuusseerumi.

Severuksen selkäpiitä karmi ensinnäkin se, että Lucius puristi tytön kasvoja kovakouraisesti käsissään ja toisekseen tieto siitä, että totuusseerumi voisi pilata aivan kaiken. Jos Lucius saisi selville, että hän on Severus Kalkaros, ja Bellatrix kuulisi tämän, olisi helvetti irrallaan, mikäli molemmat pääsisivät pakenemaan ja kertomaan kuulemastaan.

-Se ei tehoa surkkeihin, Severus koitti onneaan.
-Ja mikä sinä olet sanomaan! Katsotaan, mitä tapahtuu! Lucius mylväisi. -Komennu! Juo tämä!

Hermione otti pullon tuskainen ilme kasvoillaan Luciukselta, avasi korkin ja kulautti juoman alas. Severus näytti äärimmäisen epätoivoiselta.

Lucius ja Bellatrix katsoivat Hermionea kiintoisin ilmein.

-Taidanpa aloittaa, Lucius virnisti sairaalloisen lipevästi. -Mikä on nimesi?

-Hermione Granger, Hermione vastasi vastahakoisesti yrittäen taistella sanoja vastaan. Kyyneleet tunkivat väkisin karvaasti ulos hänen silmäkulmistaan. Lucius naurahti.
-Kuinka typerä nimi! Bellatrix käkätti hiljakseen pojan vieressä.

-Eiköhän mennä itse asiaan, Lucius sanoi kaivaen rauhallisesti kirjan laukustaan. Sekä Severus että Hermione tunnistivat teoksen. -Täällä minulla on pienoinen runo, joka antaa minulle aivan selkeät ohjeet. Ainoa ongelma tässä on se, että sinulla on jotakin, mitä minulle kuuluu. Tarvitsen hopeisen ajankääntäjän, jotta pääsen matkaamaan erääseen paikkaan. Niin arvokkaat esineet ovat sitä paitsi paremmassa tallessa arvokkaiden puhdasveristen sukujen hallussa!

Severus kuunteli pojan puhetta laskelmoiden päässään, mistä ohjeista Lucius saattoi puhua. Äkkiä hänellä välähti.

-Kun luet julki hetkellä luomisen, tieto virroista Tuonelan tuo hallinnan elämän, Severus lausui saaden Luciuksen huomion häiritsevän terävästi itselleen. Severus päätteli Luciuksen jahkanneen juuri tuota riimua, olihan hän loppujen lopuksi ollut se, jonka ansiosta se päätyi halkaistuna heidän aikaansa.
-Mitä, Lucius sanoi hitaasti. -Sinä sanoit?

-Tiedän sinun katsoneen sitä kohtaa. Se ei tarkoita mitään, Severus sanoi jäisesti nykien päätään. Oli
häiritsevää, että muu kroppa käsiä lukuun ottamatta ei päässyt liikkumaan.
-Miten niin! Ohjeet ovat selkeät: Jos luen tuon kohdan ääneen kerätessäni Tuonelan virran vettä, saan haltuuni elämän hallinnan, eli neljännen kuoleman varjeluksen! Siitä vedestä! Sen mistä on puhuttu! Sen, jonka olemassa oloa on epäilty! Minä saan sen!

-Ääliö! Se on legenda!
-ÄLÄ PUHU MINULLE PASKAA! Lucius mylvi hullun lailla. -Minä saan neljännen varjeluksen itselleni ja saavutan mainetta sen kanssa!

Lucius ei jaksanut enää välittää siitä, että paljasti varjelemansa yksityiskohdat suunnitelmastaan. Olivathan molemmat häiriötekijät parhaillaan kokovartalolukittuina paikoilleen. Pian hän voisi tyhjentää heidän muistinsa.

Tilanteen intensiivisyyden katkaisi Hermionen ääni Luciuksen selän takaa.

-Et saavuta, Hermione sanoi rauhallisesti pää painuksissa. -Et saavuta sillä mitään.
-Mitä? Lucius kysyi. Hän tiesi tytön puhuvan totta, olihan hän juonut koko pullon totuusseerumia.
-Mistä tiedät?
-Olen tulevaisuudesta.
-Ja tunnet minut tulevaisuudesta? Lucius kysyi innostuneena.
-Kyllä, Hermione sanoi edelleen vastahakoisesti.

-Vau. Kuulitko Bellatrix! Lucius sanoi naurahtaen pieni hullun kiilto silmissään. -Loistava tuuri meillä kävikin! Ja tiesin tämän, siksi sinulla oli se amuletti! Kerrohan sitten minulle... Hmm... Olenko silloinkin hyvännäköinen?
-Olet, Hermione vastasi kuulostaen siltä, että sana olisi ollut oksennusta.

Severus kurtisti kulmiaan kummissaan ja katoi Hermionea maailman käsittämättömimmällä 'mitä helvettiä'-ilmeellä, kun Hermione puolestaan koitti elehtiä jotakin 'anteeksi, en voinut sille mitään' tapaista.

-Kuulitko Lucius, Bellatrix sanoi. -Et saavuta tuolla hölynpölyllä mitään! Kerrohan minulle surkki hyvä, tuleeko Lucius tunnetuksi kuolonsyöjänä?
-Tulee.

Lucius katsoi Bellatrixia ilmeettömästi.

-Saavuttaako hän arvostusta kuolonsyöjissä? Bellatrix jatkoi.
-Saavuttaa... Olette Voldermotin oikeita käsiä... Molemmat... Kuolonsyöjien korkea-arvoisimpia jäseniä, Hermione vastasi totuudenmukaisesti. Hän pelkäsi koko ajan, mitä häneltä kysyttäisiin seuraavaksi. Lucius oli selkeästi alkanut sulatella tietoja. Hän oli istahtanut viereiselle kivelle ja katsoi kenkiään mietteliäästi.

-Luoja! Tyttö on oikeassa! Kukaan ei vielä tiedä Valedron aikeista käyttää Voldemort-nimeä!
-Mitä Voldemort saavuttaa? Bellatrix kiirehti vielä lisäämään.
-Hänestä tulee aikansa pelätyin ja voimakkain pimeyden velho, hänen nimeään kavahdetaan, hän saa koko velhomaailman polvilleen, ottaa valtaansa ministeriön, Hermione puhui yrittäen tuoda esille vain ne asiat, jotka voisivat tuntua Bellatrixista nyt hyvältä kuulla.
-Lucius, kuten huomaat, ei ole järkeä tehdä mitään muuta kuin liittyä kuolonsyöjiin!

Lucius näytti edelleen olevan omissa maailmoissaan.

-Entä sitten, Lucius aloitti rauhallisemmin kuin aikoihin. Hän pyöritteli Severuksen taikasauvaa toisessa kädessään ja näytti mietteliäältä. -Löydänkö... Onko minulla perhe?
-On, sinulla on vaimo ja poika, Hermione yskäisi vastatessaan.
-Kuka on vaimoni? Lucius kysyi hitaasti kävellen taas Hermionen eteen. Kaikki katsoivat Hermionea jännittyneenä, Bellatrix otsa kurtussa ja suuret paksuripsiset silmät villinä räpytellen.

-Narcissa Malfoy... Omaa sukua... Musta.

Lucius tunsi jonkinlaisen onnistumisen tunteen lämmittävän hänen rintakehäänsä hetken verran. Kaikki tulisi siis menemään hyvin. Hän menisi kuolonsyöjiin ja naisi Narcissan, kauniin Narcissan, jonka piirteet yhdistettynä hänen symmetrisiin kasvoihinsa eivät varmasti saisi aikaan mitään muuta kuin upeita jälkeläisiä. Mietti hän toki muutakin, mutta päällimmäisenä oli tällä hetkellä ajatus Narcissasta.

Bellatrix jähmettyi paikoilleen. Hän ei enää koittanut räpytellä silmiään, vaan antoi kylmälle viimalle täyden oikeuden kuivattaa niitä ja kerätä suuria kyyneleitä esille silmäkulmien seudulta. Hän ymmärsi, että olisi aivan turhaa haikailla Luciuksen perään. Sillä hetkellä se tuntui selkeämmältä kuin koskaan. Eikä hän enää edes yrittäisi seisoa sisarensa ja ystävänsä tulevan onnen edessä. Hän olisi aina kuitenkin vain toiseksi paras. Jos edes sitäkään.

Severus ja Hermione katsoivat toisiaan merkitsevästi. He molemmat ymmärsivät, että tahtotilaa manipuloivaa lientä ei enää tarvittaisi. Ongelmana oli enää se, että sekä Bellatrixin että Luciuksen muistit tuli tyhjentää. Se olisi ongelmallista, sillä muistiloitsu piti suorittaa tässä tapauksessa todella huolellisesti. Tulevat kuolonsyöjät eivät saisi muistaa heidän kasvojaan tai nimiään, mutta heidän pitäisi muistaa tämä keskustelu ja antaa sen vaikuttaa heidän tuleviin toimiinsa. Hermione niin toivoi, että saisi tehdä loitsun itse. Nyt heidän oli luotettava Severuksen 17-vuotiaan tasoisiin muistiloitsutaitoihin.

-Mutta mutta, Bellatrix sanoi keräten itsensä äskeisen tulevaisuusuutisen jäljiltä. -Nyt kun sinä olet siinä, ja olet ilmeisesti kaukaa tulevaisuudesta, voin viedä sinut Valedrolle. Kukaan ei kaipaa sinua.
-Mitä? Hermione parahti. -Viedä hänelle?

Severus katsoi Bellatrixia kivikasvoisena miettien satoja eri strategioita päästä vapaaksi ja ilmiinnyttää hänet ja Hermione pois tilanteesta, joka alkoi luisua epäilyttäville urille. Severus muisti kuolonsyöjien alkuajoilta sen, että Voldemort piti surkkeja jotenkin eksoottisina ja omituisina, joita oli syytä tutkia. Huolestuttavaa oli se, että kyseinen tutkiminen oli aina armotonta ja päättyi lähes poikkeuksetta surkkien murhaamiseen.

Severus nielaisi kauhuissaan. Lucius ja Bellatrix olivat suunnitelleet tämän. Ilmiintyminen oli helppoa, sillä koulun raja oli kymmenisen metriä takana päin.

-Koska sinä raukka et osaa taikoa, luotan, että et ryhdy vastatoimenpiteisiin vaan lähdet suostuvaisesti, Bellatrix sanoi tarkoituksellisen dramaattisesti. -Lopeti loitsuimes.

Hermione tunsi, että pystyi liikkumaan. Jostain syystä luontaisin reaktio oli hillitön tarve juosta. Hän katsoi Severusta, joka näytti pelokkaalta ja varoittavalta. Hermione pelkäsi. Hän ymmärsi, että syy, miksi hän kulloinkin oli tuntenut olonsa edes hiukan turvalliseksi vaarallisissa tilanteissa, oli tieto jonkin toisen kyvystä pelastaa hänet. Hän oli taitava noita, mutta erityisesti tässä ajassa, jossa hän oli taikomiskyvytön, Severus oli hänen turvansa. Ja nyt mies vain seisoi paikoillaan kykenemättä edes kunnolla liikkumaan.

Hermione ei keksinyt muutakaan, joten heti vapauduttuaan hän juoksi Severuksen luo ja kietoi kätensä tämän ympärille. Bellatrix seurasi Hermionen toimintaa hieman huvittuneena.

-Mitä hän tarkoittaa, Severus kerro minulle, älä anna hänen viedä minua, Hermione höpötti paniikissa. Severus pystyi kietomaan kätensä tytön ympärille, mutta loppujen lopuksi hän tiesi, että se ei riittäisi. Bellatrix saisi tämän irti.

-Voi! Kuinka suloista! Onko isukki kykenemätön auttamaan sinua! Bellatrix huudahti. Oli kuin hän olisi valjastanut äskeisen surkeutensa nyt valtavaksi aggressiiviseksi voimaksi. Hänessä oli jo nyt paljon samaa uhmaa kuin vuosikymmeniä myöhemminkin.

-Ei hän ole isäni, jätä minut rauhaan! Hermione huusi kasvot painautuneena Severuksen rintaa vasten. Miksi paniikki teki hänestä näin heikon? Hän ei ollut nähnyt itseään koskaan tällaisena. Sen täytyi johtua siitä, ettei hän voinut turvautua taikomiskykyynsä. Poikkeuksellinen asiaintila teki Hermionesta raukan.
-Eikö! No, olitkin aivan liian nätti olemaan sukua tuolle! Bellatrix nauroi. Severus katsoi hullun lailla elehtivää tyttöä ilmeettömästi.

-Hän taitaa olla petikaverisi! Luulen, että sinulla on äärimmäisen perverssi maku jopa surkiksi!

Hermione nyyhki ja Severus yritti kuumeisesti keksiä keinoa saada taikasauvansa takaisin muutaman metrin päästä tilannetta kiinnostuneena seuraavan Luciuksen kädestä.

-Taidat rakastaa häntä! Bellatrix kiljaisi epäuskoisen kuuloisena. -Voisiko se olla niin? Se oli kysymys!
-On, Hermione sanoi tuntien ensimmäistä kertaa hyvää oloa totuusseerumin pakottamasta vastauksesta. -On se, Hermione lisäsi nostaen päänsä ja katsoen nyt epätoivoisilla kasvoillaan Severusta. Mies katsoi häntä takaisin ilmeettömänä, mitään vastaamatta.

-Se on harmillista, Bellatrix lässytti tarkoituksellisen yliampuvasti. -Sillä nyt te joudutte eroamaan. Etkä sinäkään enää jatkossa nai jästihuoraa! Bellatrix sylkäisi Severusta päin. Mies alkoi menettää kärsivällisyyttään toden teolla.

-Et vie häntä minnekään, Severus sanoi kasvot puhtaaseen vihaan sulautuneena. Bellatrix alkoi nauraa itselleen tyypillistä hullun naisen käkättävää naurua.
-Me lähdemme nyt, Bellatrix tokaisi naurunsa keskeltä osoittaen Hermionea sauvallaan. Hermione väännähti taian osuttua häneen, ja lennähti metrin verran irralleen Severuksen otteesta. -Sano hei hei!

Juuri, kun Hermione oli aikeissa alkaa kiljua niin kovaa, että kuka tahansa lähellä oleva kuulisi hänen avunhuutonsa, tapahtui jotakin täydellisen odottamatonta.

Kräks

Tonttu ilmestyi Luciuksen, Bellatrixin ja Hermionen muodostaman kolmion keskelle ja katsoi isäntäänsä Lucius Malfoyta ankarasti.

-Seamus! En kutsunut sinua! Lucius ärjyi vihaisena tontulle, jota Bellatrix katsoi puhdas kuvotuksen ilme kasvoillaan. Hermione ja Severus vilkaisivat toisiaan ja tunsivat pienen toivon pilkahduksen tilanteessa, joka vielä äsken oli puhtaasti tuhoon tuomittu.

-Seamus on päättänyt! tonttu julisti hurjana.
-Mitä helvettiä? Et sinä saa päättää mitään! Meillä on asia tässä kesken, emmekä kaipaa sinua! Nyt katoat. Muistakin, että saat tuntuvan rangaistuksen myöhemmin.
-Seamus on päättänyt, että on mieluummin Malfoyn kartanon seinällä kuin antaa isännän vahingoittaa neitiä!

Sillä hetkellä tapahtui jotakin, mitä kukaan tilanteen läsnäolijoista ei ollut koskaan nähnyt. Tonttu nosti toisen kätensä kohti taivasta ja sai aikaan äärimmäisen kirkkaan salaman näköisen taian, jonka seurauksena sekä Bellatrix että Lucius joutuivat suojaamaan silmiään käsivarsillaan. Sillä hetkellä tonttu kiskaisi Severuksen sauvan Luciukselta, heitti sen suoraan Severuksen käteen ja osoitti toisella kädellään miestä, joka vapautui samalla sekunnilla kokovartalolukostaan.

Lucius kuitenkin ehti huomata, kuinka Severus selkeästi suunnitteli ilmiinnyttävänsä heidät pian pois paikalta. Lucius potkaisi Seamus-tonttua, minkä seurauksena se lensi kaaressa kohti viereistä puuta. Tontun taika latistui samalla hetkellä. Severus hahmotti, että ilmiintyminen vaatisi aivan liian paljon aikaa ja keskittymistä. Lucius osoitti heitä jo sauvallaan, joten puhdas pakeneminen olisi ainoa vaihtoehto.

-Karkotaseet, sektumsempra! Severus huusi osoittaen Luciusta, jonka sauva lensi jonnekin kauas. Luciuksen kaulaan ja kasvoihin ilmestyi syviä verta vuotavia haavoja, mitä poika säikähti valtavasti ja luhistui maahan. -Nyt, Hermione! Juokse! Severus ohjeisti tyttöä vieressään ja tarttui tätä kädestä.

He ehtivät ottaa muutaman askeleen, minkä jälkeen Hermione henkäisi kauhuissaan. Punaisia ja vihreitä taikoja sinkoili kohti heidän ympärillään olevia puita sytyttäen ne raivoavaan tuleen. Luminen maa suli vauhdilla puiden alta, kun loitsittu tuli omi reviiriään yhä laajemmalle. Severus koitti johdattaa Hermionen toista kautta pakoon, mutta liekehtiviä oksia ja runkoja ilmestyi joka paikasta heidän eteensä.

Hermione käännähti katsomaan Bellatrixia, joka lähestyi heitä sairaalloisesti nauraen.

-Luulitko pakenevasi? Bellatrix huudahti. -Sinä lähdet kanssani Valedron luo, vaikka se olisi viimeinen tekoni!
-Bellatrix! Auta! Lucius huusi tytön takaa. Luciuksen veri oli värjännyt hänen ympärillään olevan lumen kiljuvan punaiseksi. Lucius itki holtittomassa paniikissaan veren roiskuessa avonaisista haavoista jatkuvalla syötöllä. Bellatrix näytti olevan kahden vaiheilla. Hän katsoi Hermionea ankarasti, sitten Luciusta säälien. Lopulta tyttö käännähti kannoillaan ajatellen, että nopea parannusloitsu hoitaisi Luciuksen haavat sekunnissa, minkä jälkeen hän ottaisi surkin kiinni. Eivät he ehtisi tässä ajassa paeta.

-Hermione! Nyt! Ilmiinnymme heti! Severus huusi Hermionelle tarttuen tätä hartioista.
-EI! Seamus täytyy hakea! Se kuolee tuonne! Hermione huusi takaisin irrottautuen miehen otteesta. Tonttu oli vain metrien päässä palavan puun juurella, se ei voisi olla liikaa.
-Hermione, ei ole aikaa!
-En välitä! Se ei saa kuolla!

Kumpikaan heistä ei osannut siinä tilanteessa katsoa ylös. Eihän ylhäällä mitään olisi. Ei ainakaan mitään merkittävää, minkä vuoksi pitäisi nostaa päätään. Asian laita kuitenkin oli toisin. Jos Hermione vain olisi nähnyt pari metriä hänen yläpuolellaan liekeissä leimuavan valtavan painavan oksan, joka oli juuri katkeamaisillaan, hän ei luultavasti olisi päättänyt hakea tonttua juuri sitä kautta. Hän ei kuitenkaan katsonut ylös.

Hermione ehti ottaa kaksi juoksuaskelta. Kolmannen kohdalla Severus kuuli syvän kumean raksahduksen, Bellatrix kääntyi katsomaan kauhuissaan ylös ja kiljaisi. Palava oksa putosi Hermionen kevyen kehon päälle luhistaen tytön uskomattoman helpon näköisesti maahan. Puu painui vasten hänen kaulaansa saaden aikaan rutsahtavan äänen, jonka kuuleminen oli Severuksen tähänastisen elämän kamalin kokemus.

Hermione makasi maassa elottoman näköisenä. Hänen päänsä oli luonnottoman vinossa, suusta pulppusi verta. Severus ymmärsi vihdoin hengittää ja osoittaa sauvallaan oksaa. Oranssi taika nosti oksan ilmaan ja singautti sen kauas näkyvistä. Severus syöksyi Hermionen viereen kauhuissaan. Mitä taikoja hänen pitäisi tehdä saadakseen Hermionen takaisin tolalleen? Kylmä hiki, pelko ja puhdas riipivä kauhu kulkivat läpi hänen kehonsa, kun hän asettui Hermionen viereen. Tyttö yski verta toisesta suupielestään, kun taas toisesta punainen neste valui holtittomana putouksena.

Ei, ei ei.
Hän on vain oudossa asennossa siinä.
Hän tulee vielä kuntoon.

Hermionen häiriintyneen pelokas katse löysi Severuksen silmät. Hän aukoi suutaan saamatta vielä kuitenkaan sanaakaan ulos.

-Älä puhu, minä saan sinut kuntoon, älä pelkää, Severus puhui hätäisesti vakavin ilmein. Hermione oli kuin räsynukke maassa. Raajat osoittivat aivan luonnottomiin suuntiin, verestävät silmät katsoivat vain Severusta.

-E-e-e-ei...m... Hermione yritti sanoa jotakin, mutta veri hänen suussaan esti sanojen muodostumisen. Severus alkoi taikoa välittömästi jotakin, minkä seurauksena suurimmat veret katosivat tytön suusta. Verta tuli kuitenkin saman tien lisää. Severus ohjasi taikansa tytön niskaan ja selkärangan yläosaan, jossa pahin vahinko selkeästi oli tapahtunut. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Taiat pyörivät Hermionen kehon yllä, mutta eivät jaksaneet enää asettua korjaamaan tytön runneltua vartaloa.

-Rakastan sinua myös, tiedät sen, tiedät sen... Severus sanoi tuskaisena Hermionelle nostaen tämän kasvoja lähemmäs omiaan. Hän silitti tytön otsaa ja hiusrajaa hellästi ja koitti saada tämän rauhoittumaan.

Hermione nosti kätensä Severuksen poskelle, paikkaan jonne hänen kätensä tuntui olevan kuin luotu. Hän muisti tunteneensa olevan enemmän kuin koskaan elossa silloin, kun hän ensimmäisen kerran kosketti miehen poskea suuren salin parvekkeella. Silloin Severus ei estellyt hänen lähestymistään, ja Hermione saattoi olla varma, että hänen tunteensa eivät olleet vain yksipuolisia. Sama tunne valtasi hänet nyt. Severus asetti Hermionen käden tiukemmin vasten kasvojaan ja painoi vapisevat huulensa vasten tytön sileitä sormia.

Ja niin helposti Hermione Granger oli kuollut. Hänen silmänsä pysähtyivät jääden osittain avonaisiksi. Hengitys ei kulkenut, eikä Severus enää kuulisi tytön sanovan asioita, jotka olivat palauttaneet elämän hänen raihnaiseen sieluunsa vuosikausien yksinäisyyden ja surkeuden jälkeen.

Jossain kaukana, todellisuudessa vain metrien päässä, Bellatrix ja Lucius olivat nauliutuneet katsomaan tilannetta järkyttynein katsein.

-Voi helvetti Lucius! Surkki on kuollut! Ei ole mitään järkeä viedä häntä enää mihinkään. Nyt äkkiä pois täältä!
-Bella, saamme aurorit peräämme!
-Mietitään sitä myöhemmin, nyt vain helvettiin täältä! Bellatrix rääkäisi raivoissaan Luciukselle, minkä jälkeen he tarttuivat toisiaan harteista ja ilmiintyivät kadoksiin.

Severus ei katsonut ketään muuta kuin puolittain sylissään lojuvaa nuorta naista, jonka olisi kuulunut olla hänen tilallaan. Hän olisi itse ansainnut kuolla kaiken kuolonsyöjissä tappamisen ja muun paskan jälkeen. Ei Hermione, ei todellakaan.

Severus ymmärsi liian monta asiaa liian myöhään. Lily Evans oli ollut hänen suuri rakkautensa alusta asti, ja hän oli itse pilannut suhteensa tyttöön ja päätynyt vielä myötävaikuttamaan tämän kuolemaan. Sama tapahtui uudestaan. Myös Hermione oli harvinaisen tunneälykäs jästisyntyinen noita, jolla oli poikkeuksellinen taito löytää jokaisen ihmisen hyvät ja kauniit asiat jättäen huonot asiat sivuun. Toisin kuin Lily, Hermione ei ollut valinnut ketään toista, vaan tahtoi hänet. Hermione rakasti häntä, ja nyt hän oli poissa.

Severuksen olisi pitänyt kertoa tytölle. Severuksen olisi pitänyt selventää Hermionelle se, että hän oli upea ja täydellinen, paljon enemmän kuin mitä Lily oli hänelle koskaan ollut. Hermione ei ollut toiseksi paras. Hän oli paras. Miksi asioiden oli mentävä näin?

Severus piti Hermionen kauluksista kiinni painaen tuskaisia ja kyyneleisiä kasvojaan vasten tytön kaulaa. Liekit heidän ympärillään olivat hiljenneet samalla, kun Bellatrix oli ilmiintynyt pois. Etäinen puun kytemisestä syntyvä ratina kuitenkin valtasi Severuksen kuuloaistin. Ääneen sekoittui kuitenkin jotakin muutakin. Yninää ja puhinaa kuului Severuksen vierestä.

Tonttu itki ja tutisi hajamielisen näköisenä.

-Se-e-e-Seamus EI ANNA SEN TAPAHTUA! Py-pystyy estämään sen! Seamus tuo neidin takaisin!

Severus katsoi järkyttyneenä, kuinka tonttu kaivoi vaattensa sisältä hopeisen ajankääntäjän, jonka puuttumista he olivat Hermionen kanssa vielä joitain tunteja sitten ihmetelleet. Niin sekavassa tilassa kun Severus olikin, hän alkoi ymmärtää, mitä tonttu aikoi.

-Ei, ei, et voi käyttää sitä noin! Severus huusi tontulle, joka heitti ajankääntäjän ketjun ympärilleen.
-Seamus tietää, että tällä voi liikkua ajassa! Seamus menee nyt pelastamaan neidin!

Severus toimi nopeasti ja veti osan pitkää ketjua oman kaulansa ympärille. Seamus rääkäisi ketjusta roikkuvalle amulettiosiolle sanat, minkä jälkeen Severus ja tonttu katosivat maisemasta.

-Kymmenen minuuttia sitten! Seamusin rähisevä ääni antoi käskyn.

Luku 18 – Toinen mahdollisuus



Tuttu puristavan hallitsematon tunne ympäröi Severuksen kehon. Ajankääntäjällä matkustaminen oli hieman riepottelevampaa verrattuna tavalliseen ilmiintymiseen, mutta pääasiassa tuntemus kuitenkin oli sama. Tällä kertaa siihen kuitenkin sekoittui Severuksen kehon paniikinomainen vapina.

Severus oli kokenut elämänsä aikana monenlaista pahaa, hän oli murhannut ja kiduttanut, kärsinyt itse sekä käynyt äärimmäisen lähellä kuolemaa useaan otteeseen, mutta silti yhtikäs mikään ei tullut lähellekään tunnetta, joka nyt oli vallannut hänet. Hän ei pystynyt keskittymään siihen, että oli menossa ajankääntäjällä 10 minuuttia ajassa taaksepäin, sillä hänen mielensä ei antanut hänen irroittautua kauheasta mielikuvasta, jossa Hermione makasi kasvot veressä kuolleena hänen sylissään. Ei vaikka tonttu oli juuri julistanut aikovansa pelastaa tytön hengen.

Severus oli polvillaan, ja Seamus-tonttu kyyhötti aivan hänen vieressään. Hopeinen ketju kiersi ympyrän sulkien heidät molemmat sisälleen. Kun Severus avasi silmänsä, alkoi maisema hahmottua uudelleen hänen silmiensä eteen. Samat puut, luminen mäki... Bellatrix ja Lucius, hän ja Hermione. Severus alkoi ymmärtää, että he ilmestyisivät samaan paikkaan, mistä lähtivätkin, joten heidän pitäisi siirtyä välittömästi piiloon. Ja luultavasti joko Bellatrix tai Lucius näkisi heidät kuitenkin.

Severuksen jalat alkoivat osua lumeen, ja hän ymmärsi aikamatkan tulleen päätökseensä. Samalla sekunnilla, kun hän ilmestyi tontun kanssa vain joitain metrejä Luciuksen, Bellatrixin, oman itsensä ja Hermionen taakse, Severus kääntyi puun taakse ja vetäisi tontun mukaansa. Seamus hykerteli ihmeissään. Oli melko todennäköistä, että tonttu ei ollut eläissään kokenut mitään vastaavaa.

-Ei hän ole isäni, jätä minut rauhaan! Hermionen ääni kuului selkeänä metrien päästä. Severus vilkaisi varovaisesti puun takaa tilannetta, jonka joitain minuutteja sitten oli elänyt. Oman itsensä katseleminen tuntui absurdilta ja sekavalta, ja Severus ymmärsi erittäin hyvin, miksi ajassa liikkuvien tulisi varoa itsensä tarkkailua.

-Ka-katso nyt, ne-neiti on oikein kovasti paljon elossa! Seamus kuiskasi väristen onnesta, kylmästä ja luultavasti jonkinlaisesta shokista.
-Hiljaa, Severus sähähti tontulle yrittäen pitää itsensä kurissa. Kun hän nyt näki Hermionen vielä täysissä voimissaan, tuntui luontaisimmalta vain kiiruhtaa tytön luokse. Toisaalta se ei kävisi päinsä, sillä Severus oli jo tytön kanssa. Aiheuttaisi totaalisen kaaoksen, mikäli miehen täydellinen kopio ilmestyisi tilanteeseen.

-Ne-neiti on kovin tykästynyt teihin, Seamus sanoi katsoen tilannetta, jossa Hermione halasi Severusta ja kuljetti kämmeniään tämän selällä ikään kuin turvaa hakien. Tonttu nosti katseensa varovaisesti Severusta päin. Oli kuin se pelkäisi kaikkien aikuisten noitien ja velhojen lähtökohtaisesti pyrkivän vahingoittamaan sitä.
-Ja minä annoin hänen kuolla, Severus sanoi hiljaa ja ilmeettömästi.

-Taidat rakastaa häntä! Voisiko se olla niin? Se oli kysymys! Bellatrixin kiljahtelu säesti tilanteen
mielettömyyttä.
-On, on se, Hermione sopersi.

Severus sulki silmänsä puun takana. Hieman yllättäen tonttu taputti Severusta myötätuntoisesti polvelle.

-Pä-pääset vastaamaan hänelle vielä, hoidamme sen niin, Seamus kuiskasi.

Severus alkoi nyt ensimmäistä kertaa miettiä kunnolla. Mitä nyt oikein tapahtuisi? McGarmiwa oli alleviivannut sitä, että hopeinen ajankääntäjä oli äärimmäisen voimakas taikakappale ja selkeästi erilainen kuin tavallinen ajankääntäjä, joka liikutti käyttäjäänsä vain joitain tunteja ajassa.

Hopeista ajankääntäjää, joka nyt roikkui hänen kaulassaan, sai käyttää vain kerran, menemiseen ja tulemiseen. McGarmiwan ohjeistus oli jäänyt vähäiseksi, mutta tämän vähän Severus kuitenkin muisti. Ja hän oli käyttänyt esinettä nyt kahdesti, joten jonkinlaiset seuraukset olivat luultavasti väistämättömiä.

Noin viiden minuutin kuluttua hänen aiempi versionsa ja pian paikalle ilmestyvä Seamus-tonttu katoaisivat. Sitten hän voisi astua esiin. Mutta katoaisiko hänen tämänhetkinen versionsakin? Olisiko se jonkinlainen rangaistus ajankääntäjän väärinkäytöstä?

Severuksen ajatukset katkesivat, kun hänen juuri äsken elämänsä tilanteen käännekohta alkoi tapahtua hänen silmiensä edessä.

-Seamus on päättänyt, että on mieluummin Malfoyn kartanon seinällä kuin antaa isännän vahingoittaa neitiä!

Seuraavaksi tontun käsistä purkautui salamannäköinen taika, ja tonttu heitti Severukselle tämän taikasauvan, jonka Lucius oli vähän aikaa sitten riistänyt. Sitten Lucius potkaisi tonttua, joka lensi kaaressa kohti läheistä puuta ja tömähti sen juurelle. Severuksen taika osui Luciukseen, joka alkoi vuotaa holtittomasti verta. Severus ja Hermione alkoivat juosta, ja Bellatrixin sauvasta vapautui taikoja, jotka sytyttivät puut tuleen.

Kaikki meni aivan kuten aiemminkin.

Severus alkoi ymmärtää, että vain kymmenien sekuntien päästä palava oksa murskaisi Hermionen hennon kehon alleen. Hänen olisi toimittava sekunneissa.

-Tuolla! Seamus osoitti oksaa, joka roihusi liitoksistaan ja näytti siltä, että putoaisi alas hetkenä minä hyvänsä. Severus osoitti oksaa sauvallaan, minkä seurauksena hopeiset taiat kietoutuivat raskaan puun osasen ympärille ja näyttivät liimaavan sen kiinni runkoonsa.

Oksa ei ainakaan putoaisi Hermionen päälle. Mitä muuta? Severus katsahti tonttua jalkojensa juuressa.

Tonttu.
Hermione halusi pelastaa tontun.

Severus vilkaisi joidenkin metrien päässä makaavaa Seamusta, jonka Lucius oli potkaissut pökerryksiin. Tonttu pitäisi saada hereille, jolloin Hermione ei jäisi hakemaan sitä. Hermionella ei saisi olla mitään syytä olla juoksematta täyttä vauhtia pakoon hänen kanssaan.

-Virkous, Severus osoitti puun alla makaavaa Seamus-tonttua, joka heräsi saman tien. Tonttu nousi pystyyn, juoksi Hermionen luokse ja hyppäsi tämän selkään, mitä vastaan Hermionella ei näyttänyt olevan yhtikäs mitään. Severuksen jalkojen juuressa tilannetta seuraava Seamus puolestaan näytti liikuttuneelta.

-Helvetti! Seamus, sinä kuolet vielä! Lucius rääkäisi itkuisena ja raivokkaana samalla, kun Bellatrix yritti parantaa hänen syviä ja tuoreita haavojaan.

-Hermione! Nyt! Severus huusi Hermionelle, jolla aiemmasta tilanteesta poiketen oli nyt tonttu selässään. Severus ajatteli ilmeisesti, että olisi liian työlästä ilmiintyä kolmestaan, joten hän tyytyi tarttumaan Hermionea kädestä ja lähtemään mitä hillittömimpään juoksuun.

Severus puun takana katsoi tilannetta tarkkavaisena. Hänen hengityksensä oli raskas.

Bellatrix vilkaisi ärsyyntyneenä Hermionea, joka oli pääsemässä pakoon. Kun Severus ja Hermione todella alkoivat juosta niin nopeasti kuin pystyivät, Severus ymmärsi, että hänen olisi oltava paikalla, kun hänen aiempi versionsa katoaisi. Niinpä hän lähti Seamus käsivarressaan juoksemaan heidän peräänsä.

Oli uskomatonta, että Bellatrix ei kiinnittänyt mitään huomiota siihen, että puun takaa Hermionen ja Severuksen perään lähti toinen Seamus ja toinen Severus. Tytöllä oli ilmeisesti kaikki keskittyminen Luciuksen parantamiseen.

Samalla kun Severus juoksi itsensä ja Hermionen perässä yhä kauemmas Luciuksesta ja Bellatrixista sekä palavista puista, hän ymmärsi, että hän oli toden totta muuttanut menneisyyttä. Hän oli estänyt Hermionen kuoleman. Hermionen, joka juoksi noin kymmenen metriä edellä täysin elossa.

Oli täysin sama, mitä hänelle itselleen nyt tapahtuisi. Mikäli hän kuolisi liikuttuaan hopeisella ajankääntäjällä enemmän kuin kerran, olisi se täysin hyväksyttävää. Olihan Hermione kuitenkin elossa.

Seamus roikkui Severuksen ranteessa ja yritti juosta miehen mukana. Se joutui kuitenkin vähän väliä vain roikkumaan miehen kädessä.

Sitten se tapahtui. Kymmenen minuuttia oli täynnä.

Severus, joka juoksi Hermionen kanssa, pysähtyi kuin seinään.

-Severus! Mitä tapahtuu! Hermione vilkaisi miestä paniikinomaisesti, kun tämän kasvot alkoivat haaleta hänen edessään. Severus yritti puhua, mutta Hermione ei kuullut tämän sanoja. Äkkiä myös miehen rintakehä ja lopulta muutkin osat kehosta haalenivat.

-Severus! Mitä tämä on! Hermione kiljaisi yrittäen tarttua mihin tahansa osaan Severuksen kehosta. Hermione kuitenkin huomasi kauhukseen, että hänen kätensä menivät miehen läpi, aivan kuin tämä olisi yksi Tylypahkan tupakummituksista. Hermione asetti kätensä suulleen puhtaasta kauhusta. Mitä oli tapahtumassa?

Samalla Hermione huomasi, että tonttu, joka vielä äsken oli hänen selässään, ei ollut siinä enää. Paino oli kadonnut, ja kun Hermione haroi selkäänsä käsillään, ei hän tuntenut käsiensä vastuksena muuta kuin ilmaa. Ja Severus oli kadonnut.

Hermione luhistui polvilleen huitoen edelleen käsillään ilmaa siltä kohdalta, jossa Severus vasta äsken oli ollut.

Tilannetta seurannut Severus alkoi kävellä hitaasti kohti Hermionea. Samalla hän mietti, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Katoaisiko hän samoin kuin hänen aiempi versionsa? Severus katseli sormiaan ja asetti käsiään ikään kuin testin vuoksi nyrkkiin ja takaisin samalla, kun hän lähestyi maahan luhistunutta Hermionea.

Juuri sillä hetkellä Hermione käännähti katsomaan sivulleen. Hämärässä metsässä tuulen riepottelemana seisoi mies, jonka hän juuri oli todistanut kadonneen. Hämmennys siitä, miten Severus oli ensin haihtunut ja sitten ilmestynyt lyhyen matkan päähän, jäivät jonnekin valtoimenaan vaikuttavan helpotuksen alle.

-Severus! Mitä hittoa sinä, mitä oikein, miksi sinä! Hermione sopersi paniikinomaisesti nousten nopeasti pystyyn.
-Miksi ilmiinnyit siihen, vastahan sinä olit tässä! Miksi teit sen? Pelästyin kamalasti! Hermione sanoi ja juoksi kohti Severusta, joka seisoi täysin liikkumattomana tuulen riepoteltavana. Hänen kätensä olivat jäässä, Hermione oli ottanut hänen hanskikkaansa aiemmin, ja ne olivat jääneet jonnekin äskeiselle tapahtumapaikalle.

-Severus, puhu minulle! Ja Seamus, miten sinäkin olet siinä? Hermione kyseli täysin ihmeissään tarttuen käsillään Severuksen kylmiin käsiin. Mies oli täysin sanaton, järkyttynyt, monin paikoin kuivuneen veren peittämä ja vapisi kuin haavan lehti.
-Miksi ilmiinnyit muutaman metrin? En ymmärrä, Hermione sanoi. -Ja miksi olet aivan veressä! Et sinä äsken ollut. Kenen verta tuo on?

Samalla hetkellä Hermione kiinnitti huomionsa Severuksen kaulassa roikkuvaan hopeiseen ajankääntäjään. Hermione kurtisti otsaansa kummissaan ja otti ketjussa roikkuvan amulettiosan käteensä.
-Missä välissä sait täm... Hermione aloitti, mutta hänen sanansa kuolivat, kun palaset alkoivat yhdistyä hänen päänsä sisällä. -Severus... Älä vain sano, että...

Mies hänen edessään näytti nyt siltä, että murtuisi millä hetkellä hyvänsä.

-Sever... Sinä käytit ajankääntäjää? Siksi katosit äsken. Tiedän kyllä, miten tämä toimii, Hermione sanoi kipakasti muistuttaen äänensävyltään hieman toruvaa äitihahmoa.
-Minun... Minun oli pakko, Severus sanoi painaen silmänsä tuskaisen näköisesti kiinni toivoen, että sillä tavoin hän saisi pidettyä ryöppyämään pyrkivän tunnesekamelskansa kasassa.
-Luoja, olet todella siinä... Severus sai sanottua tarttuen tyttöä harteista ja haukkoen henkeään ikään kuin kaikki maailman happi olisi kadonnut.

Hermione katsoi miestä nyt ymmärtäväisesti, vaikkakin hieman peloissaan, ja antautui täysin halukkaana tämän äärimmäisen voimakkaaseen syleilyyn. Severus tunnusteli tytön niskaa, joka ei ollut jäänyt puun alle, yläselkää, joka oli täysin kunnossa ja silitti holtittomasti hiuksia, jotka eivät olleet veren tahrimat.

-Minun oli pakko, Hermione, aivan pakko...

-I-i-itse asiassa, Se-Seamus sen teki, Seamus sanoi varovaisesti Severuksen jalkojen juuresta seuraten syleilytilannetta hieman häpeissään. Severus vilkaisi tonttua nopeasti ja huokaisi hiljaa. Hän oli jo lähes unohtanut, että se oli siinä. -Mutta hän tuli aivan mielellään mukaan, Seamus sanoi ja vilkaisi Severusta hymyillen hieman vainoharhaista hymyään.

-Arvostan toimintaasi, Severus sanoi kasattuaan itsensä ja irrottauduttuaan Hermionesta hieman.

Jotakin kummallista alkoi kuitenkin tapahtua juuri sillä hetkellä. Tontun ääriviivat alkoivat haaleta.

-Severus, mitä tämä on? Minne hän häviää? Hermione kysyi hätäisen ihmeissään kumartuen tontun tasolle. -Seamus! Mitä tapahtuu!
-Se-Seamusin ei ehkä olisi pi-pitänyt käyttää aikakorua...

Ja ne jäivät tontun viimeisiksi sanoiksi. Seamus hävisi täysin maisemasta, ainoastaan sen pikkuiset jalanjäljet jäivät lumiseen maahan.

Severus ja Hermione katsoivat toisiaan sanattomina. Hermione tunsi kyyneleiden kohoavan väistämättä hänen silmiinsä. Severus asetti kätensä vaistomaisesti kumartuneen Hermionen hartialle ja katsoi lamaantuneena tontun jättämiä jalanjälkiä.

Totta kai se meni niin.
Tonttu käytti ajankääntäjää, joten se joutui kärsimään seurauksista.
Minä vain menin sen mukana.
Se ei vain tiennyt.
Olisiko se ollut valmis tällaiseen uhraukseen?

Severuksen ja Hermionen hämmästyneen hetken rikkoi Bellatrixin rääkyvä ääni jossain kaukaa. Refleksinomaisesti Hermione kietoutui vasten Severusta, joka joutui keskittymään kovasti ilmiinnyttääkseen heidät pois. Niin monet asiat risteilivät hänen mielessään.

Vuotavaan Noidankattilaan.

****

-En tajua, mikä loitsu tuo on! Olen tehnyt jo ihan kaiken mahdollisen, joten lopeta tuo huutaminen! Bellatrix yritti takoa järkeä panikoivan Luciuksen päähän. Haavojen rankka verisuihku oli hellittänyt, mutta ne eivät vain umpeutuneet, vaikka Belltrix käytti niiden parantamiseen kaiken osaamisensa. Lumi heidän ympärillään oli kiljuvan punaista, ikään kuin metsä haluaisi alleviivata kaksikon sijainnin ikuisesti muistiinsa.

-En voi elää tällaisten haavojen kanssa! Lucius älisi edelleen silmin nähden paniikissa. -Vaikka verenvuoto lakkaisi, arvet olisivat kamalan näköisiä. Mitä kuolonsyöjät sellaiseen sanoisivat! Ja Narcissa...

Kun Lucius mainitsi Bellatrixin sisaren, tyttö sai päähänsä ajatuksen, joka tällä hetkellä tuntui ainoalta mahdollisuudelta saada aikaan mitään edistystä Luciuksen tilanteeseen.

-Ilmiinnytään meille, Bellatrix sanoi ilmeettömästi.
-Mitä? Teille? Mitä hittoa? En suostu... Lucius puhisi yrittäen painaa kädellään ja lumella tämän rintakehässa eloisana verestävää haavaa.

-Kyllä, se on ainoa keino. Isä osaa korjata tuon, Bellatrix tokaisi. Hän otti käteensä askelpaikantimen, joka oli jäänyt puun juurelle lumeen makaamaan. -Nyt kerrankin tottelet minua.

Lucius näytti myöntyvän vastahakoisesti ja painoi silmänsä kiinni. Bellatrix tarttui poikaa harteista ja he katosivat maisemasta. Vain muutaman sekunnin kuluttua he ilmestyivät Mustien kodin sisäänkäyntiportaikon eteen. Mystistä valoa tuova lyhtypylväs loisti aivan kaksikon vieressä, ja Bellatrix alkoi miettiä, miten esittäisi asian isälleen.

-No niin, minä pyydän hänet tänne, sitten hän vain hoi... Bellatrix sanoi Luciukselle, jolla näytti edelleen olevan ongelmia nousta seisomaan. Tytön lause jäi kuitenkin kesken, kun ovi aukesi heidän edessään hieman raolleen. Eteisestä kuului kahden miehen keskustelu, joista toisen Bellatrix tunsi isäkseen Cygnus Mustaksi. Toinen ääni oli hänelle uusi.

-Arvostan kovasti sitä, että huomioitte ensitilassa puhdasveriset velhosuvut jäsenkartoituksessanne. Olette hyvällä asialla. Piipahtakaa milloin tahansa uudestaan, voimme ottaa lasilliset.
-Kiitos ajastanne. Ja ilmoittakaa toki, jos muutatte mielenne, vieras ääni sanoi astuen nyt oven ulkopuolelle.

Bellatrixin silmät osuivat nuoreen, kenties hieman alle kolmissakymmenissään olevaan mieheen, jonka tummat hiukset olivat samaa sävyä hieman pitkäksi kasvaneen parransängen kanssa. Mies oli hyvin komea ja ennen kaikkea raamikas leveine harteineen ja tummine kulmakarvoineen.

-Hei, oletko sinä kenties Bellatrix Musta? mies kysyi katsoen ensin kiinnostuneena Bellatrixia ja sen jälkeen äärimmäisen kummissaan hänen vieressään polvillaan ja verisenä ähisevää Luciusta.
-Olen, mistä, Bellatrix aloitti katsoen miestä tarkkaan. Hänen kysymyksensä kuitenkin jäi esittämättä loppuun saakka, kun tukeva ja stressaantuneen näköinen harmaatukkainen mies puski tuntemattoman miehen takaa eteisestä todistamaan hämmästyttävää tilannetta.

-Bella, mitä helvettiä oikein väsäät! En antanut sinulle lupaa lähteä joulupäivänä ulos vain siksi, että toisit portailleni jonkun verisen paukapäisen ystäväsi!
-Olen Malfoyn sukua! Lucius ärisi tuskaisin ilmein. -En mikään paukapäinen ystävä!

-Isä! Sinä osaat parantaa pimeyden taikuudella kirotut haavat. Siksi toin hänet tänne. Hän vuotaa muuten kuiviin! Bellatrix huudahti isälleen, joka tuntui kiinnittävän huomionsa kaikkeen muuhun kuin olennaisimpaan.

-Totta kai osaan! Bellatrixin isä puuskahti dramaattisesti. Samalla hän kuitenkin kiinnitti huomionsa tyttärensä kädessä olevaan askelpaikantimeen, jonka poissaolon kirjahyllystään hän oli vasta vähän aikaa sitten havainnut. -Mutta mihin hittoon olet tätä käyttänyt! Bellatrixin isä käveli portaat alas kohdatakseen tyttärensä katseen ankaralla tavalla. Sitten hän kiskaisi esineen tytön kädestä.

-Nyt. Sinä menet sisälle. Saat selittää tämän juurta jaksain!
-Cygnus hyvä, saanko vaihtaa pari sanaa tyttärenne kanssa? tuntematon mies sanoi seurattuaan tilannetta diplomaattisesti vierestä.
-Äh, siis öh, miksi ihmeessä? Bellatrixin isä kysyi kummissaan kumartuen Luciuksen viereen ja osoittaen tätä jo valmiiksi taikasauvallaan. -Tai siis, tottahan toki. Bella! Käyttäydykin kunnolla.

Bellatrix katsoi, kuinka hänen isänsä alkoi loitsia häpeilevän Luciuksen haavoja umpeen. Vieras henkilö, jota Bellatrix pienen tarkkailun jälkeen pystyi luonnehtimaan jo poikkeuksellisen komeaksi, tarttui tyttöä olkapäähän ja ohjasi hänet sivuun.

-Näitkö, kuka loitsi poikaystävällesi nuo haavat? Tiedätkö tämän henkilön nimen? mies kysyi vakavasti.
-En, hän oli joku täysin tuntematon, Bellatrix vastasi totuudenmukaisesti. Hän olisi voinut alkaa saivarrella siitä, että hän epäili loitsijan olevan surkin tavoin tulevaisuudesta. Bellatrix kuitenkin ajatteli jostakin syystä, että tässä tilanteessa hänen tulisi valita sanansa huolella.
-Hitto... Hänelle olisi ollut käyttöä kuolonsyöjissä. Tuo on edistynyttä pimeyden taikuutta... mies puhui.

-Kuolonsyöjissä? Bellatrix kysyi silmät kirkastuen. -Minä olen kuolonsyöjissä.
-Tiedän sen, mies sanoi. -Ai niin, anna anteeksi tahdittomuuteni. Rodolfus Lestrange, mies sanoi ja ojensi kätensä.

Kun Bellatrix tarttui miehen käteen, hänet valtasi kummallinen tuntemus siitä, että tuo henkilö tulisi olemaan hänen elämässään vielä pitkään.

-Tulet varmaan huomenna? Rodolfus kysyi kurtistaen kulmiaan kysyvästi. -Tu-tulen toki. Hän tulee myös, Bellatrix sanoi vilkaisten Luciusta, jonka haavat alkoivat näyttää jo lähes täysin umpeutuneilta. -Niin ja hän ei ole poikaystäväni! Ei missään nimessä.

Mies hymyili kummallisen kujeilevaa hymyä, johon Bellatrix ei voinut olla vastaamatta mitä imelimmällä ilmeellään.

-Näemme sitten huomenna, Rodolfus Lestrange totesi.
-Niin, niin me sitten ilmeisesti näemme, Bellatrix vastasi.

Ja mies ilmiintyi pois.

-Bella! Minä lähden nyt kotiin. En siis enää Tylypahkaan, Lucius ilmoitti muutaman metrin päästä.
-Saat luvan olla kiitollinen! Bellatrixin isä puuskahti. Hän oli noussut takaisin seisomaan ja suoristanut kaapunsa kauluksen.
-Öhm, kiitoksia, herra Musta, Lucius sanoi vakavoituen nopeasti.

-Nähdään huomenna, Bellatrix sanoi hieman poissaolevasti. Rodolfus Lestrange oli onnistunut valtaamaan hänen ajatuskapasiteettinsa lähes täysin.

Silmäpari katseli tilannetta hämärälle kadulle valoa tuovasta ikkunasta kiinnostuneena. Kun Lucius oli ilmiintymässä pois, hän ehti juuri ja juuri nostaa katseensa tuon ikkunan suuntaan nähdäkseen Narcissa Mustan herkät ja vaaleat kasvot. Lucius vilkutti tälle varovaisesti, ja tyttö vastasi tekemällä samoin.

Narcissa...
Kyllä, minun täytyy mennä kuolonsyöjiin.


****

-Hemmetti! Katsokaa vähän, mihin ilmiinnytte! iäkäs noita rääkäisi, kun Hermione ja Severus ilmestyivät aivan hänen eteensä tukkien tämän kävelytien. Hermione taisi myös tallata noidan varpaalle. -Joulukin vielä. Sietäisi ihmisten olla sisätiloissa!

Severus tunsi, kuinka hänen hengityksensä alkoi hitaasti mutta varmasti tasoittua. Hänen piti kaikesta huolimatta lähes joka toinen sekunti katsoa Hermionea erittäin tarkkaan uskoakseen, että tyttö todella oli siinä. Tällä hetkellä kaikki asiat olivat täysin levällään - heidän elonsa tässä ajassa oli hyvin varmasti nyt täysin vaarannettu, takaisin palaamisesta puhumattakaan. Ja mitä tontulle oikein tapahtui? Tapahtuisiko sama Severukselle, mutta vain myöhemmin?

-Olitko ajatellut, että yövymme tuolla? Hermione sanoi viitaten Vuotavan Noidankattilan seinustan korkealle ulottuviin ikkunoihin.
-En tiedä, ajattelin, että tämä olisi ainoa vaihtoehto, Severus puhui vieläkin silmin nähden hämmentyneenä. Hermione ei osannut aavistaa, mitä miehelle oli tapahtunut, ja miksi tämä oli päättänyt käyttää ajankääntäjää, mutta hän oli ehdottomasti Severuksesta huolissaan. Heidän pitäisi päästä jonnekin suojaan.

-Hermione, Severus sanoi käyttäen äärimmäisen vakavaa äänenpainoa ja tarttuen tyttöä hartioista. -Sinun on ymmärrettävä, että tässä tapauksessa meidän on sallittava itsemme rikkoa taikamaailman yleisiä säädöksiä. Oleellisempaa kuin pykälien tarkka noudattaminen on oma selviytymisemme.

-To-totta kai, olemmehan puhuneet tästä aiemminkin, Hermione vastasi hieman ihmeissään. Mitä Severus oikein mahtoi tarkoittaa?
-Hyvä. Seuraa sitten vain minua, Severus totesi kolkosti ja vilkaisi Vuotavan Noidankattilan ovesta sisään. Vastaanottovirkailijana toimivan baarimestarin lisäksi sisällä ei ollut ketään.

Severus käveli sisälle ja puisteli jalkojaan eteisessä.

-Severus, odota, Hermione huudahti hänen takaansa. -Olet aivan veressä. Ihmiset ihmettelevät.

Nopealla sauvan heilautuksella Severus oli saanut kuivuneen veren kauluksestaan ja iholtaan kadoksiin. Hermione seurasi miestä tottelevaisesti baarimestarin puheille. Hän joutui kuitenkin asettamaan käden suulleen järkytyksestä kuullessaan, mitä Severus miesparalle sanoi.

-Komennu. Annat minulle avaimen kahden hengen huoneeseen, etkä varaa sitä kenellekään muulle. Et kuitenkaan tunnista meitä saatika kiinnitä meihin mitään huomiota, mikäli vielä kävelemme ohitsesi huomenna tai tänään. Olet siinä uskossa, että huoneen on varannut jokin pariskunta, etkä tee minkäänlaista elettä kyseenalaistaaksesi tätä tai selvittääksesi keitä he ovat.

Baarimestari antoi tiskin alta avaimen Severuksen kylmään ja kalpean käteen, ja Severus viittoi Hermionea seuraamaan häntä. Severus varmisti vielä kerran, että kukaan ei nähnyt heitä ja siirtyi pois sisäänkäynnin näköpiiristä Hermione kintereillään. He kulkivat kevyesti natisevia portaita ylös ja pääsivät viimein käytävälle, jonka varrella oli useita huoneita.

-Tämä, Severus sanoi monotonisesti, pysähtyi mahonkipuisen näköisen oven eteen ja avasi sen. Hermione astui hänen perässään ja sulki oven mahdollissimman rauhallisesti, vaikka hänen sisimmissään kiehui.

-Kuinka saatoit kommennuttaa hänet!

Severus ei vastannut mitään. Silmät puolittain sulkeutuneina mies käveli erittäin verkkaisesti huoneen toiseen päätyyn, riisui hitaasti ulkoviittansa ja asettui nojaamaan pöytään hieman vapisevien käsivarsiensa varaan. Oli kuin mies olisi käynyt kahden sodan lisäksi vielä kolmannen, joka olisi repinyt häneltä viimeisetkin voimat.

-Sinä todella komennutit hänet! Luoja, Lucius teki niin minulle Tylypahkassa, ja silloin vasta hahmotin, miten törkeää se todella on! Olisi varmasti ollut toinenkin keino, miksemme menisi takaisin kotiisi Kehrääjänkujalle...

-Tulemme juuri näillä hetkillä takaisin, Severus sanoi karkeasti. -Paikka ei ole enää tyhjillään.

-Silti, sinä todella komenn...

-SUORAAN SANOTTUNA SE TUNTUI MELKO PIENELTÄ VERRATTUNA TÄMÄNPÄIVÄISEEN! Severus kääntyi Hermionea kohti jaksamatta enää antaa tytön valituksen kulkea toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
-No, ethän ole edes kertonut, mitä tapahtui... Hermione yritti vastata rauhallisesti, vaikka oli silmin nähden järkyttynyt äskeisestä kahakasta metsässä ja Severuksen huutamisesta heti sen jatkoksi.

Severus Kalkaros katsoi tyttöä väsyneenä.

-Minun täytyy peseytyä, Severus sanoi riuhtaisten paitansa ylimmäiset napit auki äkäisellä voimalla. Hän käveli huoneen yhteydessä sijaitsevaan kylpyhoneeseen. Enemmän kuin mitään hän tahtoi nyt pestä kuoleman tunnun pois iholtaan. Se mikä häntä kuitenkin hämmensi oli ylipäänsä tarve moiselle operaatiolle. Olihan hän kuolemaa kohdannut, vieläpä mitä brutaaleimmissa muodoissaan. Tämä tapaus oli kuitenkin pahempi. Se oli saanut miehen, joka luuli tuntevansa itsensä läpikotaisin, löytämään uusia ja kammottavia piirteitä itsestään. Severus ei vieläkään ollut varma, oliko hän ylipäänsä hereillä.

Kun Hermione kuuli turvallisen veden valumisesta lähtevän äänen seinän takaa, hän istahti sängylle ja vaipui ajatuksiinsa.

Severus tulee aina olemaan kuolonsyöjä. Siihen maailmaan hän on kasvanut. Komennuskirous, avada k...
Hän ei muutu tuosta vain.
Mutta hän oli oikeassa.
Aiemmin tänään tapahtui jotakin paljon oleellisempaa kuin yksi komennuskirous.
Mistä hän sai ajankääntäjän, ja miksi hän päätti käyttää sitä?

Hermione asettui makuulle toiselle huoneen sängyistä. Pian hän kuuli vesihanan sammuvan. Halu ummistaa silmät oli kuitenkin voitokkaampi kuin äsken vielä voimakkaana vellonut tarve kuulustella Severusta tämän toiminnasta. Kysymyksille olisi aikaa vielä myöhemminkin. 

****

Bellatrix istui huolimattomasti sängyllään ja kirjoitti hätäisesti repäistylle pergamentille niin lyhytsanaisesti kuin suinkin osasi.

Kai tulet huomenna?
Muistan sinun maininneen haavoittamiskirouksen joskus aiemmin.
Käytit sellaista Potteriin?
Joku käytti sitä tänään Luciukseen.
Tarvitsen tietojasi.

-B

Seuraavaksi Bellatrix kirjoitti pergamentin päälle Severus Kalkaroksen nimen ja lähetti pöllön matkaansa.

****


Hermione havahtui Vuotavan Noidankattilan huoneessa, jonne hämärä oli jo laskeutunut säälimättä sen vielä hereillä olevia vieraita. Severus näytti nyt rauhoittuneen huomattavasti, ja omituista kyllä Hermionesta tuntui jopa turvalliselta nähdä mies painamassa kädellä kalpeaa otsaansa estääkseen mahdollisen migreeniaallon vyörymisen.

-Anteeksi, nukahdin hetkeksi, Hermione totesi utuisesti. Severuksen seesteisen paikallaan oleva hahmo alkoi piirtyä selkeämmin hänen hämärään näkökenttäänsä. Mies oli asettunut huoneen toiselle sängylle, ja Hermionen mielestä oli jälleen valtavan kiinnostavaa nähdä tämän hiukset puolittain märkinä.

-On hyvä ajatus levätä. Jatka siis kaikin mokomin, Severus vastasi. -Voimme puhua aamulla kaikesta tarvittavasta.

-Niin, Hermione totesi käännähtäen selälleen ja alkaen tarkastella kattorakenteiden uurteita. -Olet oikeassa. Tosin... Ajankääntäjästä sen verran, että haluan vain tietää, mistä sait sen. Tuskin saan nukuttua ennen kuin tiedän sen.

-Seamus, Severus vastasi nauliten nyt katseensa Hermioneen niin tarkkaan kuin huoneen hämärässä saattoi.

Hermione näytti vaipuvan syvälle ajatuksiinsa. Tonttu oli tosiaan tullut Severuksen mukana, ja aiemmin Severuksella ei ollut ajankääntäjää. Oli siis ainoa vaihtoehto, että tonttu oli tuonut sen.

-Minne luulet sen kadonneen? Hermione kysyi. -Se vain haihtui.
-En tiedä. Aika on aina ollut taikuuden mystisimpiä elementtejä. Voi olla, että se singahti menneisyyteen, tulevaisuuteen... Jonnekin aivan muualle... Emme pysty sitä selvittämään, Severus puhui rauhallisesti.

-Kuinkahan ajankääntäjä oli joutunut sille? Hermione mietti edelleenkin ääneen, vaikka oli vasta vähän aikaa sitten antanut ymmärtää käyvänsä nukkumaan.

-Luciuksella oli kirja ajankääntäjästä, siis tästä voimakkaammasta, ei tavallisesta Tylypahkan oppilaskäytössä olleesta... Valois, Severus sanoi asettaen nyt kelmeää valoa hohtavan taikasauvansa yöpöydälle nojaamaan seinään. Huoneen olisi saanut valaistua muutenkin, mutta tällä hetkellä hän ei jaksanut liikauttaa eväänsäkään.

-Ja siinä, Severus jatkoi vetäen henkeään mietteliäästi. -Siinä sanottiin, että ajankääntäjä suojelee aina käyttäjäänsä.

Hermione alkoi yhdistellä ajatuksen palasia päässään.

-Suojelee? Sehän käy järkeen äärimmäisen hyvin, Hermione totesi nyt huomattavasti innokkaammalla äänenpainolla käännähtäen toiselle kyljelleen kohdatakseen Severuksen katseen.
-Mitä tarkalleen tarkoitat? Severus kysyi.

-Ajankääntäjä oli ensin minulla, kun me... Siis kun me olimme tanssiaisissa siellä parvekkeella. Sen jälkeen Lucius vangitsi minut ja halusi ajankääntäjän itselleen, Hermione selitti äänensävyllä, joka viestitti sitä, että asian sisältö olisi enemmän kuin päivän selvä.

-Typeriin, harkitsemattomiin ja suuruuden hulluihin päämääriinsä... Severus mutisi keskeyttäen Hermionen tahtomattaan.
-Kuitenkin, Hermione jatkoi. -Hän tahtoi sen itselleen, ja siinä vaiheessa se päätyi sinulle. Se siis suojeli käyttäjäänsä, eli minua. Jos se olisi jäänyt minulle, Lucius olisi voinut tehdä sille mitä tahansa.

-Ja Seamusille se ilmestyi siksi, että oli jommalle kummalle meistä elintärkeää, että Seamus saapuisi jossain vaiheessa ajankääntäjän kanssa. Esine on jollain tavoin tiennyt, että juuri Seamusin käsissä se suojelisi meitä. Kenties jokin sen tontun luonteessa tai muissa ominaisuuksissa sai sen sillä hetkellä olemaan ajankääntäjälle soveliain omistaja, Hermione puhui lähes opettajamaisella äänensävyllä.

Severus nielaisi. Hermione puhui enemmän kuin asiaa. Mikäli ajankääntäjä suojeli häntä ja Hermionea, oli se Seamusin hallussa suorittanut juuri mitä suurimman suojelutehtävänsä. Tontun käsissä se oli pelastanut Hermionen hengen. Samaten kuin aiemmin hänen käsissään se oli välttänyt Luciuksen haltuun joutumisen.

-Jompaa kumpaa tai molempia meitä siis suojeltiin tänään, Hermione sanoi harkiten istumaan nousemista. Se kuitenkin tuntui tällä hetkellä liian raskaalta. Väsymys saisi voittaa.

-Niin, Severus sanoi. Hän tiesi kyllä, että joutuisi kertomaan Hermionelle sen, että tyttö oli kuollut tänään, ja ajankääntäjä oli mahdollistanut sen, että hän, Severus Kalkaros, oli päätynyt muuttamaan menneisyyttä estääkseen kyseisen hirveän kohtalon. Sen aika ei kuitenkaan olisi juuri nyt. -Nuku. Tarvitset lepoa.

Hermione kääntyi toiselle kyljelleen ja painoi silmänsä kiinni. Päivän tapahtumat kuitenkin seikkailivat hänen verkkokalvoillaan antamatta hänelle rauhaa. Vanhan rakennuksen säännöllinen narahtelu ja seinäkellon hiljainen raksutus tekivät myös oman osansa tytön hereillä pitämisessä.

Noin vartin kuluttua Hermione ei enää yrittänyt hillitä mietteitään. Hän ei voinut mitään sille, että kysymys oli jo hyvän aikaa kamppaillut päästäkseen ulos hänen ajatusvirrastaan.

-Severus?
-Mm?
-Minä kuolin. Eikö niin? Se oli minun vertani. Siksi menit ajassa taaksepäin.

Hermione herkistyi kuunteleman jännittyneenä ja peloissaan pieniäkin vastauksen merkkejä Severuksen suunnalta. Hänen kätensä olivat hionneet, ja hän huomasi puristavansa peittoa käsissään hämmentävän kovalla voimalla. Severuksen hengitys puolestaan kuulosti nyt huomattavasti terävämmältä.

Seuraavaksi Hermione kuuli, kuinka mies nousi sängyltään ollakseen hetken aikaa seisaallaan puisella lattialla. Sitten hän havaitsi verkkaiset askeleet, jotka johtivat kohti sänkyä, jossa hän itse parhaillaan oli. Vaistomaisesti Hermione teki tilaa ja siirtyi lähemmäs sängyn reunaa.

Severus asettui Hermionen vierelle, kasvot vasten tytön niskaa, ja asetti kätensä tytön ylitse. Hän puristi tyttöä vasten itseään, ja Hermione tunsi voimakkaammin kuin koskaan miehen lämpimän hengityksen, joka nyt hyväili hänen yläselkäänsä.

Ja se oli selkein vastaus, mitä Hermione saattoi Severukselta kysymykseensä saada.

 

Luku 19 - Kohti unohdusta




Severus oli yksin metsässä. Puut ympäröivät häntä, niiden oksat laskeutuivat normaalia alemmas luoden jonkinlaisen kehän miehen yläpuolelle. Jokaisesta suunnasta kuului naurua ja puiden oksien raksuntaa. Hän hengitti raskaasti yrittäen kääntyillä joka suuntaan.

-Severus, olen täällä... Hermionen ääni kuului läheltä. Luultavasti puiden takaa.

Yhtäkkiä kaikki oksat ja rungot olivat tulessa. Lieskat olivat punaisia, keltaisia ja vihreitä. Bellatrixin matalan hykertelevä nauru säesti liekkien liikettä.

-Hän tappaa minut! Hermionen ääni tuntui kuuluvan nyt taivaalta. Se kumisi voimakkaana ja ylsi aivan kaikkialle. Severus yritti hätäisesti paikantaa tyttöä liekkien välistä.

Ja siellä hän oli. Hermione makasi keskellä tulimerta ja kurkotti kädellään Severuksen suuntaan.

Juuri kun Severus oli pääsemässä tytön luokse, jotakin painavaa ja palavaa putosi tytön päälle.

Naksahdus.
Yskäisy.
Ja Hermione ei enää liikkunut.

Severus hengähti terävästi ja avasi silmänsä kuin sähköiskun pakottamana. Samalla sekunnilla hän käännähti huomatakseen Hermionen olevan hänen vieressään. Rauhallisena, nukkuvana, herkkänä ja kauniina. Äskeinen oli vain unta, eikä tytöllä ollut hätää.

Severus tiesi, että romanttista ja pehmeää hänestä ei saisi tekemälläkään, mutta tunne, jonka pelkkä Hermionen läsnäolo hänessa aiheutti, vei hänet yhä pidemmälle matkalle itseytensä reunamille. Ehkä tämä ei olisikaan niin vaarallista?

Severus nousi kyynärpäidensä varaan. Hän siirsi toisen kätensä tämän vieressä nukkuvan hahmon hiuksille koskien ensin varovaisesti paria kiehkuraa. Jostain syystä hän tunsi edelleen itsensä törkimykseksi, joka hipelöi nuorta naista tämän tietämättä. Hänen oli edelleen jollain tasolla vaikea ymmärtää, että hän todella oli saavuttanut jonkinlaisen molemminpuolisen yhteyden naishenkilön kanssa.

Hermione raotti silmiään hämmentyen ensin hieman vieraasta sijainnista, mutta muisti heti seuraavalla sekunnilla, miksi oli siellä missä oli. Severus siirsi kätensä nopeasti pois tytön hiuksilta ja käänsi vakavan katseensa huoneen seinustalle.

-Nyt on jo aamu? Hermione kysyi vielä hieman utuisesti. Hän huomasi edelleen olevansa hieman jännittynyt miehen seurassa, sillä välittömästi kysymyksensä jälkeen Hermione tunsi itsensä typeräksi sen esittämisestä.

-Siltähän se näyttää, Severus vastasi hieman kuivasti vilkaistuaan ikkunaruutuihin, jotka päästivät huoneeseen huomattavan määrän valoa. Tämä oli ehdottomasti niitä lausahduksia, jotka saivat Severuksen kuulostamaan taas juuri siltä sarkastiselta opettajalta, joka oli piinannut Hermionea ja muita rohkelikkoja vuosikausia.

-Olet hauska, Hermione hymyili.
-En ole.

Hermione siirsi kätensä Severuksen keskivartalon yli ja nousi hieman painaakseen kasvonsa miehen olkapäähän. Hän tarvitsi tätä tunnetta nyt valtavan paljon. Hermione eli kuin väärässä maailmassa, jossa komennuskiroukset, pelko ja tappouhkaukset olivat taas sallittuja, vaikka hän vasta viitisen vuotta sitten oli varma siitä, että enää hänen elämäänsä ei kuuluisi mitään näistä.

Tässä maailmassa hänen suurin turvansa, valtavin elinvoimansa oli Severus Kalkaros. Hän kohdisti kaikki tunteensa tuohon mieheen – pelkonsa, heikkoutensa, himonsa…

-Mitä teet? Severuksen samettinen ääni ei värähtänyt lainkaan, kun hän tiedusteli hämmästyttävän monotonisesti Hermionelta tämän aikeita. Tyttö oli alkanut silittää hänen alavatsaansa, ja mikäli käsi liikkuisi tämänhetkiseen tahtiinsa, saavuttaisi se pian alueen hänen jalkojensa välissä.

-Etkö sitten tahdo? Hermione kysyi hiljaa jatkaen silittämistä.
-Kyse ei ole siitä, Severus sanoi kääntyen nyt kohtaamaan Hermionen katseen. Tytön käsi jatkoi liikkumistaan miehen jännittyneen vatsan iholla.

-Hermione, Severus sanoi nyt hieman kärsimättömänä ja siirsi oman kätensä Hermionen käden päälle estäen sen viekoittelevan liikkeen. –Et itsekään tiedä, mitä nuo halusi ovat ja mitä haluat meidän olevan. Lupaan, että teen parhaani selvittääkseni omalta osaltani vastauksen hetimmiten, kun pääsemme täältä pois, Severus sanoi diplomaattisesti ymmärtäen kuitenkin samalla valehtelevansa. Hän halusi Hermionen, eikä voinut sille mitään.

-Nyt olemme kuitenkin hyvin lähellä kaiken tämän päättymistä, joten olisi typerää tehdä mitään muuta kuin keskittyä kaiken tämän loppuun saattamiseen.  Ja tämä ympäristö hyvin luultavasti laukaisee sinussa tavallisuudesta poikkeavia tahtotiloja. On kaikin puolin järkevämpää katsoa, ovatko ne valideja vielä omassa ajassamme.

Hermione kuunteli miehen sanoja ollen kieltämättä osittain samaa mieltä. Kenties naiseutensa tähden hän kuitenkaan ei voinut välttyä pieneltä loukkaantumisen tunteelta, joka nosti päätään miehen kieltäytyessä hänen… No, läheisestä kontaktista hänen kanssaan. Hermione ei kuitenkaan viitsinyt aloittaa väittelyä, sillä Severuksen sanoihin sisältyi jonkinlainen lupaus siitä, että heidän läheisyyden hetkensä eivät olisi suinkaan päätöksessään.

-Tiedän kuitenkin sen, Severus aloitti. –Että toivon kulkevani vielä hyvän matkaa sinun kanssasi.

Hermione vastasi miehen toteamukseen ymmärtäväisellä katseella ja siirtämällä kätensä Severuksen poskelle. Hän nousi hieman painaakseen rauhallisen suudelman miehen toiselle poskelle ja nousi sitten istumaan.

-Olemme lähellä tämän päättymistä? Mitä tarkoitat? Hermione kysyi etsien puseroaan viereiseltä tuolilta.
-Lucius unohti Tuonelan virran ja neljännen varjeluksensa etsimisen seitsemännen kouluvuotensa joululoman aikana.

-Eli nyt, Hermione totesi vetäen paidan päänsä yli.
-Aivan, ja sain tietää siitä ensimmäisessä kuolonsyöjien kokouksessa, johon Lucius osallistui, Severus puhui katsellen ikkunasta ulos. Hän näytti selkeästi muistelevan jotakin, mikä näyttäytyi edelleen kristallin kirkkaana hänen ajatuksissaan. –Ja se oli tänään.

-Ja koska Lucius on siis unohtanut koko neljännen varjeluksen, ei ajatus siitä voi kulkeutua Dracolle… Hermione mietti ääneen.
-Ja Luciuksella on voimakas motiivi pysyä kuolonsyöjissä, Severus lisäsi. –Nyt meidän täytyy vain tehdä erittäin monitahoinen muistiloitsu sekä Bellatrixille että Luciukselle. Sitten voimme lähteä, Severus totesi vilkaisten viereisellä yöpöydällä olevaa ajankääntäjää.

-Eli menemme tänään kuolonsyöjien kokoukseen ja suoritamme siellä heille muistiloitsun? Hermione ei voinut sille mitään, että kuolonsyöjien kokous toi hänen mieleensä kaikki inhottavuuden arkkityypit sekä jästi- että velhomaailmasta. Ajatusta oli vielä voimistanut Bellatrixin eilinen suunnitelma viedä Hermione surkkina jonkinlaiseen sairaaseen Voldemortin suorittamaan kokeeseen.

-Niin juuri, Severus sanoi laittaen merkille Hermionen hämmentyneen ilmeen. –Mutta sen ei pitäisi käytännössä olla liian vaikeaa. Muistan heidän olleen kahdestaan ainakin muutamassa tilanteessa.

–Ja sitten vain lähdemme? Hermione kysyi edelleen oudoksuntaa äänessään vilkaisten hopeista ajankääntäjää, jota Severus nyt pyöritteli käsissään. -Emmehän tiedä, miten ajankääntäjä käyttäytyy nyt, kun sinä estit kuol… Kun sinä käytit sitä eilen, Hermione totesi nielaisten sanansa siinä kohtaa, kun hän oli mainitsemassa oman kuolemisensa. Jotakin syvästi absurdia ja käsittämätöntä sisältyi ajatukseen siitä, että oli kuollut päätyen silti olemaan tällähetkellä elossa.

-Emme niin, Severus vastasi kylmästi. –On teoriassa mahdollista, että emme pääsisi omaan aikaamme. Mutta et saa takertua siihen ajatukseen. Emme kuitenkaan voisi sille mitään.

Hermione tunsi kauhun aallon vyöryvän kehonsa halki jättäen hänet lähestulkoon palelemaan hetkiseksi. Ajatus siitä, että hän eläisi tässä ajassa ilman vanhempiaan ja ystäviään, oli häiritsevän piinallinen. Millaista elämää se olisi? Häntä ei teoriassa olisi vielä olemassa, joten mihin hän voisi mennä töihin? Toisaalta, Severus oli pelastanut hänen henkensä. Mikäli hän jäisi jumiin menneisyyteen, olisi hän sentään elossa. Ja Severuksen kanssa.

Hermione katsoi, kuinka Severus laittoi kauluspaidan takkimaisesti päälleen. Terävät lapaluut jäivät kankaan alle peittoon ja vaate siirtyi myötäilemään miehen keskivartalon miehekästä muotoa.

-En silti kadu sitä, että olemme täällä. Mieluummin elän sinun kanssasi menneessä kuin tuntematta sinua omassa ajassamme, Hermione sanoi saaden miehen hetkeksi pysähtymään paidan napituksensa kanssa.

Severus halusi sanoa Hermionelle, kuinka rakas tyttö hänelle oli. Se vain oli niin vaikeaa.

****

Kun hämärä oli syönyt jo lähes kaiken päivänvalon, Bellatrix meikkasi peilinsä edessä miettien eilistä. Oli uskomatonta, että surkki oli päässyt häneltä pakoon. Myös Luciuksen niskoitteleva kotitonttu tuli hänelle täysin yllätyksenä. Miten on mahdollista, että Malfoyn perheellä on tonttu, joka ei tottele ja käyttäytyy kuin oman elämänsä herra?

Ja miten ihmeessä surkki oli aluksi ollut näkymätön? Bellatrix oli alkanut ajatella, että askelpaikantimessa oli vikaa, kun se väitti surkin lähestyvän, vaikka maisemassa ei näkynyt mitään. Bellatrix oli kuullut Severukselta, että James Potterilla on ilmeisesti hallussaan jonkinlainen näkymättömyysviitta. Olisiko surkilla ollut sellainen käytössään?

Miksi isän täytyi takavarikoida askelpaikannin...
Sille olisi vielä ollut paljon käyttöä.
Mutta ennen kaikkea Bellatrixia hämmensi loitsu, jota surkin seuralainen oli käyttänyt Luciukseen. Sektum- jotakin. Hän oli perehtynyt lähiaikoina kuolonsyöjien kehotuksesta entistä laajemmin pimeään taikuuteen, mutta tuo loitsu oli aivan uusi. Ja kieltämättä hyvin voimakas.

Loitsun jäljet muistuttivat erehdyttävästi haavoja, jotka Severus oli noin vuosi sitten loitsinut Potterin kasvoihin. Hän oli joutunut koulusta erottamisen uhalla korjaamaan ne itse, sillä Pomfreykaan ei ollut koskaan kohdannut mitään vastaavaa. Selkeästi noin voimakas loitsu ei ollut ketä tahansa varten.

Bellatrix kiristi korsettinsa viimeiseen solmuunsa ja laittoi viitan ylleen. Hän tarvitsisi pian taas Severuksen apua, sillä hän ei vielä pariin kuukauteen saisi ilmiinnyttyä yksinään.

****

Mustiin pukeutunut hoikka ja nuori mieshahmo avasi natisevan metalliportin ja käveli kapeaa polkua pitkin pienelle puistoalueelle, joka sijaitsi keskellä jästien asuinaluetta. Severus tuhahti itsekseen. Oli Bellatrixille tyypillistä olla myöhässä.  Pieni kolahtava ääni sai Severuksen vilkaisemaan sivulleen.

-Hei rokkipoju, haluatko tulla mukaan? vaaleatukkainen ja voimakkaasti meikattu tyttö kysäisi kutsuvalla äänellä kadulta metallisen aidan toiselta puolen. Hän oli tarttunut yhteen kaltereista ja sai aikaan pienen kolahduksen pysähdyttyään ripeästä kävelytahdistaan.

Tyttö oli luultavasti jo täyttänyt 20 vuotta, mutta kiinnostui silti Severuksen tyylistä, jossa oli jotakin huomattavasti jästipojista poikkeavaa. Vaikka Severus puolestaan oli vasta 17-vuotias, vaikutti hän kenties hämärän ja mystisen jolemuksensa ansiosta hieman vanhemmalta ikäisekseen.

Severus käännähti ympäri ja huomasi tytön olevan hieman juovuksissa. Flirttailevaksi tarkoitettu ilme oli venähtänyt yliampuvan riettaaksi. Tyttö katsoi nyt Severusta tarkkaan päästä varpaisiin ja näytti erittäin tyytyväiseltä. Severus puolestaan totesi nopeasti, että vaikka tyttö oli poikkeuksellisen viehättävän näköinen, näytti hän pääasiassa halvalta ja typerältä mustissa silmämeikeissään ja liian pienessä nahkatakissaan. Epäilemättä jästi.

-Olen menossa baariin, ja tykkäämme kavereideni kanssa tooodella paljon vampyyreista, hik, ja olet aika kuuman näköinen, tyttö jatkoi selitystään hikoittelustaan huolimatta.

Severus katsoi tyttöä kylmästi sanomatta mitään. Voisiko Bellatrix tulla jo pian? Pahimmassa tapauksessa tyttö horjahtaisi, löisi päänsä ja Severus joutuisi huolehtimaan tämän eloon jäämisestä.

-Kuuuuuulmahampaat, näytä kulmahampaat, tyttö jatkoi vielä roikkuen metallikalterissa ja hihittäen hervottomasti kysymyksensä päätteeksi.

-Severus, olen täällä, Bellatrixin ääni kuului Severuksen takaa.

Luojan kiitos.

-Miksi helvetissä olit noin hidas? Severus äyskäisi Bellatrixille käveltyään tämän eteen.
-Itse olet aina vartin etuajassa! Sitä paitsi, sinulla oli ainakin jotakin ajanvietettä minua odotellessasi? Bellatrix tokaisi ivallisesti vilkaisten metalliaidan suuntaan. Severus kääntyi vilkaisemaan vielä kerran tyttöä, joka nyt näytti jatkavan matkaansa pienellä horjumisaskelluksella höystettynä.

-Sama se, Severus tokaisi. -Siirrymme oletettavasti seuraavaksi Iskunkiertokujalle?
-Niin, kuulin sen olevan Rodolfus Lestrangen perintöasunto. Vainajat tuskin panevat pahakseen pienen kuolonsyöjäjoukon vierailusta, Bellatrix sanoi virnistäen.

-En tosin vieläkään ymmärrä, miksi et voinut käyttää holmipulveria, Severus sanoi kuivasti.
-Isäni on kotona, eikä hän tiedä, että olen kuolonsyöjissä. Häntä yritettiin eilen värvätä... Rodolfus itse, Bellatrix sanoi pientä ylpeyttä äänessään.

-Miksi et ole kertonut hänelle? Severus kysyi ihmeissään. -Luulisi hänen puhdasverisenä ja arvostettuna Mustana olevan suorastaan ylpeä.
-Ehkä, en vain kestä hänen tungettelevuuttaan. En saisi enää pitää mitään kokouksissa tapahtuvaa omana tietonani, Bellatrix sanoi kurtistaen kasvojaan sen merkiksi, että ajatus puistatti häntä.
-Isäni on samanlainen. Lienee katkera siitä, että minä olen velho ja hän ei, Severus sanoi ymmärtäväisesti.

Severus alkoi juuri ihmetellä, miksi ihmeessä oli kertonut Bellatrixille mitään isästään, kunnes hänen ajatuksensa katkesivat naisen häiriintyneeseen ääntelyyn jonkun matkan päässä.

-Heei! Siis mitä, lopeta tuo senkin...

Äskeinen tyttö oli selkeästi jatkanut matkaansa, mutta pysähtynyt ilmeisesti juttelemaan kadun kulmassa olevan nuorehkon hieman nukkavierun näköisen miehen kanssa. Myös mies oli eleistään päätellen hieman juovuksissa ja nähtävästi innostunut tytön seurasta liikaakin, sillä tämän kädet seikkailivat nyt hyvin innokkaasti tytön takin sisällä. Tyttö pyristeli irti miehen otteesta, ja kun kaksikko kääntyi hieman, Severus huomasi miehen toisen käden olevan jo tytön paidan alla.

Severus vilkaisi ympärilleen. Ei jästejä. Huomaamattomasti hän osoitti kaksikkoa sauvallaan, ja Bellatrix huomasi, että Severus suoritti äänetöntä loitsua. Yhtäkkiä noin 20 metrin päässä innokkaasti vierasta tyttöä käpälöivä mies huudahti kivusta ja tuupertui maahan. Hänen vaaleaan takkiinsa ilmestyi pian punainen läiskä olkapään kohdalle.

Tyttö katsoi ihmeissään tapahtunutta, mutta ei jäänyt ihmettelemään sitä pidemmäksi aikaa vaan juoksi nopeasti pakoon.

-Tuosta minä aiemmin puhuin! Haluan tietää, mikä loitsu tuo on! Bellatrix sähähti innoissaan Severukselle ja katsoi ihaillen haavoitusloitsun aikaansaamaa jälkeä pahaa aavistamattomassa jästissä. Mies näytti olevan jonkinlaisessa paniikissa.

-Äh, helvetti, Severus mutisi ääneen. Hänen pitäisi korjata tuo haava mitä pikimmiten, muuten hän saisi aurorit peräänsä. Mikäli jästiin kohdistettu haitallinen taika olisi vain sekunnin tai pari voimassa ja sen vahingot poistettaisiin täysin, taika tulkittaisiin vahingoksi, eikä loitsun suorittanutta velhoa etsittäisi. Tämän Severus oli oppinut edellisessä kuolonsyöjien kokouksessa.

Severus osoitti sauvallaan uudestaan jästimiestä, joka heilui häiritsevästi. Severuksella oli kaikki työ taikansa tähtäämisessä. Väritön loitsusuihku kuitenkin löysi toivotun paikkansa ja sulki miehen olkapäässä olevan haavan lopettaen myös sen tuottaman kivun saman tien. Severuksen harmiksi. Hän olisi halunnut painaa kyseisen hännystelijän naaman asfalttiin.

-Äh, tylsää! Olisit pistänyt häneen lisää haavoja! Bellatrix huudahti suurin silmin Severukselle.
-Suu kiinni, Severus tokaisi. Sitten hän tarttui Bellatrixiä vihaisesti käsivarresta ja ilmiinnytti heidät pois.

Parinkymmenen metrin päässä mies tunnusteli ja katsoi kummissaan olkapäätään. Hän oli myös näkevinään läheisessä puistossa kaksi hahmoa, jotka olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Se ei kuitenkaan voinut olla mahdollista. Eivätkä mitkään haavat ilmestyisi ja sulkeutuisi itsekseen. Hänen täytyi olla vain liian humalassa. Ehkä se viimeinen pummattu  sätkä oli jotakin muuta kuin tavallista tupakkaa.

****

Hermione nielaisi. Hän oli juuri kävellyt tyhjän aulabaarin perälle ja ottanut käteensä baaritiskillä sijaitsevan kokonaisen kulhon, jossa oli jo eilen nähnyt patongin palasia. Tuolloin Severus oli komennuttanut baarinpitäjän siten, että tämä ei kiinnittäisi mitään huomiota häneen tai Hermioneen, mikäli he kävelisivät hänen ohitseen.

Vaikka Hermione tiesi, että asian laita oli juuri näin, ei hän silti voinut olla järkyttymättä, kun baarinpitäjä näytti katsovan hänen lävitseen. Hermione käveli kulho kädessään miehen ohitse, eikä tämä reagoinut näkyyn yhtään mitenkään.

Hermione käveli portaat ylös ja astui ovesta sisään.

-No, onnistuiko? Severus kysyi suoristaen takkinsa yläosaa ja kaulusta.
-Olit oikeassa, Hermione sanoi sulkien oven takanaan. -Hän ei kiinnitänyt minuun mitään huomiota.

-Mikäli se yhtään lohduttaa, Severus sanoi hyvin vakavalla äänellä, ja olikin hyvin vaikea uskoa, että toteamuksen oli tarkoitus olla jossain määrin leikkisä. -Niin hän on luultavasti ainoa mies laatuaan.

-Jos sanot niin, Hermione totesi hymyillen ja pyöritti päätään Severukselle. -Ja olen pahoillani, minun vain täytyy syödä.

Syödessään Hermione mietti, miten mahdottoman tarkkaan komennuskirous toimi. Severuksen pitäisi tehdä vähintäänkin yhtä tarkkaa työtä muistiloitsun kanssa. Bellatrix ja Lucius eivät saisi unohtaa kaikkea niistä tilanteista, joissa he olivat Severuksen kanssa olleet. Päinvastoin, oli erittäin oleellista, että jotkut osat näistä tilanteista nimenomaan jäisivät heidän muistiinsa. Luciuksen kuuleminen avioitumisestaan Narcissan kanssa, Bellatrixin selkeä luopuminen ihastuksestaan Luciukseen...

-Severus, nyt keksin, Hermione huudahti. -Tiedän, miten sinun kannattaa tehdä muistiloitsu.
-Olen jo ajatellut muuttavani vain meidän kasvonpiirteemme. On tärkeää, että he muistavat kaikki keskustelut, jotka he ovat käyneet silloin, kun olemme olleet paikalla.
-Ajattelin juuri samaa. Mutta yksi asia sinun on lisättävä.
-Mikä?

-Lucius ja Bellatrix ovat varmasti jossain vaiheessa yhdistäneet kasvonpiirteesi 17-vuotiaaseen Severus Kalkarokseen. Sinun täytyy saada heidät unohtamaan se, että he missään vaiheessa edes epäilivät mitään yhteyttä teidän välillänne.

-Totta, Severus totesi kuunnellen tarkkaavaisesti Hermionen perusteluja. Hän ei olisi itse edes muistanut koko seikkaa. Olisi täysin luonnotonta, että koko loppuelämänsä Lucius ja Bellatrix miettisivät sitä, kuinka joskus heidän nuoruudessaan Severuksen näköinen henkilö tupsahti jostakin heidän eteensä.

Hiljaisuus laskeutui huoneeseen hetkeksi. Hermione puki ulkoviitan ylleen. He lähtisivät aivan tuota pikaa.

-Ajatella, Hermione totesi hiljaa.
-Sanoitko jotakin? Severus kysyi katsahtaen tyttöä, joka näytti olevan uppoutuneena ajatuksiinsa kiertäessään huivia kaulansa ympärille.
-Ei sinänsä mitään... Ajattelin vain, miten absurdia sinänsä on se, että olin väitellä tohtoriksi tietämystaiasta ja sen avulla piilotetusta viitteestä neljänteen kuoleman varjelukseen.

-Niin? Severus kysyi kolkosti. -Mistä se tuli mieleesi?
-Ei mistään erityisestä. On vain nyt jotenkin latistavaa ajatella, että neljännen varjeluksen symboli oli vain Luciuksen piirtämä, ja tietämystaikakin luultavasti Burken tekemä. Eikä neljättä varjelusta ole. Muualla kuin Luciuksen hulluissa kuvitelmissa.

-Hermione, Severus sanoi ja käveli tytön viereen. -Neljännestä varjeluksesta on puhuttu velhohistorian monissa vaiheissa. Tapa, jolla sinä päädyit sen äärelle, oli kenties Luciuksen tuottama, mutta et voinut tietää sitä silloin, ethän ollut aloittanut koko tutkimusta. Oleellista oli se, että toit piilossa pidetyn neljännen varjeluksen mahdollisuuden muiden ulottuville. Moni tuskin oli koskaan kuullut siitä.

-Niin... Hetkinen, Hermione pysähtyi mietteissään ja nosti toista kulmakarvaansa hämmentyen hieman. -Jos oletamme, että ajankääntäjä palauttaa meidät kaikesta huolimatta siten niin kuin sen pitääkin, ja päädymme täysin samaan hetkeen kuin milloin lähdimmekin...
-Se on sinun kuunnelmasi. Päädymme sinne, Severus totesi.

-Mutta... Tuleeko kuunnelmaa koskaan? Hermione ihmetteli.
-Tietenkin tulee, Severus sanoi. -Löydät kirjan ja Luciuksen symbolin niin kuin aiemminkin. Sitä ei vain yhdistetä Tylyahon tappoihin, koska niitä ei tule koskaan tapahtumaan. Tapahtumat ovat täysin samat lukuun ottamatta niitä Dracon junailemia murhia.

Hermione vaipui taas mietteisiinsä. Tulevien tapahtumien miettiminen tuntui erittäin monimutkaiselta, ja vaikka Hermione tiesi niiden tulevan menemään omalla painollaan, hän ei voinut olla ahdistumatta asian ajattelemisesta.

-Emme voi kuin katsoa, mitä tällä on meidän varallemme, Severus totesi ja katsoi vielä kerran hopeista ajankääntäjää ennen kuin laittoi sen takkinsa sisätaskuun.

-Mutta nyt lähdemme Iskunkiertokujalle. Kuolonsyöjien kokous pidetään siellä, Severus sanoi.
-Voimme varmaan mennä kävellen, sehän on aivan lähellä, Hermione heitti ehdotuksen, jolle Severus nyökkäsi.

Severus taikoi liikkuvan suojataian heidän ympärilleen. Hän avasi oven päättäväisesti ja viittoi Hermionea tulemaan perässään.

-Severus odota, Hermione sanoi miehen perässä. -Ennen kuin lähdemme, minun täytyy saada tietää eräs asia.
-Mikä asia? Severus kysyi monotonisella äänenpainolla peläten hieman, mitä tytöllä oli mielessään. Toivon mukaan hän ei  nyt haluaisi alkaa selvittää heidän suhdettaan juurta jaksain.
-Lilyyn liittyen.

Severus nielaisi. Oli edelleen omituista, että joku muu kuin Dumbledore tiesi Lilyn ja Severuksen väleistä.

-Mitä tahdot tietää?
-Teitkö hänelle muistiloitsun? Tiedän kyllä, että halusit pyyhkiä tunnustuksesi hänen muististaan. Teitkö sen?
-Miksi se kiinnostaa sinua?
-Ajattelin, että mikäli meille nyt sattuu jotain... Sinulle tai minulle... Ettei se jäisi vaivaamaan, Hermione selitteli häpeissään.

-Hermione, kuuntele, Severus totesi kurtistaen otsaansa hyvin keskittyneenä. -Sinulle ei tapahdu tänään yhtään mitään. Sinä et mene kokoukseen, minä menen. Sinä jäät ulkopuolelle pitämään vahtia, olen suunnitellut tämän siten.
-Et vastannut kys... Hei, miten niin muka jään vain vahtiin? Sittenhän suojataika ei suojaa meitä molempia ja...
-En tehnyt.
-Siis mitä?
-En tehnyt Lily Evansille muistiloitsua. Nyt lähdetään, lopeta jahtaaminen, Severus sanoi niin ankarasti, että Hermione ei ainakaan heti viitsinyt väittää häntä vastaan.

Hermione käveli miehen perässä vaitonaisena. Ajatukset pyörivät hänen mielessään villeinä kuin räiskeperäiset sisuliskot yöaikaan. Lily ei ollut kertonut kellekään keskustelusta, jonka oli käynyt Severuksen kanssa tanssiaisiltana. Muuten Harry olisi aivan varmasti saanut tietää.

Kuten Hermione oli arvellutkin, muistiloitsu ei ollut se, joka sai Harryn äidin pitämään Severuksen
rakkaudentunnustuksen salaisuutena Jamesilta ja heidän ystäviltään. Lily oli pitänyt salaisuuden siksi, että aidosti välitti Severuksesta eikä halunnut saattaa häntä vitsien ja säälin kohteeksi. Lily oli juuri niin hyväsydäminen kuin Sirius, Lupin, Kuhnusarvio ja Dumbledore olivat aina sanoneet.

Ja jostakin syystä se aiheutti Hermionessa edelleen ikävän mustasukkaisuuden piston.

****

Iskunkiertokuja oli luultavasti koko historiansa ajan ollut jossain määrin epämiellyttävän näköinen paikka. Katujen ahtaus tuntui korostavan painostavaa ilmapiiriä, joka koko alueella vallitsi.

Iskunkiertokujaa ja sen vielä ahtaampia sivukatuja reunustavat seinät olivat korkeampia kuin Viistokujalla, ja seinustasta erkanevat parvekkeet sekä niiden ränsistyneet peltirakenteet loivat teiden yläpuolelle synkän ja hajanaisen kuvun.

Vaaleatukkaisen pojan kuontalo tuntui olevan kuin eri todellisuudesta, kun se liikkui vasten ankean harmaita tiiliseiniä. Lucius oli aina ajatellut, että mikäli hänelle lapsia ikinä siunautuisi, hän ei koskaan toisi heitä tänne.

Kenties juuri näiden seikkojen vuoksi Rodolfus Lestrangekaan ei pitänyt perinnöksi saamaansa neljännessä kerroksessa sijaitsevaa asuntoa juuri minään. Hän oli luovuttanut sen kaikin mokomin Valedron kokouskäyttöön.

Muutama ovi Borginin ja Burken liikkestä Viistokujalle päin sijaitsi huoneisto, johon kuljettiin oliivinvihreän sävyisen puuoven kautta. Oven edessä oli muutama huputettu hahmo, jotka kaikki juttelivat keskenään matalalla äänenpainolla. Kaksi muuta käveli heidän ohitseen, nyökkäsi tervehdyksen ja astui sisään. Kun myös kolme ovella seisonutta hahmoa siirtyi heidän perässään sisätiloihin, Lucius meni heidän paikalleen oven eteen.

Oli miten oli, tämä on aivan helvetin karmiva paikka.
Bella ja Severus saisivat luvan tulla pian.

Ja samalla hetkellä Bellatrix ja Severus ilmiintyivät aivan Luciuksen eteen. Severus piti taikasauvaa kädessään näyttäen siltä, että oli juuri taikonut ennen heidän ilmiintymistään.

-Senkin typerys! Severus sähähti saman tien Bellatrixille. -Luuletko, että voimme muka vain vahingoittaa jästejä? Potkaista jokaista vastaan tulevaa taikomiskyvytöntä, haavoittaa heitä silloin kun tahdomme? Olet typerä, jos luulet niin.

-Tarkoitin vain sitä, että olisit voinut kiusata häntä hieman enemmän, mikäli kerran kiusasit kumminkin! Yhtä helposti olisit voinut korjata kymmenen haavaa kuin yhden! Älä ole noin tiukkapipo, Severus, Bellatrix kitisi mustatukkaiselle pojalle, joka katsoi häntä äärimmäisen ankarasti silmät ohuina viiruina.

-Tein sen vain siksi, että minun oli pakko, Severus totesi. -Se tyttö oli puolustuskyvytön. On eri asia kaksintaistella ja haavoittaa tasapuolista vastusta kuin... Käpälöidä humalaista naista. Sellaiset miehet pitäisi pyyhkiä pois kokonaan, hävittää.
-Voooi, kuulitko Lucius? Bellatrix inisi teatraalisesti.

-Kuulin, mutta en tajua, mistä puhutte, Lucius totesi tylsistyneenä. Häntä ei varsinaisesti edes kiinnostanut, mistä nuo kaksi oikein jauhoivat.

-Meidän Severus-kultamme tarvitsee uuden kohteen rakkauden tunteilleen nyt kun Kura-Evans nai Potteria! Bellatrix hihitti innoissaan. -Voi Severus, lupaan esiltellä sinut jollekin puhdasveriselle.
-Ole vaiti, Severus sanoi pelottavan kylmästi ja osoitti sormellaan Bellatrixin kasvoja.

-Vau. Ihanaa, Bellan treffipalvelu. Olen täysin mukana. Voisimmeko jo mennä sisälle vai olisiko vielä jotakin turhaa, mitä ette olisi analysoineet? Lucius tokaisi kädet puuskassa.

Severus sivuutti täysin Luciuksen lausahduksen, katsoi Bellatrixia jäisesti ja käveli tämän ohitse ovesta sisään mitään sanomatta. Bellatrix jäi katsomaan Severuksen selkää ja pudisteli päätään. Pian hän ja Lucius seurasivat mustanpuhuvaa nuorta Severusta astuen sisään rakennukseen.

****

-Täällä on kertakaikkisen kauheaa, Hermione totesi yksikantaan käännyttyään Severuksen perässä Iskunkiertokujalle. -Ollut ilmeisesti aina.
-Onneksi emme ole jäämässä piknikille, Severus vastasi ankeasti.

-Tässä, Severus tokaisi yhtäkkiä pysäyttäen nopean kävelynsä ja saaden Hermionen jälleen lähes törmäämään miehen oikeaan lapaluuhun. -Jäämme tähän, mistä näemme tuon vihertävän oven. Rodolfus Lestrange saapuu viimeisenä, joten odotamme hänen tuloaan.

-Entä Voldem... Onko hän jo tullut? Hermione kysyi nielaisten kauhuissaan. Niin kovasti kuin hän oli ajatellut jo jättäneensä Hänet-joka-jääköön-nimeämättä taakseen huolien aiheissaan, oli tuo hirviö jälleen varsin todellinen osa hänen ajatusvirtaansa. Ja ajatus siitä, että hän näkisi tuon olennon ilmielävänä, oli äärettömän absurdi ja häiritsevä.

-Kyllä. Hän on sisällä. Etkä sinä tule näkemään häntä, Severus sanoi vilkaisten Hermionen huolen sävyttämiä kasvoja.

-Teemme nyt näin, Severus sanoi vilkaisten ylös neljännen kerroksen ikkunaan, jonka musta verho oli vielä ikkunan toisella reunustalla. -Kun Rodolfus on mennyt sisälle, menen hänen perässään. Odotan neljännen kerroksen asunnon oven takana noin vartin verran, kunnes Bellatrix poistuu hetkeksi kokouksesta. En muista, mihin hän lähti, mutta jonnekin hänelle tuli kiire.
-Sinä siis vain väijyt häntä käytävässä ja kun hän tulee, teet muistiloitsun? Hermione kysyi epäuskoisesti.

-Niin juuri. Lucius lähtee etsimään häntä, kun näyttää siltä, että hänellä kestää. Kun Lucius astuu ovesta ulos, teen saman loitsun hänelle.
-Missä Bellatrix on sillä aikaa? Hermione kysyi.
-Joudun luultavasti komennuttamaan hänet menemään joksikin aikaa käytävän päädyn wc-tiloihin.
-Kuulostaa kovin monivaiheiselta ja haasteelliselta... Meneväthän kaikki tapahtumat varmasti niin kuin aiemminkin? Hermione kysyi.

Severus tarttui Hermionea käsivarresta ja siirsi tämän askeleen taaksepäin. Rodolfus Lestrangen viitta hulmusi ripeän kävelytahdin muassa heidän ohitsensa, ja Hermione huomasi miehen kävelevän vihertävästä ovesta sisään kuten Severus oli sanonutkin. Seuraavaksi Severus nosti katseensa taas neljännen kerroksen ikkunaan, ja noin minuutin päästä - epäilemättä Rodolfus Lestrangen saavuttua huoneistoon - joku veti mustan verhon kokonaan ikkunan eteen.

-Siltä se näyttäisi, Severus sanoi ilmeettömästi. -Sinä odotat tässä. Jos jokin sattuisi menemään eri tavalla siksi, että me olemme täällä, vahdit tässä, etteivät Bellatrix ja Lucius karkaa. Hätätapauksessa kamppaat heidät, lyöt vaikka tiilellä takaraivoon. Sitten haet minut.

-Aiot siis mennä itse näkyvänä sisälle? Miksemme voi molemmat mennä?
-Koska en enää aio saattaa sinua keskelle... Tapahtumia, Severus sanoi hieman kärsimättömästi.
-Enkö saa itse päättää...
-Et saa, Severus äyskäisi ja huomasi välittömästi tytön protestoivan ja pöyristyneen ilmeen. Hän ei varmastikaan ollut tottunut komenteluun. -Tarkoitan vain, että sinua ei tarvita. Et pysty taikomaan, ja olet hyödyllisempi siten, että varmistat Bellatrixin ja Luciuksen pysymisen talon sisällä.

-Entä kenen kasvoiksi ajattelit manipuloida heidän muistikuvansa meidän ulkonäöstämme? Et voi valita ketä tahansa. On tärkeää, että sen näköiset henkilöt eivät enää koskaan tule Bellatrixia ja Luciusta vastaan, Hermione kysyi.
-Itse asiassa, olin ajatellut joitain jästejä. He ovat tuskin ikinä jästien kanssa tekemisissä, joten se on turvallisinta.

-Keitä jästejä? Hermione vaati saada tietää. Hän ajatteli jo valmiiksi, että Severuksen tietynlainen tietämättömyys jästien todellisuudesta voisi vaikuttaa tämän ajatuksen juoksun järkevyyteen.
-No ei kai sillä ole väliä, Severus puuskahti kaivaen taskustaan huolimattomasti kasaan taitellun julisteen. -Näin tämän kiinnitettynä erääseen pylvääseen lähellä Kehrääjänkujaa silloin, kun hain meille syötävää jouluna.

Severus avasi julisteen ja näytti sen Hermionelle. Eikä Hermione tiennyt olisiko hänen pitänyt itkeä vai nauraa.

BEATLES
LECISTER SQUARE 1.6.

-Severus, ei! Mitä oikein ajattelit? Hermione puuskahti painaen kätensä otsalleen. Severus näytti hämmentyneeltä ja osin myös loukkaantuneelta.
-Ajattelin, että tässä on henkilöitä, joiden kasvonpiirteet minun on helppo hahmottaa loitsua varten ja joita Lucius ja Bellatrix eivät taatusti koskaan tapaa, Severus sanoi äkäisesti.
-Beatles on erittäin tunnettu yhtye, ja he aivan taatusti näkevät heidän naamojaan vielä elämänsä aikana, vaikkeivat jästejä olekaan! Et voi käyttää heitä, Hermione sanoi. -Sitä paitsi. Yhden heistä pitäisi olla nainen!

-Anteeksi? Severus kysäisi hieman vihaisesti. -Väitätkö, että tämä ei ole nainen? Severus osoitti kuvan keskellä komeilevaa pitkätukkaista hahmoa, jonka suuret lasit täyttivät vähintään puolet tämän kasvoista.
-Se on John Lennon! Mies! Hermione totesi ja yritti olla nauramatta.

-Hyvä on, Hermione totesi pienen hengähdystauon jälkeen. -Ymmärrän, että sinun on helpompi hahmottaa loitsu siten, että olet nähnyt kasvonpiirteet aiemmin kunnolla. Mutta sinun täytyy ainakin muuttaa julisteen kuvaa ennen kuin käytät sitä. Äh, voisinpa taikoa.
-Ei, ymmärrän mitä tarkoitat. Ja usko pois Hermione, luotan sinuun tässä asiassa, Severus sanoi matalalla äänellä. Hän osoitti sauvallaan julisteen kahta henkilöä, joiden kasvojen piirteet alkoivat vähitellen muuttua kuvassa. Yhden miehen nenä muuttui suuremmaksi, tukka vaaleammaksi ja leuka hieman pidemmäksi. Toiselle henkilölle ilmestyi huomattavasti feminiinisempiä piirteitä, ja tämän tukka pidentyi ja kihartui hieman. Silmälasit hävisivät kaikilta.

-Kelpaako? Severus kysyi Hermionelta.
-Kelpaa. Heidän näköisiään henkilöitä luultavasti ei ole olemassa, Hermione totesi hyväksyvästi vilkaisten kuvaa vielä tarkemmin.

Severus katsoi kuvaa keskittyneesti hetken verran sulkien silmiään ja avaten ne taas uudestaan. Hermione arveli tämän painavan mieleensä mahdollisimman tarkkaan äsken muokkaamansa kasvot, jotka hän aikoisi tuoda Bellatrixin ja Luciuksen muistoihin heidän omiensa tilalle.

-No niin, Severus totesi vakavana. -Lähden nyt. Odota tässä ja tee niin kuin sanoin. Mikäli mitään ei tapahdu, odota vain minua.
-Severus, Hermione sanoi. -Olethan varovainen?

Severus ei sanonut mitään ja katsoi vain Hermionea intensiivisesti silmiin. Hermione tiesi kyllä miehen tehneen huomattavasti vaarallisempiakin asioita elämänsä aikana. Hän tiesi myös Severuksen olevan poikkeuksellisen taitava vakooja, jopa Dumbledore oli sen myöntänyt. Kaikesta huolimatta hän pelkäsi hieman miehen puolesta.

Hermione otti Severuksen olkapäästä kiinni ja nousi varpailleen yltääkseen antamaan miehelle nopean suudelman. Kun Hermione irrotti huulensa Severksen viileistä huulista, hän huomasi miehen sulkeneen silmänsä lyhyenkin syleilyn ajaksi. Avattuaan silmänsä Severus kääntyi saman tien, purki suojataian, teki sen uudestaan ainoastaan Hermionen ympärille, veti hupun päänsä yli ja meni nopeasti sisälle taloon.

Hermione hengähti raskaasti ja jäi nojaamaan pienen ränsistyneen portaikon kaidetta vasten.

Kun lähes puoli tuntia oli kulunut, Hermione alkoi jo turhautua. Mitä hän tässä oikein tekisi? Hänhän olisi näkymätön, joten yhtä hyvin hän voisi lähteä sisälle. Juuri, kun hän oli ottamassa ensimmäiset askeleet kohti vihretävää ovea, jokin osui häntä jalkaan.

-Hyyy! Hermione kiljaisi niin kovaa kuin hänestä lähti ääntä. Valtava rotta oli kipittänyt kivisen portaikon sisällä olevasta pienestä halkeamasta hänen jalkansa ohi. Jos Koukkujalka vain olisi ollut paikalla, olisi tuo elikko saanut kyytiä.

Yhtäkkiä Hermione henkäisi. Vihertävä ovi pamahti auki.

-Ja siis, Severus vain teki sen kylmähermoisesti. Välillä kadehdin hänen kykyään olla niin viileän julma! Bellatrix selitti innostuneena miehelle, jonka kanssa hän oli astunut Iskunkiertokujalle.

Mitä ihmettä?
Bellatrix ja Rodolfus Lestrange tulivat ulos?
Severus sanoi, että Bellatrix tai Lucius eivät tulisi ulos.
Ei, hetkinen. Eivät he ole lähdössä.

-Luulen, että Severuksessa on paljon potentiaalia. Oli hyvä, että suosuttelit hänet liittymään joukkoomme, Rodolfus sanoi asettaen toisen jalkansa portaikon seuraavalle askelmalle. Hän laittoi tupakan suuhunsa ja sytytti sen pienellä sinertävällä liekillä, joka näytti ilmestyvän tämän sormen päästä.
-Niin. Aion kysyä häneltä siitä loitsusta. Se oli mahtavaa. Hän vain taikoi syvän ja kivuliaan haavan pahaa aavistamattoman ja viattoman jästin ihoon! Jästi ei ikinä olisi osannut aavistaa sitä! Se oli aivan mahtavaa, Bellatrix tuntui hihkuvan edelleen.

Mies katsoi tyttöä kiinnostuneena ja seesteisenä. Hän puhalsi rauhallisesti savupilven ilmaan heidän kasvojensa välille.

-Miksi hän muuten teki sen? Rodolfus kysyi kiinnostuneena.
-Mitä väliä sillä on! Koska hän oli jästi! Hän ansaitsi sen, Bellatrix hihkaisi. Hän olisi hyvin voinut kertoa tytöstä, jota jästimies oli luvatta kourinut, mutta jätti sen jostakin syystä mainitsematta. Bellatrix piti miehen kärsimystä oleellisimpana.
-Kannattaa kuitenkin muistaa, Rodolfus sanoi hiljaa ja puhalsi toisen suullisen savua rauhallisesti ilmaan. -Että harjoitamme pimeyden taikuutta aina syystä... Emme koskaan huviksemme.

Bellatrix katsoi miestä tarkkaan. Hänen katseensa pursusi ihailua, vaikka hän ei vastannut miehelle mitään. Hermione tunnisti ihastuksen piirteet naisessa pitkän matkan päähän, ja tässä oli kyse nimenomaan siitä.

-Mutta ymmärrän kyllä intosi, Bella, saanhan kutsua sinua sillä nimellä?
-Saat.
-Olet nuori... Nuoruuteen kuuluu olla innokas ja... Villin kiinnostunut asioista, Rodolfus sanoi hieman lipevästi, tumppasi tupakkansa kaiteeseen ja nousi Bellatrixin tasolle portaissa. -Eikö niin?
-Niin...
-Aivan, Rodolfus sanoi taas äärimmäisen hitaasti. -Mutta, meitä varmasti jo kaivataan. Mennään takaisin sisälle?

Bellatrix vaikutti hieman pettyneeltä ja olisi varmasti suonut tilanteen jatkuvan vielä pidempäänkin kutkuttavan jännittävänä. He kuitenkin siirtyivät peräkkäin takaisin sisätiloihin.

Hermione jäi sulattelemaan kuulemaansa keskustelua järkyttyneenä. Mitä hemmettiä? Severus oli todella haavoittanut pahaa aavistamatonta jästimiestä ilman minkäänlaista syytä. Hermione tiesi kyllä Severuksen tehneen epäilemättä julmia asioita kuolonsyöjäaikoinaan, mutta moisen puhtaan ilkeyden ja pahuuden piirtyminen näin selkeästi Hermionen ajatuksiin vaivasi häntä suuresti.

Sodassa ja taistelussa haavoittamisen hän jotenkin ymmärsi, mutta viattoman jästin kidutus... Jästien alempiarvoisena pitäminen sai Hermionen aina inhon partaalle.  Olisiko mies, josta hän niin syvästi välitti, todella tuollainen hirviö?

Hermione ei pysynyt enää lainkaan aloillaan ajatustensa kanssa vaan päätti mennä sisälle. Aivan sama, mitä Severus sanoisi, tässä hän ei enää kököttäisi.

Luku 20 - Meidän kotimme




Oli hämmentävää, miten Hermionen ajatukset saattoivatkaan muuntua näin valtavaksi ärsyyntymiseksi. Ennemminhän hänen olisi pitänyt olla huolissaan tai vaihtoehtoisesti peloissaan. Mutta ei, juuri nyt hän näytti olevan niin vihainen Severukselle, että hänen teki mieli huutaa miehelle koko keuhkojensa voimalla.

Olen ääliö, jos kuvittelen tämän olevan jotenkin poikkeuksellista.
Olen viettänyt vuosia vihaten kuolonsyöjiä.
Miksi juuri tämä kuolonsyöjä olisi yhtään erilainen?
Siksikö, että olen rakastunut häneen?
Ääliö... Se minä todella olen.

Hermione avasi vihertävän oven ja sulki sen hiljaa perässään. Hänen edessään avautui eteinen, joka oli juuri niin kuvottava kuin Iskunkiertokujan ympäristöä ajatellen oli odotettavissa. Kuului vilkasta rapinaa. Rotta juoksi seinän välikköön heti, kun Hermionen katse oli sen havainnut.

Koin syömät ryijyt näyttivät olleen eteisen ja portaikon seinustoilla jo aivan liian kauan.  Haju oli kostea ja homeinen. Hermione saattoi tuntea, kuinka hänen kiharat hiuksensa muuttuivat pörröiseksi pelkästä kosteuden läsnäolosta. Niin kävi aina usvaisella säälläkin.

Kokousta pidettäisiin parhaillaan neljännessä kerroksessa. Siihen suuntaan Hermione menisi. Miksi ihmeessä hän niin tekisi? Hän oli luvannut Severukselle odottavansa ulkona. Severukselle, joka oli pelastanut hänen henkensä. Hermione oli rohkelikko, eikä lajitteluhattu selkeästi ollut pätkääkään väärässä tytön todellisesta luonnosta. Hermione ei kestäisi vain odottamista. Hän ei vain pystyisi jatkamaan elämäänsä, mikäli Severus joutuisi pulaan, ja hän itse olisi vain kököttänyt paikoillaan tekemättä mitään.

Eikä hän voinut kieltää sitä, että tällä hetkellä hän halusi nähdä Severuksen myös äsken pihalla kuulemansa väitteen vuoksi. Severus oli kiduttanut puolustuskyvytöntä jästiä. Hermionesta tuntui, että vain näkemällä miehen kasvot hän muistaisi, ettei tämä todella olisi paha. Että hänessä olisi enemmän rakastettavaa kuin vihattavaa.

Hermione alkoi nousta portaita toiseen kerrokseen. Jokainen askelma tuotti suhteettoman kovan narahduksen. Hän joutui katsomaan ympärilleen jatkuvasti. Vaikka Hermione olikin suojataian sisällä ja siten näkymätön, olisi silti huomiota herättävää, mikäli joku seuraisi vierestä portaiden jatkuvaa natinaa itsekseen.

Päästyään jo kolmanteen kerrokseen Hermione seisahtui paikoilleen. Portaikosta hänen yläpuoleltaan kuului vimmaisten askelten ääntä. Joku oli tulossa kiireellä häntä vastaan.


****

Severus oli tehnyt vuosien varrella tarkkaa työtä Lily Evansin unohtamisessa. Siinä samassa hänen koko  nuoruutensa oli vaipunut harmaalle unohduksen alueelle kuin luonnostaan. Nyt oli kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, että Severus muisti oikein Luciuksen ja Bellatrixin liikkeet kuolonsyöjien kokouksen aikana.

Bellatrix oli alkanut vokotella tulevaa aviomiestänsä Rodolfusta, joka puolestaan ei voinut suoraan vastata tytön tuntemuksiin johtuen heidän ikäerostaan, pääasiassa Bellatrixin alaikäisyydestä. Tästä huolimatta Rodolfuksesta oli huokunut mustasukkaisuus pitkän matkan päähän. Mies ei ollut lainkaan sujut sen kanssa, että Bellatrixilla ja Luciuksella oli varsin kokonaisvaltainen ystävyyssuhde.

Rodolfus oli silmin nähden turhautunut siitä, että kesken kokouksen Luciuksen ja Bellatrixin oli ollut omien sanojensa mukaan pakko lähteä hetkeksi huoneen ulkopuolelle. Nämä asiat Severus muisti. Hän ei kuitenkaan muistanut, missä vaiheessa he poistuisivat ja miten pitkäksi aikaa. Hän saattoi vain odottaa käytävällä oven takana ja kuunnella sen verran, minkä erotti.

Käytävä oli pitkä ja valoton. Parin metrin välein käytävän seinustoilla näkyi öljylampun tapaisia kapistuksia, jotka toivat ainoastaan haaleaa valoa käytävälle. Tasainen rapina ja satunnaiset nopeat napsahdukset lattiaa vasten viestivät mahdollisesti torakoiden tai rottien liikkeistä. Ei ollut toden totta ihme, että Rodolfus Lestrange oli ilomielin luovuttanut kyseisen käytävän varrella sijaitsevan huoneiston kuolonsyöjien kokouskäyttöön.

Severus nojasi seinään painaen korvaansa oven saranoiden puoleista välikköä vasten.
Lähimpänä ovea oleilevien lauseet kuuluivat selkeimmin, kun taas pöydän toisessa päädyssä istuvien puhetta hädin tuskin erotti. Severus muisti, että kokouksessa tapahtui eräs harvinaisen vastenmielinen kokeilu, joka oli osasyy siihen, miksi Severus oli vaatimalla vaatinut Hermionen jäämistä rakennuksen ulkopuolelle.
Hän ei haluaisi ottaa sitä riskiä, että Hermione millään todennäköisyydellä päätyisi todistamaan sitä, mitä kokouksessa tulisi tapahtumaan.

Oven takaa kantautuva matala puhe osoitti sen, että hän oli muistanut oikein.

-Hengen riistäminen on se uhraus, jonka joudumme tekemään sen eteen, että pääsemme lähemmäs tavoitteitamme, ääni kuului huoneesta. Severus tunnisti puhujan olevan Rodolfus Lestrange. –Toivon, että kenelläkään täällä ei ole henkilökohtaisia esteitä kuoleman kohtaamisen suhteen. Kuoleminen kuuluu jokaisen elämään.

-Me ainoastaan siirrämme tämän välttämättömän tapahtuman ajankohtaa, ääni Lestrangen lähellä jatkoi. -Kyseessä on kuitenkin suhteellisen pieni uhraus puhdasverisen taikamaailman toteutumisen eteen, eikö niin ystävät?

Ei ollut vaikea tunnistaa henkilöä, joka tällä hetkellä puhui. Kimeän kantavat ja hyytävät sanat tulivat Voldemortin suusta, ja kysymystä seurasi tasaista hyväksyvää mutinaa. Severuksen muistikuvan mukaan Vol... Valedro istui lähimpänä ovea. Severusta inhotti muistella aikaa, jolloin oli ollut äärimmäisen tärkeää käyttää tuosta psykopaattisesta henkilöstä hänen haluamaansa uutta nimeä.

-Kuinka paljon näitä uhrauksia olisi sitten suunnitteilla? Luciuksen tyyneyteen pyrkivä mutta silti selkeästi hämmentynyt ääni kysyi.

-Ah, uusi tulokas hieman epäröi vielä? Voldemort kysäisi keveästi.
-Ei, ei hän epäröi, Bellatrix kiirehti lisäämään. –Hän tietää kyllä, että tarkoituksemme on myös… Edistääksemme puhdasverisen taikamaailman toteutumista…

-Tappaa. Murhata, Voldemort lopetti lauseen. Lucius nielaisi. –Ei ole soveliasta pelätä myöskään asioista puhumista niiden oikeilla nimillä. Me emme pelkää. Me johdatamme.

-Ja onhan tärkeää karaista sielua välttämättömällä hengen riistolla, jotta saatte suunnitelmanne toteutettua… Jaettua sielua… Oletteko vielä päättänyt lukumäärää, Valedro? tuntematon ääni kysyi niin kaukaa, että Severus ei ollut varma, kuuliko jokaisen sanan oikein.

-Voldemort! Olen käskenyt teitä käyttämään uutta nimeäni! Valedro on menneisyyteni, tavallisen koulupojan naamio. Nimeäni ei tunneta ja pelätä, jollei sitä ensin aleta käyttää. Ja te saatte kunnian olla sanan levittäjinä, muistattehan? Ette kutsu minua enää vanhalla nimelläni!

Aavemainen hiljaisuus laskeutui oven takaiseen tilaan hetkeksi. Ja samalla hetkellä Severus muisti. Pian Lucius ja Bellatrix tulisivat huoneesta ulos kahdestaan. Aivan pian. Mutta sitä ennen tulisi joku toinen. Sitä ennen hän tulisi itse ulos ovesta.

-Mutta nyt, Voldemort sanoi jälleen hyytävästi äänellä, joka olisi sopinut kenties kosteaan ja kolkkoon luolaan, jonne yksikään elävä ei uskaltaisi astua.
-Palataksemme aiheeseen. Koska on suorastaan pakollista tavoitteeni vuoksi, että suoritan huomattavan määrän henkien riistämistä - toki oikeille kohteille - haluan esitellä teille erään asian, jonka olen suunnitellut avittavan minua matkani varrella.

Nuoren Severus Kalkaroksen tuoli päästi narahtavan äännähdyksen liikahdettuaan lattiaa vasten.

-Aivan, Severus, tiedätkin jo mistä on kyse, Voldemort jatkoi saaden muut kuolonsyöjät katsomaan sekä häntä että nuorta ja laihaa poikaa hämmentynein ilmein. -Hae se, ole hyvä.

Severus nyökkäsi, nousi seisomaan ja käveli ulos huoneesta kaikkien katseiden seuratessa häntä.

Käytävällä odottava Severus vilkaisi hätäisesti ympärilleen. Käytävän päädyssä portaiden vieressä oli likaisella ikkunalla varustettu ovi, joka vei pienelle parvekkeelle. Se oli liian kaukana.

Samalla seinustalla, jossa ovi sijaitsi, oli puolestaan puinen naulakko. Se oli ainut mahdollinen piilopaikka, joka oli tarpeeksi lähellä. Severus toimi niin nopeasti, että hänen ajatuksensa tuntuivat kulkevan hitaammin kuin hänen jalkansa.

Helvetti, mikset voinut muistaa...

Hän potkaisi nopeasti naulakon alimmaisella tasanteella huolimattomsti lojuvat kengät käytävälle, painoi tangossa roikkuvat henkarit tangon toiseen sivuun ja nousi seisomaan syvennykseen kenkien tilalle. Puinen naulakko päästi narahduksen, kun hän asettui koko painollaan kohtaan, jonka oli määrä kantaa vain muutamaa kenkäparia. Severus joutui keräämään itsensä täysin pitäytyäkseen paikoillaan tässä. Adrenaliini tärisytti häntä koko ajan.

Ovi avautui. Nuori Severus käveli käytävän päätyyn katsomatta taakseen kohti naulakkoa, jossa vanhempi Severus oli piiloutuneena. Pojalla oli kiire. Pian hän katosi alas portaita pitkin.

Severus huokaisi. Hän kuitenkin ymmärsi, että Lucius ja Bellatrix puolestaan eivät olisi minkäänlaisessa kiireessä. Pysyäkseen pian ovesta ulos astelevilta Bellatrix Mustalta ja Lucius Malfoylta huomaamattomissa, hän ei saisi liikkua milliäkään, muuten narahdus antaisi hänet ilmi.

-Herrani, arvoisa kokous, suotteko anteeksi, jos tässä välissä poistumme Luciuksen kanssa aivan hetkeksi? Bellatrix sanoi huoneen oven suussa noustuaan jo seisomaan. Kaikkien katseet kiinnittyivät näihin kahteen, ja Lucius tunsi olonsa tukalaksi. Rodolfus Lestrange näytti siltä, että olisi voinut viipaloida Luciuksen ja syöttää tämän lounaaksi peikoille.

-Luotan harvinaislaatuisiin uskottelemisen taitoihisi, Voldemort sanoi hitaasti katsoen nuorta mutta lupaavan uhmakasta tyttöä ohuin silmin. -Kun tulette takaisin, kumpikaan teistä ei kyseenalaista päämääriämme... Voldemort sanoi uhkaavasti ja katsoi nyt Luciusta ankaran kolkosti.
-Sen lopputuloksen saavuttamiseen, Antoni Dolohov, joitain vuosia sitten Tylypahkasta valmistunut Luihuinen, aloitti viileästi huppunsa alta huoneen kaikista pimeimmästä nurkasta. -On vielä pitkä matka. Malfoy ei aina ymmärrä puhetta.

Kokouksen matalan ja ivallisen naururemakan saattelemana Bellatrix ja Lucius astuivat ulos ovesta käytävälle. Saranoiden narahdus ja oven sulkeutumista seurannut kolahdus sai Severuksen ymmärtämään, että pian hänen olisi toimittava. Hän nojasi tiukemmin naulakon takaseinään ja huomasi vetävän vatsaansa sisään samaan aikaan kun hän pidätti hengitystään.

-Ääliö! Bellatrix sähähti heti oven sulkeuduttua.
-Päästä irti! Lucius ärähti tytölle riuhtaisten käsivartensa irti tytön otteesta. -Turha sinun on minua määräillä!
-Mitä helvettiä, Lucius? Bellatrix jatkoi sähinäänsä. -Ei ole todellakaan kyse mistään määräilystä, jos haluan estää sen, että sinä tuhoat oman maineesi lisäksi myös minun uskottavuuteni kuolonsyöjissä!

-Mielestäni on Valedrolta äärimmäisen epäkohteliasta kohdella uutta tuttavuutta sillä tavoin kuin hän minua tänään on kohdellut! Hänhän on törkeä! Lucius puuskahti.
-Epäkohteliasta! Bellatrix sylkäisi yrittäen kaikesta huolimatta pitää ääntään matalalla. -Luuletko, että häntä kiinnostavat niin arkiset asiat kuin kohteliaisuudet ja epäkohteliaisuudet... Tajuatko, että hän on enemmän!

Parin metrin päässä Severus siirsi hitaasti kätensä taikasauvalleen. Sen vieressä tuntui ajankääntäjän ketju, joka sai hänet ajattelemaan Hermionea. Hänen pitäisi olla nopea, jotta tyttö ei menettäisi kärsivällisyyttään ulkopuolella.

-Vai enemmän! Lucius puuskahti. -Sepä hienoa, hän siis...

Syystä, joka oli Severukselle täysin tuntematon, Luciuksen lause katkesi kuin seinään. Oliko hän nähnyt Severuksen? Luciuksen katse oli vaeltanut naulakon eteen, jossa lojui kuutisen kappaletta kenkiä, jotka Severus oli potkaissut pois.

-Huh, ja tämä paikkakin! Lucius sanoi yhtäkkiä. -Hirveä läävä! Kuka esimerkiksi jättää kenkänsä lojumaan käytävälle!

Bellatrix kurtisti otsaansa kummissaan.

-Ei, tuossa on tavallinen vanhojen talojen käytävänaulakko, eikä yksikään kenkä ollut käytävällä, kun tulimme kokoukseen, Bellatrix sanoi kummissaan kääntyen kannoillaan vilkaisemaan naulakkoa ja sen edustaa.

Helvetti.
Mikset taikonut kenkiä pois näkyvistä...

-Paitsi nyt... Mitä ihmettä, Bellatrixin hiljainen ääni katosi jonnekin.

Severus tunsi, kuinka hänen pulssinsa kohosi. Jostakin syystä hän oli nyt täysin varma, että Bellatrix oli hapuilemassa taikasauvaansa, vaikka hän ei tyttöä nähnytkään.

****

Hermione kasasi itsensä yllättävän nopeasti, sillä hän tiesi olevansa Severuksen loihtiman suojataian sisällä, eikä vastaan tuleva portaiden rymistelijä näkisi häntä. Tästä huolimatta Hermione astui nopeasti pois alimmaiselta portaalta ja siirtyi vasten lähintä seinää.

Oli hyvä, että hän nojasi seinään. Seuraavaksi hän nimittäin tunsi järkytyksen muljauttavan hänen sisimpäänsä pahemman kerran. Henkilö, joka tuli näkyviin portaissa kaartavan mutkan takaa, oli 17-vuotias Severus Kalkaros.

Ja vaikka Hermione halusi ajatella aivan kaikkea muuta, ei hän voinut mitään sille, että hoikkavartinen ja mustatukkainen poika näytti ennen kaikkea äärimmäisen hyvältä astellessaan päättäväisesti häntä kohti. Hän ei ymmärtänyt yhtään, miksi poika ei ollut kaikkien tyttöjen salainen haave.

Päinvastoin, mikäli Lupinin ja Siriuksen kertomuksia oli uskominen, nuori Severus oli ollut äärimmäisen epämiellyttävä ja ennen kaikkea epäsuosittu. Kun Hermione katsoi poikaa, hänelle tuli suorastaan huijattu olo.

Hermionen tilanteeseen sopimattomat ajatukset kuitenkin katkesivat välittömästi, kun hänen piti tehdä nopea väistöliike estääkseen täydellisen nokkakolarin nuoren Severuksen kanssa. Jostakin syystä poika halusi pysähtyä paikoilleen juuri siihen kohtaan, missä Hermione itse oli.

Severus kaivoi taskustaan sauvansa ja osoitti sillä keskittyneen näköisenä seinää. Hermione seurasi tilanteen kehittymistä kummissaan. Poika mumisi jotain ja katsoi seinää äärimmäisen tiukasti.

-Kirottua!

Severuksen yritys tehdä jotakin seinälle ilmeisesti epäonnistui, sillä hän potkaisi jalkansa nopeasti seinään ja painoi toisen kätensä tiukasti nyrkkiin. Vanhempi Severus teki käsillään aina samoin.

Severus yritti uudestaan. Tällä kertaa Hermione yritti kuunnella, mitä Severus oikein loitsi. Hän ei kuitenkaan voinut mennä liian lähelle poikaa, sillä muuten todennäköisyys sille, että Severus olisi jotenkin aistinut hänet, olisi ollut liian suuri. Hermione kuuli ainoastaan ' irtous ' yhdistettynä pitkään sanaketjuun.

Ja tällä kertaa Severus onnistui. Hermione katsoi, kuinka tasaisesta seinästä irtosi nelikulmainen kappale, joka pakotti Severuksen astumaan tyytyväisin ilmein yhden askeleen taaksepäin. Hermione katsoi ihmeissään, mikä tuo kappale oikein oli. Vielä toistaiseksi sen pinta muistutti täysin seinää, josta se oli irronnut.

Sitä se ei kuitenkaan kauaa tehnyt. Sen pinta muuttui harmaaksi, ja ei aikaakaan, kun se oli muuttunut takaisin siksi, mikä se ilmeisesti oli ollut ennen kuin se oli noiduttu seinän sisään. Kyseessä oli harmaa metallinen tavallista suurempi kassakaappi. Severus osoitti sauvallaan sen lukkoa, minkä seurauksena ovi avautui.

Hermione joutui siirtymään hieman nähdäkseen, mitä kaapin sisällä oikein oli. Eikä hänen välttämätttä olisi kannattanut tehdä sitä. Näky sai nimittäin hänet voimaan niin pahoin, että hänen oli pakko haudata kasvonsa käsiensä sisään ja vilkaista hetkeksi johonkin toiseen suuntaan.

Kaapin sisällä oli selkeästi kuollut ihmisruumis, joka oli kääritty mustaan kankaaseen. Ei ollut vaikea huomata, että aavemaisesti kaapissa leijumaan noidutun ruhon kaulan, vyötärön ja jalkojen kohdalle oli sidottu köysiä. Näin kangas pysyi paikoillaan.

-Keholeijus, Severuksen matala ääni käski, ja ruumis leijui ulos kaapista totellen Severuksen sauvan liikkeitä. Severus siirtyi takaisin portaisiin ohjaten sauvallaan leijuvaa vainajaa kulkemaan vierellään. Metallinen kaappi upposi takaisin seinään jättämättä jälkeäkään siitä, että kyseisessä kohdassa oli joskus ollut jotakin muutakin kuin seinä.

Hermione nielaisi. Hän ei silti keksinyt muutakaan kuin lähteä seuraamaan nuorta Severusta. Häntä inhotti äärimmäisen paljon, hän oli nimittäin haistavinaan ruumiista lähtevän tunnistettavan hajun, mutta pakottautui ajattelemaan, että se oli vain hänen kuvitelmaansa.


Portaiden päädyssä heitä odotti seuraava käytävä, jolle Severus kääntyi. Neljäs kerros. Kerros, jossa
kokousta pidetään.

Luoja...

Hermione alkoi pikku hiljaa katua sitä, että ylipäänsä lähti taloon sisälle. Hän nimittäin havaitsi
käytävän toisessa päädyssä Luciuksen ja Bellatrixin, joista jälkimmäinen näytti katsovan erittäin
kummissaan jotakin. Hermione asettui nopeasti nojaamaan jonkinlaista parvekeovea vasten ja antoi nuoren Severuksen mennä hänen ohitseen.

Ruumis leijui hänen vierestään niin läheltä, että sen kankaat hipaisivat hänen tukkaansa.


****

Severus oli edelleen naulakon sivuseinän suojissa kokoushuoneeseen vievällä käytävällä. Onneksi hän ei ollut toiminut hätiköiden. Severus oli nimittäin äskettäin ollut oikeassa. Niin aavemaista kuin se olikin, käytävän päädystä hän kuuli oman nuoren itsensä äänen.

-Bellatrix, miksi hitossa olette siinä? Severus huudahti saavuttuaan käytävälle, jossa Lucius ja Bellatrix vasta äsken sanailivat kiivaasti. Hänen harppomisensa oli vihaista.
-Lucius kaipasi pientä muistutusta, Bellatrix vastasi kääntyen kannoillaan ja unohtaen naulakon.

-Sanoo neiti setien vokottelija! Lucius tokaisi turhautuneena. Sitten hän vilkaisi Severuksen vieressä leijuvaa asiaa, joka ei jättänyt mitään epäilyjen varaan. Lucius nielaisi. Hän oli kuullut, että tänään tapahtuisi jotakin tämän tapaista, mutta asian konkreettinen havaitseminen oli aivan eri sarjassa kuulopuheiden kanssa.
-En vokottele Valedroa, Bellatrix sähähti matalalla äänellä.

-Tarkoitin Lestrangea, Lucius sanoi ja Bellatrix näytti hetken hämmentyneeltä. -Mutta jännittävää, että Valedro tuli sinulle ensimmäisenä mieleen.
-Turpa kiinni, Lucius.

-Paras mahdollinen tilanne olisi se, että molemmat sulkisitte suunne, Severus tokaisi vihaisesti osoittaen
edelleen sauvallaan hänen vieressään leijuvaa kankaisiin verhottua ruumista. -Tilanne on hieman absurdi ihastusväittelyihin.

-Tulemme aivan juuri perässä, mene jo, Bellatrix sanoi Severukselle nyt rauhallisemmin.

Severus tyytyi katsomaan molempia turhautunein ilmein ja siirtyi takaisin sisälle jättäen oven auki.
Ruumis leijui määränpäähänsä huoneen sisälle aavemaisen tasaisesti.

Severus tunsi sulaneensa selästään kiinni naulakon takaseinään. Nyt tai ei koskaan olisi käsillä tilanne, jossa hänen pitäisi toimia. Kokoushuoneen ovi ei menisi kiinni, joten hänen pitäisi loitsia komennuskirous Luciukseen ja Bellatrixiin samanaikaisesti ja mahdollisimman hiljaa. Sitten olisi muistiloitsujen vuoro.

-Mitä sinä nyt vielä haluat jankata, Lucius sanoi ärtyneesti Bellatrixille, joka katsoi häntä toruvin
silmin. Kumpikaan ei katsonut naulakon suuntaan, mikä oli Severuksen kannalta erittäin hyvä. Ja ennen kuin Bellatrix ehti sanoa Luciukselle yhtään mitään takaisin, Severus oli jo toiminut. Hän astui käytävälle nopeammin kuin koskaan.

-Komennu, olette paikoillanne ja vaiti, Severus kuiskasi nopeasti osoittaen Luciusta ja Bellatrixia
sauvallaan. Lucius oli ehtinyt kääntyä ja luoda Severuksen suuntaan oudoksuvan katseen, mutta Bellatrix ei ollut ehtinyt edes liikahtaa.

Severus huomasi olevansa poikkeuksellisen jännittynyt johtuen suurilta osin siitä, että kokoushuoneen ovi oli auki.

Ei, kukaan ei tule käytävälle...
Lucius ja Bellatrix olivat pitkään poissa, eivät vähän aikaa.
Täytät vain tämän ajan eri asioilla.

-Bellatrix, Severus sanoi hiljaa. -Kävelet tuonne käytävän päätyyn parvekkeelle odottamaan minua, näetkö? Severus kuiskasi saaden Bellatrixilta tyhjäkatseisen nyökkäyksen. Tyttö käveli puoliksi avonaisen huoneen oven ohitse aina käytävän päätyyn asti kohti näkymättömissä olevaa Hermionea, joka joutui väistämään tulijaa.

Bellatrix avasi parvekkeen likaisen ja vanhan oven. Hermione katsoi pidättäen hengitystään, kuinka
Bellatrix vain seisoi parvekkeella tekemättä mitään, kädet velttoina sivuillaan.

-No niin Lucius, Severus sanoi. Lucius vain seisoi hänen edessään, ei puhunut eikä liikkunut. Severus
alkoi kerätä itseään. Kaikki ne ainekset, jota hän muistiloitsuun tarvitsi, piti nyt kaivaa hänen
ajatuksistaan ja ottaa käyttöön. Hän sulki silmänsä ja avasi ne taas.
-Unhoituta, Severus lausui ja alkoi pyöritellä ajatuksissaan vilkkaasti mylläävää käsitevirtaa. Hän
palautti mieleensä kasvonpiirteet, joita oli vähän aikaa sitten katsonut julisteesta.

Unohdat kasvomme.
Unohdat, että näytin yhtään tutulta.
Unohdat, että sait tietää meidän mitenkään liittyvän aikamatkustukseen.
Muistat vain keskustelumme, et kasvojamme.
Et enää haikaile neljännen kuoleman varjeluksen perään.

Viimeisen osion Severus päätti lisätä samalla hetkellä, kun hän teki loitsua. Hermione seurasi Severuksen työskentelyä käytävän toisesta päädystä jännittyneenä.

Hetken kuluttua Severus avasi silmänsä.

-Nyt menet takaisin kokoukseen, jatkat elämääsi äskeisten tietojen mukaan, etkä muista nähneesi minua tässä. Sanot Bellatrixin menneen naistenhuoneeseen ja ilmoitat hänen palaavan pian, Severus sanoi Luciukselle, joka näytti yhtäkkiä katsovan Severuksen läpi. Ja niin helposti Lucius käveli takaisin kokoushuoneeseen.

-Bella lähti käymään vessassa, Luciuksen sanat kuuluivat hatarasti käytävälle, jonka päädyn parveketta kohti Severus oli lähtenyt saman tien harppomaan.

Hyvä...

Hermione mietti, pitäisikö hänen kuiskata Severukselle, että hän oli tässä, aivan metrin päässä. Hän tuli kuitenkin siihen lopputulokseen, että se vain häiritsisi miehen keskittymistä, jonka herpaantuminen olisi tällä hetkellä huonoin mahdollinen asia. He olivat jo näin lähellä loppua.

Severus avasi parvekkeen oven ja astui Bellatrixin eteen. Hermione näki, että Severus oli aloittamassa äsken Luciukselle onnistuneesti suoritetun loitsun tekoa Bellatrixille. Jonkinlainen ylättävä ylpeyden tunne valtasi Hermionen.

Kyllä hän tiesi Severuksen olevan taitava velho, joka osaisi hoitaa muistiloitsut kunnialla loppuun
saakka. Senkin hän tiesi, että äsken ruumista kuljettanut nuori Severus oli todellakin eri mies kuin
vanhempi Severus, josta hän niin kovin välitti.

Se ruumis...

Hermione ei voinut mitään sille kesyttömälle uteliaisuuden tunteelle, joka häntä parhaillaan vaivasi. Hän vilkaisi vielä kerran parvekkeelle. Severus teki parhaillaan muistiloitsua Bellatrixille, hän olisi itse näkymätön, ja ruumis olisi parhaillaan kokoushuoneessa. Ja kokoushuoneen ovihan on auki.

Ei siis olisi mitenkään älytöntä, jos Hermione menisi hetkeksi lähemmäs kokoushuoneen oviaukkoa
kuullakseen, mitä huoneessa tapahtuu. Severuksella menisi kuitenkin vielä hetki Bellatrixin kanssa. Kun loitsu olisi tehty, he Severuksen kanssa vain hiipisivät portaat alas ja ulos.

Hermione hiipi lähemmäs ovea, jossa hän tiesi pidettävän kuolonsyöjien kokousta. Jostakin syystä hän halusi varmistaa, että vainaja ei ollut ainakaan jästi. Hän jäi noin metrin päähän oviaukosta.

-Ja kuten Severukselle opetin, ne täytyy aina piilottaa hyvin, Voldemortin kimeä ääni selitti
innostuneena. Äänen kuuleminen sai hyytävän selkäpiitä karmivan tunteen vellomaan ympäri Hermionen kehoa, mutta hän päätti silti kuunnella loppuun. Sentään hän ei näkisi sisälle.

-Joten saanko esitellä teille manaliuksen, Voldemort kiljaisi osoittaen pöydän yläpuolella leijuvaa
ruumista, jonka kankaat putosivat saman tien pöydälle. Kuolonsyöjien keskuudesta kuului äännähtelyä, josta osa oli vaikuttunutta ja ihailevaa, osa hyväksyvän myötäilevää ja osa - tunnistettavasti ainakin Luciuksen ääni - hieman kauhistunutta.

Hermione nielaisi järkyttyneenä. Manaliukset. Totta kai.


-On fakta, että minun täytyy surmata... Ja nämä jo kerran kuolleet kehot voivat auttaa minua siinä. Ne noidutaan komennuskirouksen avulla tottelemaan jokaista käskyäni, ja sitten ne vain, Voldemortin selitykseen liittyi nyt jonkinlaista kieroutunutta hihitystä. -Ne vain tottelevat!
-Herrani, ne voidaan siis noitua etsimään joku, tuomaan se teille...
-Surmattavaksi! Oi kyllä, Dolohov! Voldemort vastasi innoissaan. -Ylimääräisiä käsiparejahan ei ole koskaan liikaa.

-Mutta mikäli sen on mentävä väkijoukossa ja etsittävä jotakuta, sen pitää näyttää elävältä? Luciuksen ääni liityi Voldemortin ilkikuriseen riemun osoitukseen.
-Niin, silloin kannattaa käyttää juuri kuolleita... Tämä kaveri ei kävisi siihen hommaan! Dolohov
naurahti. -Liian selkeä tapaus!

-Lopettakaa aiheella pelleily! Voldemort rääkäisi saaden höröttelyn loppumaan.
-Manaliukset tulevat olemaan henkilökohtainen tärkeä aseeni. Ne auttavat ja vartioivat. Ja teidän
tehtävänne on tuoda minulle tästä edespäin mahdollisimman monet uhrimme, jotta saamme liitettyä heidät manaliusjoukkoon! Alamme vasta kerätä niitä.

-Voitko näyttää? Lucius kysäisi lipevästi.
-Mitä? Voldemort sähähti.
-Näytä, miten se toimii. Käske sitä tekemään jotakin.

-Olet julkea ja lipevä... Sinun kaltaisiasikin kyllä tarvitaan... Voldemort mutisi Luciuksen suuntaan.
-Törkeää! Ette voi käskeä häntä tekemään mitään! Dolohov pärskäisi Luciukselle.
-Voi, Antoni, älä ole niin vihainen nuorikollemme, Voldemort sanoi. -On oikein olla kiinnostunut! Ja minähän näytän! Mitä pistäisin sen tekemään?

Toinen toistaan kieroutuneempia ehdotuksia sateli huoneesta. Hermione vilkaisi Severuksen suuntaan, ja näytti nyt siltä, että Bellatrixin muistiloitsu oli suoritettu. Parvekkeen ovi aukesi ja Bellatrix lähti kävelemään kokoushuonetta kohti.

Hermione kuitenkin jäätyi paikalleen kauhusta, kun hän kuuli, mikä käsky huoneesta kantautui.

-Kyllä! Tuo on erinomainen! Tällä hetkellä se tuskin liikkuu minnekään, sillä täällä ei kuraverisiä luulisi olevan, mutta on tärkeää, että opitte juuri tämän! Voldemortin jäätävä ääni riemuitsi. -Manalius, komennu. Jos tässä talossa on kuraverinen, tuo se tänne ja kurista se tällä pöydällä.

Kuolonsyöjät alkoivat riemuita ja jopa ulvoa manaliukselle annetun käskyn johdosta. Hermione kauhuistui ja tunsi haluavansa itkeä.

Ja siitä hetkestä eteenpäin kaikki tuntui tapahtuvan hidastuksella.

Hermione otti ensimmäiset lyijyn raskaat juoksuaskeleensa kohti käytävän päätyä, jossa Severus sulki parvekkeen ovea. Bellatrix tuli Hermionea vastaan suuntanaan kokoushuone, kuten Severus oli loitsinutkin.

-MITÄ HELVETTIÄ, TÄÄLLÄ ON KURAVERINEN, kuului Hermionen takaa kokoushuoneesta. Severus säpsähti yllättävää huutoa.

Tunne oli jotakin syvän kauheaa - jotakin, mikä sijaitsi avadan ja kedavran välissä. Ja silti niin pelottavan totta. Hermione luovutti. Hänen oli pakko antaa itsensä ilmi. Huutaminen ei auttaisi, sillä hän oli suojataian sisällä. Hermione vilkaisi nopeasti olkansa yli taakseen.

Manalius, joka oli eläessään ollut noin 30-vuotias vaaleatukkainen mieshenkilö, katsoi oven raosta raivokkain silmin Hermionen suuntaan ja lähti tätä kohti. Tältä suojataika selkeästi ei suojannut. Manalius aisti hänet, löysi hänet ja halusi hänet.

Viitisen kuolonsyöjää oli ilmestynyt käytävälle. Dolohov osoitti sauvallaan sitä suuntaa, jonne manalius selkeästi oli menossa.

-Onko kuraverinen täällä piilossa? Lopeti loitsuimes!

-SEVERUS! Hermione kiljui samalla, kun suojataika murtui hänen ympäriltään.

Severus katsoi, kuinka Hermione juoksi häntä kohti perässään irvokkaan näköinen manalius, joka saavuttaisi hänet hetkenä minä hyvänsä.

Eikä hän miettinyt juuri mitään kaivaessaan ajankääntäjän taskustaan ja kierittäessään sen ketjun nopeasti ranteensa ympärille.

-JUOKSE! Severus huusi ja ojensi kätensä kohti Hermionea. Hermione kurkotti miehen käden suuntaan kuin viimeistä päivää. Hän tunsi riuhtaisevan otteen hiuksissaan, kun joku tarttui häntä raivokkaasti niskasta. Samalla hän tunsi kylmän ketjun oman ranteensa ympärillä.

-Kotiin! Severus huusi ajankääntäjälle, joka singautti heidät sanomattoman voimakkaaseen pyörteeseen, jossa he olivat olleet jo kerran aiemmin.

Saman tien käytävän lattian hävittyä heidän jalkojensa alta Hermione tunsi, kuinka Severus veti häntä kaikin voimin itseään päin. Silmiään he eivät saaneet auki millään, paine oli liian sietämätön. Kun miehen käsi pääsi hänen selälleen, Hermione tunsi vihdoin olevansa turvassa. Manalius ei ollut ainakaan tullut heidän mukaansa.

Sekä Hermione että Severus ehtivät kuitenkin hetken verran miettiä Severuksen antamaa ohjetta ajankääntäjälle. 'Kotiin' voisi tarkoittaa mitä tahansa. Toisaalta, vaikka se oli Severuksen hätäisessä paniikkitilassa kehittämä ajatus, tällä hetkellä sekin tuntui paremmalta kuin äskeiseen tilanteeseen jääminen. Manalius olisi epäilemättä suorittanut tehtävänsä loppuun.

Samalla kauhun tunne vyöryi läpi Hermionen ajatusvirran. Ehtivätkö kuolonsyöjät nähdä heidän kasvonsa? Hermione ei ehtinyt miettiä asiaa kauempaa, sillä paine heidän ympärillään alkoi vihdoinkin helpottaa. Hermioen alkoi valmistautua henkisesti siihen, että saisi Severukselta täysin aiheelliset haukut niskaansa selkeistä ohjeista niskuroinnista.

Heidän jalkansa asettuivat mukulaiseen katukivetykseen, jossa oli Hermionen mielestä jotakin etäisen tuttua. Hetkinen? Miksi he joutuivat eri paikkaan kuin mistä lähtivät? Maisema asettui heidän ympärilleen, ja heidän jalkansa olivat nyt tukevasti maassa. Ja niin he avasivat silmänsä. Hermionen katse osui ensimmäiseksi Severuksen silmiin, jotka katsoivat häntä edelleen säikähtäneinä ja silti niin tutun ankarina.

-Käänny, Severus sanoi tylysti ja pyöräytti Hermionen kovin ottein selin itseään nähden. Hän nosti Hermionen hiuksia tarkistaakseen tämän niskan kunnon. Vain pienet painaumajäljet manaliuksen tarttumisotteesta. Hän selvisi vähällä.

-Olet kunnossa, Severus tokaisi ja antoi Hermionen kääntyä takaisin.
-Kuinka mukavaa, kun kerrot, mikä minun oloni on, Hermione sanoi hieman harmistuneena.

Vasta sitten he ymmärsivät katsoa ympärilleen. Tutut harmahtavat ja punaiset tiilitalot nousivat heidän ympärillään pitkälle horisonttiin saakka. Katu kulki niiden välissä yhtä kauas kuin silmä saattoi havaita, ja kadusta erkanevat sivukujat noudattivat selkeästi tiukan geometrista ja säännönmukaista kaavaa. Heidän edessään oli Severuksen lapsuudenkodin sisäänkäynti.

KEHRÄÄJÄNKUJA

-Voi luoja, Severus mutisi itsekseen irroittautuen samalla ajankääntäjästä.
-Niin, no toisaalta...
-Tiedän, sanoin 'kotiin', mieleeni ei tullut muutakaan, Severus ärähti hieman.

-Ajankääntäjä saattaa käyttäytyä täysin epäloogisesti siksi, että sitä oli ennen tätä jo käytetty kerran liikaa, Hermione puhui mietteliäästi. -Mutta... Katso tätä maisemaa. Ja tuota kylttiä, Hermione sanoi osoittaen puista, käsin maalattua kadun nimeä puisessa ja ränsistyneessä kyltissä. Kyltti ei ollut sama kuin Hermionen viimeisimmällä Kehrääjänkuja-visiitillä. Myös elintarvikekaupan tilalla näytti olevan jonkinlainen leipomon tapainen.

-Tämän täytyy olla niitä aikoja, kun perheeni vasta muutti tänne, Severus totesi. -Muistan tuon liikkeen aivan lapsuudestani.

Pian heidän mietteensä kuitenkin loppuivat kuin seinään. Riitelevä pariskunta paukkasi ulos Kehrääjänkujan asunnosta. Mies oli harteikas ja lyhyt, mustatukkainen ja ankaran näköinen. Naisen kasvot olivat kapeat, nenä suuri ja tukka rasvainen. Hermionen ei tarvinnut kauaa päätellä, keitä hän parhaillaan katseli. Severuksen vanhemmat.

Severus veti Hermionen äkkiä kanssaan viereisen sisäänkäynnin portaikkoa pitelevän pylvään suojiin.

-Luoja, Tobias, voisitko edes poikamme edessä hillitä itsesi! Hän on vasta kuusi, luoja soikoon!
-Ja herättää aivan liikaa huomiota, kuriton oikku... Tobias Kalkaros ärisi vaimolleen.
-Lopeta... Tiedät hänen olevan erilainen, minun kaltaiseni... En ole käskenyt sinua val...
-Suu kiinni! Tiedät varsin hyvin, mitä mieltä olen teistä. Sinä ja se nilviäinen... Saisitte opetella olemaan.
-Puhut pojastasi, senkin sika!
-Älä pakota minua opettamaan sinua täällä.

Hermione kuunteli sananvaihtoa kauhuissaan.

-Hyvä on, nyt saa riittää, Severus sanoi ja asetti ajankääntäjän heidän kaulojensa ympärille. -Olemme ehdottomasti väärässä ajassa, en siedä tätä sekuntiakaan.
-Severus, en tiennyt...
-Ole vaiti nyt, pyydän. Käske sinä ajankääntäjää. Ehkä se vie meidät kotiin. Selkeästi se toimii nyt vailla järkeä, Severus puhui äänellä, joka oli murtuneen miehen epätoivon värittämä.

-Hyvä on, no niin, kotiin! Hermione sanoi napakasti ajankääntäjälle ja tarttui Severusta samalla vyötäisiltä. He ajautuivat äskeisen kaltaiseen pyörteeseen, joka kesti tällä kertaa paljon vähemmän aikaa. Kun heidän hahmonsa taas asettuivat uuteen maisemaan, Hermione tunsi paljon nopeammin tunnistavansa paikan.

Siisti omakotitalo pihoineen ja puutarhoineen avautui heidän edessään. He olivat Hermionen vanhempien kodin edustalla.

-Kasvoit täällä? Severus kysyi nopeasti.
-Kyllä...
-Ajattelinkin niin. Ajankääntäjä vie sinne, minne käskemme, mutta ajankohta on täysin satunnainen.

Hermione näki lähes oranssin kultaisennoutajan juoksevan heidän naapurinsa pihalla. Sen nimi oli Skip. Kun Hermione oli onnistunut muuttamaan sen hännän useita kertoja eri väriseksi, hänen vanhemmilleen valkeni, että heidän tyttärensä ei ollut aivan tavallinen jästi. Koiran omistajat olivat ajatelleet värin olleen vain tehokasta kampaamon kestoväriä, jolla naapurin tyttö oli onnistunut leikkimään.

Oleellista oli se, että Skip oli kuollut Hermionen ollessa alle 10-vuotias. Tämä aika olisi siis myös väärä.

-Severus, meidän täytyy yrittää päästä siihen hetkeen, josta lähdimme. Ohjeen on oltava sellainen, ettei siitä voi erehtyä. Koti on hyvä, mutta sen täytyy olla meidän kotimme, Hermione mietti ääneen punastuen hieman ajatuksesta hänen ja Severuksen yhteisestä kodista.
-Sanomme vain Tylypahka? Severus kysyi kolkosti. Hänen äänestään huomasi, että mies oli jo osittain menettänyt toivonsa.
-Severus, Hermione sanoi hakien miehen katseen väkisin. -Ota kädestäni kiinni.

Severus tarttui hieman vastahakoisesti Hermionen toiseen käteen. Ketju oli edelleen heidän ympärillään. Hermione haki myös Severuksen toisen käden ja asetti heidän molempien käsiensä sormet limittäin toisiaan vasten. Pitäen tiukasti Severusta käsistä ja katsoen tätä jonnekin syvälle silmiin, jonne hän tunsi niin vilpittömästi kuuluvansa, Hermione antoi ajankääntäjälle vielä yhden käskyn.

-Meidän kotiimme, vuoteen 2002, josta lähdimme.

Ja hän aavisti oikein. Se oli viimeinen.

Luku 21 - Kaksi historiaa

Sama selittämätön välitilan maailma painui vasten kahta voimatonta hahmoa, jotka tällä kertaa tiesivät, mitä odottaa. Kun he olivat aivan ensimmäisen kerran siirtyneet menneisyyteen, olivat he olleet kaikin mahdollisin tavoin hukassa.

Hermione oli tiennyt, että halusi paeta salin kaaosta, ja hän oli hautonut pitkän valvotun yön verran
päässään ajatusta 70-luvun Tylypahkasta, jossa ilmeisestikin oli tapahtunut jotakin neljännen varjeluksen kannalta merkityksekästä. Mikäli Severus ei olisi heidän viimeisen tapaamisensa päätteeksi McGarmiwankin kuullen julistanut vastustavansa menneisyyteen menoa, olisi Hermionen puolesta ollut täysin hyväksyttävää lähteä matkaan jo aiemmin.

Oli kaikesta huolimatta väärin, että he olivat lähteneet ilman suunnitelmaa, ja että Hermione oli
käytännössä pakottanut Severuksen mukaansa. Hermione muisteli, miten vihainen Severus oli hänelle ollut.  'Aikuisten maailmassa ei käyttäydytä noin' mies oli sanonut, ja näyttänyt siltä, ettei voisi vihata ketään enempää kuin Hermionea, entistä raivostuttavaa rohkelikko-oppilasta edessään.

Ja nyt kaikki se inho tuntui niin kaukaiselta. Vaikka he olivat lähteneet ilman suunnitelmaa, osittain
hyvän onnen vuoksi, palaset olivat loksahtaneet paikoilleen, ja heidän tehtävänsä oli luultavasti
onnistunut. Tilanteen edetessä he olivat kasvaneet lähemmäs toisiaan, eikä Hermione enää ikinä tahtonut mennä takaisin siihen, miten asiat olivat ennen. Hän ei enää ikinä tahtonut palata tilanteeseen, jossa hän ja Severus käytännössä vihasivat toisiaan. Ja kun hän eli joka sekunti todeksi miehen käsiä hänen ihollaan, hän tiesi Severuksen ajattelevan samoin.

Oli suorastaan naurettavaa, miten tunteidensa vietävissä Hermione oli. Hän oli vielä vähän aikaa sitten ollut raivoissaan siitä, että nuori Severus oli haavoittanut jästiä, mutta nyt se tuntui vain satavuotiaan valokuva-albumin yhdeltä kellastuneelta sivulta.

Mutta mitä nyt tapahtuu?
Olemme olleet aikatyhjiössä tarpeeksi pitkään päästäksemme lähtöaikaamme, mutta mitä sitten?
Päädymmekö takaisin suureen saliin?
Eihän kuunnelman kaaosta ole koskaan tapahtunut, jos tehtävämme on onnistunut.
Kukaan ei loitsi varjelusten merkkiä, sytytä kankaita...
Seamus ei pääse kertomaan mitään Dracolle, koska häntä ei ole.
Eikä Draco edes tiedä Tuonelan virtojen legendasta, koska Lucius ei koskaan kerro hänelle.
Mihin ihmeeseen oikein joudumme?

Hermione tunsi epäluulon ja pelon täyttävän hänen väärältä tuntuvan kehonsa, joka olisi voinut sulaa kiinni paineeseen. Vaistomaisesti hän sulki silmänsä tiukemmin kiinni ja painoi kasvonsa yhä tiiviimmin vasten Severuksen rintaa valmistautuen ottamaan vastaan hetken, johon he päätyisivät. Severus taisi aistia hänen pienenä vapinana ilmenevän pelkonsa, sillä Hermione kuuli miehen kuiskaavan jotakin rauhoittavaa, mistä hän ei kuitenkaan saanut selvää.

Ja pian odotus päättyi. Useita minuutteja kestänyt pidennettyä ilmiintymistä muistuttava outous näytti loppumisen merkkejä, kun paine helpotti hiljakseen ja tutut kiviseinät alkoivat hahmottua Hermionen ja Severuksen näkökentään. -Se on Tylypahka... Hermione sanoi häkeltyneenä uskaltamatta kuitenkaan vielä todeta kaiken menneen oikein ja heidän olevan turvassa.

Heidän jalkansa painuivat vasten kivilattiaa, ja tarkempi sijainti linnassa alkoi hahmottua. Ja siinä he seisoivat suuressa salissa, sen oviaukon edessä katselleen ympärilleen kädet edelleen toistensa käsissä. Sali oli tyhjä.

-Kuten ajattelinkin, Severus totesi katsellen vielä ympärilleen.  -Kuunnelmaasi ei koskaan pidetty.

Sillä hetkellä Hermione tunsi viiltävän kivun päässään. Uudet muistikuvat vilisivät villinä hänen
mielessään ja asettuivat hänen muistiinsa ikään kuin ne olisivat tapahtuneet vasta äsken. Hän näki, kuinka hän käveli kirjastossa, katsoi vihreäkantista riimukirjaa, mutta siinä ei ollut mitään kiinnostavaa. Hän ei löytänyt siitä mitään. Hän ei tutkinut sitä Severuksen kanssa.

Hermione kyykistyi kivusta ja painoi kätensä korvilleen, jossa tuntui jylläävän valtava äänisirkus.

-Hermione? Severus kumartui tytön eteen ja tarttui tätä hartioista. Samalla hetkellä hän alkoi itse tuntea kipua päässään. Olisi luonnollista, että migreeni, josta hän ajoittain kärsi, laukeaisi aikamatkustuksen painevaihteluiden vuoksi. Mutta ei, tämä oli jotakin muuta. Hän näki, kuinka hän katsoi marraskuun alun Päivän Profeettaa sinä päivänä, jolloin hänellä olisi Hermionen kanssa ensimmäinen tapaaminen. Mutta jokin oli kummallisesti. Hän istui huoneessaan yksin, korjasi aineita, joi tuliviskiä... Eikä Hermione tullut. Tapaamista ei ollut.

-Näit saman kuin minäkin? Severus kysyi hämmentyneenä.

-Näin... Luulen niin, Hermione henkäisi edelleen pääkipujen myllytyksessä. -Mutta minä en ottanut kirjaa? Arvelit Vuotavassa Noidankattilassa, että otan kirjan, löydän sen sisällön ja kaikki menee niin kuin ennenkin, mutta neljännen varjelusten symbolia ei vain yhdistetä murhiin, koska murhia ei ole... Miksi en ottanut kirjaa ollenkaan?

Severus huomasi tytön höpöttävän erittäin nopeaan tahtiin heikon näköisenä ja olevan täten selkeästi huonommalla tolalla kuin hän itse, ja hän nosti tämän seisaalleen. Severus oli ehtinyt useita minuutteja kestävässä aikasiirtymässä käydä päässään läpi asioita, joita hän Hermionelle haluaisi sanoa. Listan kärjessä oli se, miksi hemmetissä tyttö oli pöllähtänyt Iskunkiertokujan talon sisälle, vaikka hän erityisesti oli vaatinut tätä pysymään pihalla. Mutta nyt kun Hermione näytti selkeästi olevan tuskissaan, ei Severus pitänyt relevanttina aloittaa kuulustelua.

-En osaa sanoa, Severus sanoi. -Moni asia on voinut vaikuttaa siihen. Uskon, että se vielä selviää.

Hermione näytti taas kärsivän. Tytön käsi painoi kaikin voimin tämän otsaa. Rystyset piirtyivät vaalean ihon alta niin selkeästi, että ne olisivat voineet lävistää sen hennon pinnan.

-Selvitämme mistä tämä johtuu, Severus sanoi hiljaa ja silitti Hermionen selkää refleksinomaisesti.
Hermione tunsi hengityksensä tasoittuvan hieman. Hän painoi otsansa vasten Severuksen solisluuta ja keräsi miehen tuoksua pitääkseen itsensä kasassa.

-Kalkaros ja Granger! Kalkaros ja Granger kuhertelevat suuressa salissa!

Salin ikivanhoissa rakenteissa kaikuva ääni säikäytti Hermionen pahemman kerran, hän säpsähti irti
Severuksesta kuin polttavan noidankattilan kahvasta.

-Malberry! Pysähdyt siihen, Severus ärähti astellen uhkaavasti kohti poikaa, joka näytti olevan
huolellisessa vakoiluasennossa ovensuussa. Hermionesta oli hämmästyttävää, miten Severus pystyikin kokoamaan itsensä sekunneissa päästäkseen toteuttamaan omaa tylyn opettajan rooliaan. Ilmeisesti ankaruus oli hänellä niin syvällä verissä, että hän pystyi palaamaan omaksi pelottavaksi itsekseen oli tilanne mikä hyvänsä.

Kun Severus oli päässyt pojan eteen, muuttui tämän äskeinen innostunut ilme pelokkaaksi. Severus huomasi pojan takana valtavan oppilasjoukon, joka oli ilmeisesti tullut paikalle pojan huutokonsertin seurauksena.
-Te kaikki! Menkää tiehenne siitä!

Kukaan ei epäröinyt koulun pelätyimmän opettajan käskyn tottelemista, ja väkijoukko alkoi purkautua eri suuntiin hämmentävän nopeasti. Näytti siltä, että joillain oli niinkin kiire, että he joutuivat tönimään toisiaan. Kukaan ei halunnut jäädä katsomaan Kalkaroksen suuttumusta.

-Sinä jäät siihen, Kalkaros sanoi kolmasluokkalaiselle Kevin Malberrylle, joka näytti siltä, että olisi
voinut pillahtaa itkuun silkasta pelosta.
-Severus... Hermione sanoi miehen selän takaa.

-Mikä päivä tänään on? Kalkaros kysyi pojalta, joka ei olisi voinut näyttää enempää puulla päähän
lyödyltä. -Vastaa!
-Vi-viidestoista marraskuuta kaksituhattakaksi, professori.

Severus kääntyi Hermionea päin. Sitten hän vilkaisi salin seinän kelloa.  Kyseessä oli juuri se päivä ja aika, jolloin he olivat lähteneet. He olivat kuin olivatkin siis tulleet tarkkaan lähtöhetkeensä,
vaikkakin se oli täysin erilainen kuin heidän lähtiessään.

-Hyvä, lähde tiehesi siitä, Severus ärähti pojalle. -Ja Malberry, kaksikymmentä pistettä Korpinkynneltä typerän ja keskenkasvuisen toimintasi ansiosta.

-Severus! Hermione älähti miehen takaa miettien, että kaksikymmentä on valtavan paljon pisteitä. Ja kaksikymmentä jalokiveä liikahti takaisin lähtöpaikkaansa Korpinkynnen tiimalasissa.
Poika ei jäänyt protestoimaan, vaan koki parhaakseen liueta paikalta mahdollisimman pian ennen kuin Kalkaros muuttaisi mielensä ja päätyisi vielä uusiin rankaisukeinoihin.

-Olemme lähtöhetkessämme, Severus sanoi mietteliäästi pyöritellen samalla hopeisen ajankääntäjän ketjua sormissaan. -Ja kaikki näyttäisi olevan niin kuin aiemminkin, emme siis muuttaneet mitään niin pahasti, että jotakin merkittävää olisi jäänyt tapahtumatta. Kuten tuon paukapään kommentti todisti, työskentelemme ehdottomasti koulussa ja...

Severus joutui sulkemaan silmänsä. Lisää muistikuvia virtasi hänen päähänsä, eivätkä ne tulleet
rauhallisesti, vaan etsivät paikkaansa vihaisesti, kuin rankaisten. Severus näki itsensä pitämässä
tavallisia oppitunteja. Ketään ei kuitenkaan puuttunut. Kenenkään vanhemmat eivät olleet vaatineet
lapsiansa pysymään kotona, sillä mitään pahaa ei ollut tapahtunut. Kaikki oppilaat istuivat
luokkahuoneessa.

Severus vilkaisi Hermionea, joka painoi otsalohkoaan todistaen luultavasti samankaltaista muistikuvien myllytystä.

Hermione näki, kuinka hänen ruokansa ilmestyi hänen huoneensa pöydälle tyhjästä. Kukaan ei tuonut sitä. Seamus-tonttua ei näkynyt. Hän piti oppituntejaan, joissa kaikki olivat paikalla. Hän oli opettajien taukotilassa ja jutteli McGarmiwan kanssa. Severus käveli nopeasti heidän ohitseen sanomatta sanaakaan. Hermione tunsi puistatusta, kun kolkko ja törkeä Severus Kalkaros katsoi häntä kuin maailman surkeinta olentoa. He eivät pitäneet toisistaan.

Ei, emme olleet tuollaisia toisillemme.
Emme kai?

Severus säpsähti hieman huomatessaan verivanan raivaavan päättäväisesti tietään ulos Hermionen nenästä. Tytön iho näytti äärimmäisen kalpealta punaisten pisaroiden putoillessa hänen rintakehälleen ja paidan kaulukselle. Severus alkoi etsiä nenäliinaa taskustaan.

-Ei Severus, anna sauvani, Hermione tokaisi käskevästi painaen nenäänsä kädellään. -Haluan hoitaa tämän itse, kun en ole enää sinusta riippuvainen. Voin taas taikoa itsekin.

Severus etsi taskunsa pohjalta tulitikkua muistuttavan pienennetyn taikasauvan, loitsi sen takaisin
tavallisen kokoiseksi ja ojensi sen Hermionelle.

-Tulejo, lautasliina, Hermione osoitti yhtä suuren salin pöydistä, jonka keskiosasta vaalea paperinen
lautasliina tuli kuin tulikin Hermionen luokse. Se singahti kuin sieppi usean metrin matkan pysähtyen Hermionen kädelle. Hermione oli kaivannut taikomista. -Ihanaa, täysin nenäverenvuodon arvoista.

-Menemme puhumaan McGarmiwalle, Severus tokaisi viittoen Hermionea lähtemään ja sivuuttaen tytön tilanteeseen sopimattoman keveän letkautuksen. Hermionea ärsytti hieman se, että Severus oli jättänyt ankaran opettajavaihteensa päälle, ja puhui luultavasti tarkoittamattaan hänellekin samoin kuin oppilaille äsken.

****

Minerva McGarmiwa oli ylpeä skottilaisista juuristaan. Hän piti ruudullisista peltirasioista, haggis oli hänen lempiruokaansa ja savuisen tervaiset skottiviskit hänen ehdotonta lempijuomaansa. Ja oli lauantai. Oli siis suorastaan odotettavissa, että Minervan viinahammasta kolotti.

-Alohomora, Minerva osoitti lasista vitriiniä, joka aukesi napsahtaen. Häntä vastassa oli hänen varjelluin mallasviskikokoelmansa. Ja koska koko viikko oli mennyt taas vallan hyvin, olisi oikeutettua rentoutua hetkisen verran. Ja olihan hänen suosikkipullojaan kaapissa jo nelin kappalein.

Itse asiassa kaikki oli erinomaisen hyvin eikä mitään kummallista ollut tapahtunut aikakausiin. Oppitunnit kulkivat omalla painollaan, eikä Hermione Grangerkaan ollut minkäänlaisissa vaikeuksissa sijaisuutensa kanssa, vaikka oli niin aluksi pelännytkin. Oli ollut oikea päätös antaa Hermionen jatkaa, kun varsinaisen opettajan ulkomaan komennus yllättäen jatkuikin.

Kaikki oli itse asiassa niin tasaisen hyvin, että Minerva alkoi hieman ikävystyä. Jollakin tasolla hän
kaipasi aikoja, jolloin Hermione oli Ron Weasleyn ja Harry Potterin kanssa päätynyt aina vain
älyttömämpiin tilanteisiin. Kun kaikki oli näin laahustavan tavallista, Minerva huomasi keskittyvänsä entistä enemmän omaan vanhuuteensa. Ei ollut mitään, mikä olisi vienyt hänen ajatuksiaan muualle.

Hän kulautti annoksen nopeasti alas ja kaatoi itselleen toisen. Tuntui, että tässä iässä harva asia tuntui kunnolla luissa ja ytimissä. Hänen puolikaihoisa hetkensä kuitenkin keskeytyi, kun hänen oveaan hakattiin.

-Minerva? Kiireistä asiaa.

Mikäli alkoholi ei ollut sumentanut hänen kuuloaistiaan, oli oven takana sisään pyrkivä hahmo Severus Kalkaros. Mutta mitä järkeä siinäkin olisi? Kyseessä oli mies, joka ei poistunut omista oloistaan lauantaipäivänä.
Minerva joutui asettelemaan hiuksensa nopeasti sileämmäksi kokonaisuudeksi. Vaikka hän oli tuntenut Kalkaroksen jo valtavan monta vuotta, oli kyseessä silti miessukupuolen edustaja, eikä Minervan naisen ylpeys vain sallinut tämän näyttäytyä tästä syystä ihan minkä näköisenä tahansa.

-Mitä ihmettä asiasi kosk... Minervan hämmentynyt ilme muuttui yhä hämmästyneemmäksi, kun hän oven avattuaan näki Severus Kalkaroksen olevan Hermione Grangerin seurassa. Nämä kaksi ihmistä nimittäin olivat luultavasti epätodennäköisin yhdistelmä vapaa-aikaansa yhdessä viettäviksi henkilöiksi. Mutta oli jotakin muutakin, mikä teki tilanteesta omituisen. Hermione näytti vuotavan verta.
-Mitä pirua! Minerva huudahti.

-Ei tämä ole mitään, korjaan sen aivan pian, Hermione kiirehti toteamaan.
-Asiamme on tärkeämpi, Severus ärähti hieman.
-Severus! Oletko sinä tujauttanut Hermionea kuonoon? Minerva älähti yllättävän aidon kuuloisena.
-Ei tietenkään ole! Hermione vastasi hieman poissa tolaltaan. Hän olisi kovasti toivonut rehtorin
vitsailevan. Severus näytti yllättävän väliinpitämättömältä ottaen huomioon syytöksen vakavuuden.

-No hyvänen aika! Tulkaa sisään sitten, McGarmiwa sanoi edelleen tilanteesta häkeltyneenä.

Sekä Severus että Hermione olivat havainneet rehtorin äänessä poikkeuksellisen äänenvoimakkuuden lisäksi jonkinlaista kimeyttä. Ikään kuin nainen olisi pienessä hiprakassa. Kun he näkivät avonaisen viskipullon, tuli teoria varmistetuksi.

Samalla Hermione oli jo korjannut verenvuotonsa parilla sauvan heilautuksella. Minerva asettui puiselle työtuolille mahdollisimman virallisen oloisesti ja viittoi vieraitaan istumaan vihreälle plyysisohvalle.

-Kumpi tahtoo aloittaa? Mikä tuo teidät molemmat huoneistooni samanaikaisesti?
-Ajankääntäjä, Severus totesi lakonisesti nykien viittaansa sohvaa vasten. Plyysi tarttui kummallisesti tavalliseen kankaaseen.
-Kyse on hopeisesta ajankääntäjästä, jolla voi kulkea ajallisesti pitkiäkin matkoja, Hermione kiirehti
lisäämään.

Rehtori McGarmiwan kasvoille kohosi hämmentynyt ilme, jonka keskiötä hallitsi puoliavonainen suu.

-Miten se sinun mieleesi tuli? Olen maininnut siitä sinulle ehkä kerran. Eikä sitä... Siitä ei puhuta. Sen käyttö ja pelkkä olemassaolon tiedostus on erittäin rajoitettua.
-Annoit sen hänelle, Severus totesi.
-Anteeksi mitä?

Hermione kaivoi salamaakin nopeammin Severuksen kaavun taskusta tutun hopeisen ketjun. McGarmiwa ei tiennyt, kumpi oli järkyttävämpää - Severuksen reagoimattomuus tytön brutaaliin yksityisen tilan loukkaukseen yhdistettynä Hermionen tottuneisuuteen heilua vihaamansa miehen ihon läheisyydessä vaiko se seikka, että Hermionella toden totta oli hopeinen ajankääntäjä kädessään.

-En tiedä, mitä sanoa, Minerva tyytyi toteamaan painaen kätensä vasten kasvojaan. Hän alkoi pikku hiljaa ymmärtää, mistä oli kyse, ja miksi hän ei muistanut antaneensa esinettä kummallekaan. -Te siis olette menneet menneisyyteen ja muuttaneet tätä hetkeä.

-Itse asiassa tämän hetken lisäksi koko sitä aikaa, joka sijoittuu tämän hetken ja joitain viikkoja sitten tapahtuneen tietämystaialla suojatun kirjan löytämisen välille, Hermione puhui niin nopeasti, että Minervalla oli todellinen työ edes ymmärtää, mitä tyttö höpötti.
-Ja toki myös 70-luvun tapahtumia, mikä oli päällimmäinen syy koko amuletin käytölle, Severus lisäsi kuivasti. Hän tiesi, että tässä jouduttaisiin istumaan vielä kauan ennen kuin Minerva ymmärtäisi kaiken ja antaisi riittäviä vastauksia heidän tämänhetkisen tilansa vakavuuteen liittyen.

-Suut suppuun! Minerva komensi kimeästi tuoden esille kaiken sen opettajamaisen auktoriteettinsa, jota hän vuosikymmeniä oli itselleen kerännyt. Ja se toimi. Molemmat hiljenivät. McGarmiwa haki Hermionen katseen.
-En tiedä, mitä ihmettä olette onnistuneet muuttamaan, mutta mikäli kuulin oikein ja olet todella
onnistunut löytämään jotakin tietämystaikaan liittyvää tästä koulusta, on sinulla aihetta olla yhteydessä Taikuuden Akatemiaan...
-Tiedän. Minulla oli tohtorikuunnelma, Hermione sanoi.
-Hyvänen aika... Kertokaa kaikki. Aivan kaikki, alusta asti.

-Joitain viikkoja sitten tästä hetkestä lukien Tylyahossa tapahtui raaka tappo, useampi itse asiassa,
Hermione muisteli puistatuksen keskeltä. -Tappaja uhkasi myös koulua ja oppilaita. Hän oli jättänyt
itsestään merkin. Ja löysin kirjastosta sattumalta kirjan, jossa oli suojattuna tietämystaian avulla sama merkki...

Hermione kertoi mahdollisimman tarkkaan kaiken siitä, miten koulussa oli alettu valmistella hänen
kuunnelmaansa, miten hänen ja Severuksen oli täytynyt vaihtaa tietoja sivuun piilotetusta viestistä, miten he olivat tulleet siihen tulokseen, että 70-luvun lopun Tylypahkassa tapahtui jotakin, mikä vaikutti Tylyahon tappajaan.

-Ja sitten kuunnelmapäivänä tapahtui jotakin, Hermione jatkoi. Severus oli nieleskellyt hetken
hermostuneena kuvitellen, että Hermione saattaisi lisätä kertomukseensa sen, kuinka hän oli retuuttanut Potteria Kolmessa Luudanvarressa. Kun Hermione jätti kyseisen tapahtuman mainitsematta, Severus tunsi itsensä hölmöksi kuviteltuaan, että se olisi jotenkin merkityksekäs kokonaisuuden kannalta.

-Salin kankaat syttyivät tuleen, kivet alkoivat lennellä seinistä... Sama Tylahon tappajan merkki piirtyi
ilmaan keskellä salia. Olin paniikissa, olinhan juuri esitellyt kuunnelmassani kyseisen merkin... En
tiennyt tulisiko tohtorin tutkimukseni käsittelemään tietämystaikaa vai mahdollista neljättä kuoleman varjelusta, olivathan molemmat keskeisiä siinä vaiheessa. Pelkäsin ihmisten ajattelevan, että olin järjestänyt sen itse.

-Ei kai kukaan nyt sellaista olisi ajatellut! Minerva huudahti ihmeissään.
-Niin, kuitenkin, olin paniikissa ja... Näin Severuksen salin perällä. Olit antanut ajankääntäjän, joten
ajattelin...

-Hermione Granger, Minerva sanoi nyt hitaammin niin ankarasti, että Hermionea lähes pelotti jatkaa. -Aiotko nyt kertoa minulle, että käytit ajankääntäjää ilman tarkkaa suunnitelmaa?
-A-aion.

Minerva nousi nyt seisomaan ja käveli ikkunansa eteen. Hän näytti miettivän jotakin niin tarkkaan, että
Hermione ei hennonut vielä jatkaa.

-Voin kyllä kuvitella, että olisin tehnyt moisen teon... Antaneeni sinulle hopeisen ajankääntäjän
oppilaideni turvallisuuden vuoksi. Mutta olisin ehdottomasti vaatinut tarkan selvennyksen siitä, mitä aiotte tehdä, missä järjestyksessä ja miten pitkään viipyisitte.

Hermione näytti häpeävän silmät päästään.

-Ehdit sanoa jotakin, Severus avasi suunsa tehdäkseen tilanteesta hieman siedettävämmän tuntuisen. -Ilmoitit, että ajankääntäjää sai käyttää vain kerran, ja että saisimme olla vain hetken verran
menneisyydessä.

-Nimenomaan. Teidän olisi pitänyt tehdä kenties kuukausien pohjatyö koskien sitä, missä hetkessä
merkittävin tapahtuma menneisyydessä tapahtui. Olisitte menneet tasan siihen hetkeen, hoitaneet sen kuntoon alle tunnissa ja palanneet takaisin. Kaikki muu on valtavan vaarallista! Minerva pauhasi.

Nyt näytti siltä, että myös Severuksen kasvoilla oli käsittämättömän nöyryytetty ilme. Minerva harvoin näki moista, sillä Kalkaros jos kuka harkitsi aina kaiken niin tarkkaan, että ei mitenkään voisi päätyä tilanteeseen, jossa joutuisi häpeämään tekoaan.

-Älkää sanoko minulle, että poikkesitte tästä merkittävän paljon?

-Valitettavasti käytimme sitä useammin kuin kerran... Mutta onnistuimme kuitenkin siinä, mitä menimme tekemään, Hermione yritti tuoda painotuksen lausahduksensa jälkimmäiseen osaan, mutta jostakin syystä se näytti kiinnostavan McGarmiwaa kaikista vähiten. Minerva oli siirtynyt nojaamaan ikkunalautaa vasten ja asetti taas kätensä kasvojensa päälle.

-Kuinka kauan viivyitte?
-No, tarkalleenhan se ei...Hermione yritti vastata mahdollisimman vakaasti.
-Kuinka kauan?
-Noin kaksi viikkoa, Severus totesi tavallisella informatiivisella äänellään, josta ei ainakaan vielä
pystynyt havaitsemaan Hermionen kaltaista häpeää. Häneen ilmeensä kuitenkin pysyi harvinaisen lyötynä.

-Luoja... Severus, mitä oikein ajattelit! Sinä olet vanhempi, kokeneempi monimutkaisessa taikuudessa, etkö osannut edes huolehtia entisen oppilaasi turvallisuudesta! Sinähän... Sinähän kävit tätä koulua silloin! Luuletko, että kaikki ne puheet siitä, että on luonnotonta nähdä itsensä eri ajassa, olivat keksittyä potaskaa! Ja vielä kaksi viikkoa... En voi käsit...

-EI! Et saa sanoa noin, etenkään siitä, ettei hän olisi huolehtinut minusta, hän kyllä...
-En edes halua tietää, miten olette viihdyttäneet toisianne kahden viikon ajan! Minerva huudahti nyt
täysin malttinsa menettäneenä. Hän ei muistanut, milloin oli viimeeksi ollut näin järkyttynyt jostakin.

-Luuletko, että se oli jonkinlainen huvimatka! Severus ärähti nousten nyt seisomaan McGarmiwan tasolle. -En ikinä pyytänyt sitä, enkä viivytellyt tarkoituksella yhtään sekuntia. Siellä tapahtui valtavasti asioita, jotka estivät pikaisen lähtemisen. Asioita, joita sinä et voi tässä tilanteessa käsittää!

-No kertokaa minulle! Minerva kehotti edelleen poikkeuksellisen kovaan ääneen heilauttaen molempia käsiään vastaanottavaisen eleen merkiksi.

-Heti, kun saavuimme, meidät nähtiin... Hermione aloitti menneisyystarinan kertomisen. Hän kertoi, kuinka Lucius ja Bellatrix olivat tulleet heitä vastaan heti alkuun ja kuinka heidän oli ollut pakko jäädä linnaan yöksi. Sitten hän kertoi aivan kaiken tehtävän kannalta oleellisen päivä kerrallaan.

Hermione jätti kuitenkin mainitsematta kaiken sen henkilökohtaisen, mitä hänen ja Severuksen välillä oli tapahtunut. Hermione ei myöskään kertonut sitä, miten nuori Lucius oli pitänyt häntä vankinaan. Hän kuitenkin muisti mainita sen, kuinka eräs Tylypahkan kotitonttu oli ollut suuressa roolissa heidän tehtävänsä etenemisen aikana. Lopulta Hermione mainitsi Iskunkiertokujan, kuolonsyöjien kokouksen, Luciuksen ja Bellatrixin muistien tyhjennyksen, manaliuksen hyökkäyksen ja lopulta heidän paluunsa parin väärän määränpään kautta omaan aikaansa.

Severuksen kuunnellessa Hermionen puhetta kummalliset ajatukset valtasivat hänet. Ensin hän tunsi suurta helpotusta siitä, että kaiken tapahtuneen jälkeen he istuivat tässä täysin toimintakykyisinä. Kaiken tapahtuneen kuuleminen yhdessä rytäkässä muistutti siitä, miten monessa kohtaa asiat olisivat voineet mennä pieleen. Samalla hän kuitenkin huomasi ärsyyntyvänsä Hermionen läsnäolosta. Häntä raivostuttivat tytön typerät teot.

Miten hän saattoikaan olla niin keskenkasvuinen, että pisti meidät vain lähtemään tuosta vain.
Kysymättä.
Oli törkeää, että hän pakotti sinut aikaan, jossa elit itse.
Oli myös järkyttävän ajattelematonta uhmata sinun ohjeitasi ja mennä päätä pahkaa Iskunkiertokujan taloon sisälle.
Eikö hän yhtään kunnioita sinun mielipiteitäsi?

Samalla Severus muisti kaikki ne kerrat, kun oli halunnut päästä eroon raivostuttavasta Kaikkitietäjä-
oppilaastaan. Kuinka hän olikaan vuosia sen jälkeen vihannut sitä hetkeä, kun sai tietää tytöstä tulevan
hänen kollegansa.

Mitä tämä on?
Miksi yhtäkkiä vihaat häntä taas?
Ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut välillänne.

-Severus, oletko kunnossa? Minerva katkaisi Severuksen ajatusvirran. -Nyt sinäkin vuodat verta, Minervan sauvakäsi toimi nopeammin kuin Severuksen, ja pian Severuksen nenäverenvuoto oli tyrehtynyt. Hermionen käsi hänen kämmenensä päällä viimeisteli kummallisten ajatusten myllytyksen hänen päänsä sisällä. Mitä helvettiä hänelle oikein oli tapahtumassa?

-Minun täytyy sanoa, että tämä on arveluttavin tila, jossa tiedän kenenkään velhon tai noidan terveyden koskaan olleen, Minerva sanoi.
-Mitä tarkoitat? Hermione kysyi hieman hätäisenä.

Minerva McGarmiwa näytti keräävän seuraavaan toteamukseensa voimaa koko vanhaa kehoaan myöten. Hän oli kävellyt taas ikkunan ääreen ja nojasi nyt käsillään ikkunalautaan. Joulukuu oli pian käsillä, ja armottomat lumi- ja räntämyrskyt olivat rankaisseet hänen ikkunalasiaan jo päiväkausia. Maisemassa ei kuitekaan ollut mitään tarpeeksi voimakasta, johon Minerva olisi voinut liittää keskittymiskykynsä saadakseen voimaa sille, mitä oli seuraavaksi sanomassa. Hän kutsui pöllönsä luokseen.

Minerva käveli pöytänsä ääreen, kirjoitti muutaman lauseen pergamentille, taitteli kirjeen symmetriseksi nelikulmioksi ja avasi lopulta ikkunaansa hieman saadakseen viestin kiinnitettyä pöllönsä jalkaan.

-Tapaatte pian Pyhän Mungon neuroparantajan, Minerva sanoi.
-Neuro... Hermione mietti ääneen loksautellen mielensä paloja yhteen.

-Asiahan on nyt niin, Minerva sanoi raskaasti ja istui taas. -Että teidän mielenne ovat täysin ylikuormitettuina. Tarkemmin sanottuna muistinne. Kerroitte äsken valtavan määrän tapahtumia kahden viikon ajalta. Olette kokeneet ne kaikki täydestä sydämestänne, ja uskon sen ehdottomasti. Mutta se teidän pitää ymmärtää, että te olette eläneet myös toisen version ajasta ennen aikamatkaanne. Muistatte siitä varmasti nyt osia, mutta kun kaikki muistikuvat ovat loksahtaneet paikallenne, on teillä täysin samoista hetkistä kaksin kappalein muistikuvia. Se ei ole normaalia.

Hermione alkoi miettiä. McGarmiwa oli oikeassa. Koska hän ei koskaan löytänyt tietämystaikakirjaa, ei hänen ja Severuksen tapaamisia tapahtunut. Ei tässä versiossa.

Myös Severus ymmärsi Minervan olevan oikeassa. Koska Tylyahon verenvuodatusta ei koskaan tapahtunut, ei hän ollut maininnutkaan mitään Tuonelan virroista, eikä Hermione ollut kiinnostunut niistä hänen lausumanaan. He olivat siis onnistuneet asioiden muuttamisessa, mutta lopputulokset vaikuttivat heihin itseensä turhan paljon.

-Aika Tylypahkassa... Joka alkoi siitä, kun neljännen varjeluksen symboli alkoi vaikuttaa elämäänne, ja joka päättyi äskeiseen hetkeen, kun palasitte suureen saliin, oli aivan erilainen minun näkökulmastani. Ette te mitään tapaamisia järjestäneet, ei kukaan murhannut Tylyahossa. Te olette eläneet kaksi historiaa.

-Kaksi, Severus sanoi kolkosti. -Voivatko ne elää rinnakkain? Tarkoitan muistikuvissamme. Vai unohtuuko toinen väistämättä?
-Sitä minä en osaa sanoa. Tiedän, että juuri tästä syystä ajankääntäjää ei saisi käyttää muuten kuin äärimmäisen harkinnan seurauksena.

Hiljaisuus kesti useita minuutteja laskeuduttuaan huoneeseen. Hermione oli alkanut purra kärsimättömänä alahuultaan. Hänen päähänsä asettui koko ajan uusia muistikuvia kahdesta viikosta Tylypahkassa. Ja jostakin kumman syystä se versio, jossa hän valmisteli kuunnelmaa, jossa hän oli Kolmessa Luudanvarressa Harryn ja Ronin kanssa, alkoi tuntua kaukaisemmalta.

Ei. En halua unohtaa kaikkea.
Olin Severuksen kanssa tutkimassa taiottua sivua. Tartuin häntä kädestä.
Ei, olin yksin huoneessani suunnittelemassa tunteja.
Olin kirjastossa ja hain vihreäkantisen kirjan huoneeseeni.
Ei, olin kirjastossa, selasin vihreäkantista kirjaa ja jätin sen hyllyyn. Siinä ei ollut mitään kiinnostavaa.
Olipas.
Ei ollut.

Hermione yritti käskeä ajatuksiaan, mutta huomasi kyynelten nousevan väkivalloin hänen silmiinsä. McGarmiwa ojensi hänelle nenäliinan. Severus oli keskittynyt katsomaan kenkiään ilme täysin hievahtamattomana. Hermione laittoi taas hieman vapisevan kätensä hänen kädelleen.

Miksi se inhotti Severusta?

****

Pari tuntia oli kulunut siitä, kun Severus oli poistunut McGarmiwan huoneesta omaan makuuhuoneeseensa tyrmiin. Oli aluksi outoa katsella huonetta, jossa muutama asia oli aivan eri paikalla kuin hänen lähtiessään. Kuitenkin vilkaisemalla jokaista outoa asiaa Severus muisti välittömästi, miten ne olivat niille sijoilleen päätyneet.

Mitä enemmän Severus käski itsensä muistella viimeisen kahden viikon aikaista elämää Tylypahkassa, sitä tarkemmin hän kaiken muisti. Ja hän sai koko ajan vähemmän päänsärkyä muistojen asettumisesta hänen päähänsä.

Severus käveli peilinsä eteen. Hän päätti vaihtaa vaatteensa, ainakin paidan, sillä tämän hetkinen tuntui aivan liian ahtaalta ja nihkeältä. Takin napit avautuivat yksi kerrallaan, paljastaen huolellisesti ryppyyntyneen kauluspaidan. Riisuttuaan senkin Severus katsoi itseään. Hänen keskivartalonsa oli jänteikäs, hoikka ja auttamattoman laiha. Mikään näistä ominaisuuksista tuskin viehättäisi koskaan ketään.

Miten niin koskaan?
Ei ole monta päivää siitä, kun paljas vartalosi enemmän kuin viehätti jotakuta.

Severus hämmästyi ajatuksiaan. Kuinka hän olikaan saattanut lähes unohtaa, mitä jouluaattona oli tapahtunut? Severus otti uuden paidan kaapistaan, napitti sen ja laittoi takkinsa takaisin päälleen jättäen sen auki. Kenties kevyempi vaatetus vapauttaisi hänen mielensä, ja moiset unohdukset loppuisivat.

Itse asiassa Severuksen oli helppo muistaa, mitä Kehrääjänkujalla tapahtui jouluna, kun hän vain pakotti itsensä muistelemaan sitä. Se mitä oli vaikea muistaa, oli se, miten ihmeessä he olivat päätyneet tekemisiin toistensa kanssa alunperin Tylypahkassa. Mikäli Severus unohtaisi aikamatkaa edeltävän osuuden hänen ja Hermionen tuttavuudesta, mikä ihme saisi hänet uskomaan, etteivät muistikuvat heidän suudelmistaan ja rakastelustaan olleet pelkkää kuvitelmaa tai epämääräistä fantasiaa?

Severus katsoi taas peiliään, jonka kautta hän näki huoneensa. Hänen työpöytänsä oli yksinäinen, ja tuoli sen edessä oli selin häntä päin. Severus sulki silmänsä hetkeksi. Kun hän avasi ne, hän näki peilissään Hermionen istumassa tuolilla, pyörivän siinä ja saaden sen pitämään natinaa. Häntä pöyristytti, kuinka tyttö oli hänen huoneessaan kuin kotonaan. Muistikuva oli heidän ensimmäiseltä tapaamiskerraltaan.

Katkaisten Severuksen onnistuneen muistikuvan ovelta kuului koputusta. Severus säpsähti hieman yllättävää ääntä ja huomasi siinä samassa, että Hermione ei enää istunutkaan hänen tuolillaan. Muistikuva oli ollut valtavan aidon tuntuinen.

-Severus! McGarmiwan ääni kuului oven takaa. -Neuroparantaja on täällä. Hän odottaa teitä Hermionen luokassa. Hän voi viipyä vain hetken, joten pidä kiirettä.

Severus ei viivytellyt vaan avasi ovensa saman tien.

-Mutta ensin me vaihdamme pari sanaa, McGarmiwa sanoi topakasti seisten edelleen Severuksen oven takana kädet vyötäisillään. Hänen asentonsa antoi ymmärtää, että hän ei olisi lähdössä mihinkään ennen kuin aikomuksensa mukaan saisi vaihdettua alaisensa kanssa pari sanaa. Severus viittoi antautuneen näköisenä Minervaa astumaan sisään.

-Severus, Severus, Minerva aloitti. -Sinä olet kunniakas mies. Sankari suorastaan, sanotaan.

Severus uskoi McGarmiwan viittaavan hänen sodan jälkeiseen oikeudenkäyntiinsä Voldemortin kaatumisen jälkeen. Totuusseerumin alaisena Severus oli kertonut totuuden siitä, kuinka hän oli kaikki vuodet suojellut vain Harry Potteria ja toiminut jatkuvasti Dumbledoren käskyjen mukaisesti. Päivän Profeetta oli puhdistanut hänen maineensa täysin tituleeraten häntä jopa sankariksi, joka toimi taikayhteisön parhaaksi ja selvisi vuoden rehtorin virassa, vaikka koko muu yhteisö oli pitänyt häntä murhaajana.

-En ole pyytänyt moista liikanimeä, Severus sanoi tylysti.
-Vaikka olet karkea ja satunnaisesti ikäväkin persoona, olet kuitenkin syvästi kunnioitettu monissa piireissä, Minerva jatkoi.
-Ei se siltä kaikissa piireissä tunnu. Kuolonsyöjän stigma on turhan voimakas. Mihin pyrit?

-Viimeaikaiset tekosi tuntuvat käsittämättömiltä, Minerva töksäytti.
-Et edelleenkään informoinut tarpeeksi tyhjentävästi, mihin oikein pyrit.
-Puhun Hermione Grangerista.

-Vai niin. Miten hän liittyy kunniaani?
-Luuletko, että olen sokea, Severus? Jatkuvat hipelöintinne huoneessani, yhdessä viettämänne viikot. Näen kyllä, mitä teistä on tullut.
-Mikään näistä spekulaatiosi kohteista ei ole todellisuudessa sinun asiasi, Severus sanoi nyt hitaasti silmät ohuina viiruina, kasvot kivettyneinä ja kädet nyrkissä. Hän oli menettämässä malttiaan.

-Lukuun ottamatta niitä kertoja, kun suhteenne ilmenee minun koulussani!
-Suhteemme, luoja, mikä suhteemme!
-Severus, saatte olla ihan mitä tahdotte keskenänne vaikka keskellä Uzbekistania, mutta minun koulussani teidän on oltava asiallisesti! Herranen aika, hän oli vasta sinun oppilaasi! Kuinka pystyt löytämään itsestäsi mitään tuntemuksia sellaista tyttöä kohtaan, joka on istunut pulpeteissasi!

-En ole etsinyt itsestäni mitään tuntemuksia, Severus ärähti vihaisena.
-Siitä on viisi vuotta! Tämän hetkiset seitsemäs- ja kuudesluokkalaiset muistavat hänet oppilaana ajoilta kun he itse olivat ensimmäisillä luokilla. Oletko miettinyt, miltä se näyttää heidän silmissään, kun sinä kopeloit Hermione Grangeria!

Severus päätti ratkaista tilanteen siirtämällä aggressiotaan poikkeuksellisen raskaan ovensa täysin voimin auki kiskaisemiseen.

-En tarvitse saarnaasi. Lähden Grangerin luokkaan ja sinä lähdet hittoon täältä!
-Severus! En halua riidellä! McGarmiwa huudahti nyt äskeisestä poikkeavalla ääneäsävyllä.
-Ajattelet vain koulusi parasta? Loistavaa. Katoa nyt silmistäni.

Ja niin McGarmiwa lähti avonaisesta ovesta. Severus jäi hetkeksi huoneeseensa kasatakseen itsensä ennen parantajan tapaamista. Hänellä oli mennyt jo aiemmin sukset ristiin tuon päällepäsmäröivän vanhan noidan kanssa, mutta tämä oli ensimmäinen riita sitten hänen oman rehtorivuotensa. Tällä kertaa Minerva oli kuitenkin ollut aivan liian kärkäs, aivan liian törkeä ja ... Aivan liian oikeassa. Vai oliko?

Ehkä häiritsevintä oli kuitenkin se, että Severus oli lähipäivinä kuvitellut pehmenneensä, muuttuneensa inhimilliseksi ja vähentäneensä karkeaa olemustaan, josta hän oli tunnettu. Nyt se kuitenkin näytti saapuneen takaisin näyttävässä paraatissa, eikä hänen enää ollut niin helppo päästä ilkeilyn halustaan eroon.

****

Hermione käveli kärsimättömänä ympyrää luokassaan. Mikäli McGarmiwan teoria muistin ylikuormittumisesta ja sen vaarallisuudesta pitäisi paikkansa, olisi kaikki hänen syytään. Hän oli puoliväkisin raahannut Severuksen menneisyyteen, jossa he olivat viipyneet aivan liian pitkään. Oli hänen syytään, että heillä ei ollut suunnitelmaa missään vaiheessa.

Mitään muuta hän ei vielä uskaltanut ajatella. Ei ennen kuin oli kuullut virallisen parantajan mielipiteen asiasta.

-Hän ei näköjään ole vielä täällä, Severuksen ääni kuului ovelta. Hermione kääntyi katsomaan miestä, joka näytti nyt kaikelta siltä, minkä seurassa hän ei halunnut olla. Siitäkin huolimatta häntä inhotti ja hävetti tuntea niin. Kaikki ei siis luultavasti ollut vielä menetetty.

-Tunnetko sinäkin kummallisia asioita? Hermione kysyi. Severus näytti vakavalta ja nosti toista kulmakarvaansa kysyvänä. -Minuun liittyen.
-Tunnen.
-Ajattelinkin niin, minulla...

-Anteeksi, että olen myöhässä! Hormipulveri heitti minut yllättäen tähtitornin läheisen huoneen takkaan, ja en osannutkaan suunnistaa sieltä niin kätevästi tänne! Sain rehtorin viestin, tulen siis Pyhän Mungon sairaalasta. Kendrick, hyvää päivää.

Hermione kiirehti tervehtimään vanhahkoa ja parrakasta parantajaa tullen tätä hieman vastaan ovensuuhun. Mies käveli hieman varovaisesti, joten Hermione kuvitteli hetken, että tätä ei sopisi juoksuttaa yhtään turhaan. Severus kätteli ja nyökkäsi parantajalle vähäeleisesti.

-Vai olette te temppuilleet ajan kanssa, Kendrick totesi istahtaen yhdelle tuoleista ja ottaen olkalaukkunsa pois jalkojensa juureen.
-Niin, emme päässeet lähtemään pois nopeasti, tuli kaikenlaisia esteitä, ja aika monet asiat muuttuivat... Hermione yritti selitellä jotakin.

-Aivan, aivan. Sain rehtorilta suhteellisen tarkan selvennyksen tilanteestanne, ja asian laita on nyt niin, että te todennäköisesti ette pysty säilyttämään kaikkia muistikuvianne, Kendrick sanoi katsoen nyt molempia vakavasti.
-Mi-miten sitten... Hermione kiirehti aloittamaan jotakin.

-Saanko lopettaa? Oletus on se, että yhtä hetkeä kohdin on olemassa yksi muistikuva. Siihen meidän aivomme pystyvät. Teillä on melko pitkältä ajalta kaksin kappalein muistikuvia, ja sitten on vielä muistettava aikamatkanne aikaiset kahden viikon muistikuvat... Tällä hetkellä aivonne ovat eräänlaisessa shokkitilassa, ja kaikki muistot tuntuvat sekavilta.
-Ja tämä korjaantuu jossakin vaiheessa? Severus kysyi vakavana kädet puuskassa rintansa päällä.

-Siihen olinkin juuri tulossa, Kendrick sanoi kaivaen jotakin laukustaan. Hän asetti pulpetille kaksi noin puolen litran vetoista pulloa. -Tämän lääkeliemen tarkoitus on pelastaa henkenne. Tässä annosteluohjeet, Kendrick ojensi molemmille pienet valkoiset pergamenttipalaset. -Aivonne eivät pysty käsittelemään kaikkea tietoa, mutta ne yrittävät sitä maailman tappiin asti. Jossakin vaiheessa ne kuitenkaan eivät enää kestä moista rasitusta, ja seurauksena on erittäin paha sisäinen verenvuoto, joka saa alkunsa aivokalvoista... Ette varmaan tarvitse seikkaperäistä selitystä. Tämä juoma estää sen.

-Se siis eliminoi joitain muistikuvia sillä hyödyllä, että jäämme henkiin, Severus sanoi kolkosti tehtyään kylmän viileän kalkuloinnin päässään.
-Niin juuri. Ai niin. Nenäverenvuotoa?
-Kyllä, molemmat vastasivat yhteen ääneen.
-Se on vielä lievää, mutta osoittaa teoriani oikeaksi. Suosittelen teitä ottamaan ensimmäiset annokset kuurista nyt heti, Kendrick totesi nyt päättäväisesti ja taikoi heidän eteensä kaksi mittalasia. Severus kaatoi reseptin mukaisesti pienen tilkan nestettä ja kulautti sen alas Hermionen seuratessa tämän esimerkkiä.

-Nyt suosittelen lepoa, Kendrick sanoi myötätuntoisesti.
-Kauanko kuuri kestää? Hermione kysyi.
-Kolmisen kuukautta, Kendrick totesi tehden lähtöä. -Sovin molempien kanssa yksittäiset ajat noin viikon päähän, jolloin voimme käsitellä edistystänne.
-Osaatteko yhtään sanoa, mitkä muistikuvat ovat todennäköisiä jäämään unohduksiin? Hermione kysyi ennen kuin kiireisesti lähtöä tekevä parantaja ehtisi kadota. -Kenties ne, jotka ovat merkityksettömimpiä?

Hermione halusi ajatella, että hänen turhanpäiväinen elämänsä Tylypahkassa, yksinäinen tuntien tekeminen ja tylsyyden täyttämät päivät olisivat selkeintä unohduksen tykinruokaa. Eihän näissä muistikuvissa ollut mitään arvokasta, toisin kuin niissä, joita hän oli jakanut Severuksen kanssa.

-Valitettavasti siihen ei ole mitään selkeää kaavaa. Karsiutuminen voi olla täysin satunnaista, mutta se voi toimia myös jonkinlaisen merkitysasteen mukaisesti. Valitettavasti minun on nyt poistuttava. Lähetän teille pöllöt myöhemmin.

Hermione ja Severus jäivät katsomaan, kuinka parantaja poistui huoneesta jättäen heidät hämmentyneinä seisomaan luokkahuoneen keskelle lääkepullot ja reseptit käsissään.

-Tuota, minä tästä lähden, Hermione sanoi köhäisten hieman ja lähti pois luokasta. Jostakin syystä ajatus Severuksen seuran epämiellyttävyydestä oli taas vallannut hänen mielensä. Severus puolestaan tunsi muistavansa tällä hetkellä kaiken Hermionesta ja hänestä. Hän olisi halunnut lohduttaa tyttöä ja saada tämän vakuuttuneeksi siitä, että kaikki kääntyisi parhain päin.

Kun Hermione oli lähtenyt, Severus jäi nojaamaan pulpetin reunaan mietteissään. Mikäli tämä kaikki johtaisi siihen, että Hermione vihaisi häntä, ja hän taas jatkaisi välittämistään Hermionesta, olisi se hänelle oikein. Se olisi sopiva rangaistus siitä, että hän oli jättänyt tytön yksin tanssiaisiltana altistaen tämän Luciuksen kaappaustoimenpiteelle.

Puhumattakaan siitä, kun lähes annoit hänen kuolla.

Sillä hetkellä Severus hahmotti jotakin. Se tuntui valtaavan hänen ymmärryksensä niin kokonaisvaltaisesti, että hän oli pudottaa lääkepullonsa. Hän lähti kiireesti parantajan perään. Oli hämmentävää, miten vaikeasti hän hengästyi. Oli kuitenkin otettava huomioon, että hän hädin tuskin koskaan liikkui erityisen paljon. Alimmassa kerroksessa Severus näki, että parantaja kätteli McGarmiwaa ja oli nyt selkeästi lähdössä.

-Herra Kendrick, on eräs asia, jonka unohdin mainita, Severus huusi miehen perään havaittuaan McGarmiwan liuenneen maisemasta.
-Hyvänen aika, no ole ihmeessä nopea, Kendrick sanoi painaen silmälasinsa hieman ylemmäs nenälleen.
-Sanoitte, että ongelma on se, että yhtä hetkeä kohden on useampi kuin yksi muisto... Ymmärsin juuri, että noin kymmenen minuutin aikaa kohden minulla on itse asiassa kolme muistikuvaa.
-Merlin... Kendrick näytti nyt ensimmäistä kertaa järkyttyneeltä. -Miten ihmeessä?

-Vuosi 1977, johon menimme. Elin silloin 17-vuotiaana. Olin myös kyseisessä ajassa nykyisen ikäisenäni.
-Aivan, eli kaksi muistikuvaa.
-On vielä muutakin. Minun oli pakko käyttää ajankääntäjää siirtyäkseni ajassa kymmenen minuutin verran taaksepäin, muuttaakseni yhden yksittäisen asian, Severus nielaisi hieman muistellen tilannetta, jossa oksa rusensi Hermionen alleen. -Joten menneisyydessä ollessani olin sen kymmenen minuutin verran kahtena yhdessä ajassa. Ja lisäksi oma 17-vuotias itseni oli jossakin muualla kokemassa kyseisen hetken aivan eri tavoin.

-Herran tähden... Minun täytyy sanoa, että liikumme aivan käsittämättömän tutkimattomilla vesillä. Jotkut oppilaat kulkevat koulumaailmassa ajassa saaden kaksin kappalein muistikuvia päällekkäisiltä oppitunneilta, mutta sen aivot kestävät... Tämä kahden viikon pätkä yhdistettynä tuohon kolminkertaiseen päällekkäisyyteen... Pelkään pahoin, että sinun ajatuksesi tulevat käymään huomattavasti kovemman mylläkän kuin neiti Grangerin.

****

-Halusit nähdä, Hermione sanoi kopautten hiljaa Minerva McGarmiwan puoliksi avonaista ovea.
-Tulitpa sinä äkkiä, Minerva vastasi viittoen Hermionen sisään.
-Olin juuri kävellyt ohi, kunnes Riesu suvaitsi valistaa kovaan ääneen toiveestasi tavata. Oli kai kuullut tai anastanut kirjeen pöllöltä... Vaihteeksi.

Minerva McGarmiwa oli tarkka asiallisesta linjastaan. Hän huomasi häpeävänsä sitä, että oli menettänyt aiemmin malttinsa Severuksen kanssa, ja aikoi nyt esittää asiansa Hermionelle huomattavasti sivistyneemmin. Hän otti ilmassa leijuvan teepannun käteensä sen alle noidutun liekin päältä ja kaatoi sen sisällön kahteen kuppiin.

-Sokeria?
-Ei kiitos, Hermione sanoi. Minerva aisti hänen äänessään syvää uupumusta, eikä hän aikoisi vaivata tyttöraukkaa pitkään.
-Sain kirjeen riimujen professorilta. Lukius on saanut sinun sijaisuudestasi varsin positiivista palautetta, Minerva sanoi ojentaen kupin Hermionelle ja istahtaen itse alas.

-Se, se on hienoa. Siitä minun pitkin... Tai siis, en saa päähäni kaikkea sitä, mitä olen opettanut esimerkiksi lähipäivinä... Se voi vaikeuttaa...
-Älä sitä sure. Lukius on tulossa takaisin. Hän sai tutkimusprojektinsa hoidettua nopeammin kuin arvioimme. Mutta se ei tarkoita, että sinun täytyy lähteä, McGarmiwa kiirehti lisäämään nähtyään Hermionen hämmentyneen ilmeen. -Voit tehdä sijaisuutesi loppuun, mikäli haluat, tai sitten Lukius voi ottaa paikkansa saman tien takaisin. Haluaisin kuitenkin esittää sinulle toisenlaisenkin ehdotuksen.

-Minkälaisen ehdotuksen?
-Taikainstituutissa on vapaana määräaikainen tutkijan paikka. Paikka täytetään mieluiten sisäisten suositusten mukaisesti. Ja Lukius on suositellut sinua. Toki minä ehdotin sinua hänelle ensin.
-Minua?
-Sinua.

-Mutta eihän minulla ole aihetta, Hermione sanoi hämmästyneenä.
-Aihetta ei tarvitse olla heti, jos on kiinnostunut kartoittamaan taikamaailman tutkimusta ja etsimään aiheen itse suhteellisen nopealla aikataululla paikan päällä. Mutta mikäli ymmärsin oikein, sinulla olisi kyllä aihe.
-Miten niin? Hermione kysyi nielaisten ison suullisen teetä, joka oli sittenkin hitusen liian kuumaa.
-Taisit mainita jotakin tietämystaiasta aiemmin.

Hermionen teki mieli sanoa valtava ryöppy vastalauseita, päällimmäisenä se, että hän oli teoriassa itse vaikuttanut tietämystaian päätymiseen kirjasen keskelle, joten olisi arveluttavaa tutkia sitä. Lisäksi häntä ahdisti ajatus siitä, että kaikki kyseiseen taikaan liittyvä oli täysin liitoksissa Lucius Malfoyhin saaden Hermionessa aikaan enemmän kuin ahdistavia muistoja.

-Minun täytyy miettiä sitä, Hermione sanoi diplomaattisesti ja liikahti tuolillaan siihen malliin, että McGarmiwa ymmärsi tämän olevan lähdössä. -Mutta miksi minä?
-Ajattelin, että sinulle voisi  tehdä hyvää ottaa jonkinlaista, noh, etäisyyttä asioihin, Minerva sanoi laittaen kätensä Hermionen olkapäälle kasvoillaan mitä myötätuntoisin ilme. Hermione oli jo hetkiseksi siirtynyt tuijottamaan pelottavan symmetristä ja jatkuvaa skottiruutukuviota, joka vallitsi yhtä Minervan seinäryijyistä. Severus olisi varmasti saanut pelkästä kuvion katselusta migreenin.

-Etäisyyttä?
-Unohdinko mainita? Taikainstituutin paikka olisi Tukholmassa.

****

Hermione huomasi nukahtaneensa sänkynsä päiväpeiton päälle, sillä ikkunoista ei enää pystynyt havaitsemaan mitään muuta kuin yön lohduttoman syvää pimeyttä. -Valois, Hermione sanoi hieman tokkuraisena ja käveli sauva loistaen sytyttämään huoneensa vanhat öljylamput.

Hän oli noudattanut parantajan ohjetta ja mennyt lepäämään. Ilmeisesti hän oli viime päivien jatkuvan stressin seurauksena väsyneempi kuin hän oli osannut odottaakaan. McGarmiwa oli luvannut hänelle ja Severukselle sairauslomaa aluksi viikoksi, ja Hermione toivoi saavansa ainakin oleellisimmat ajatuksensa järjestykseen siinä ajassa. Lukius tulisi katsomaan hänen tuntimateriaalejaan, ja he sopisivat opetuksesta.

Hermione kokeili taskujaan kuin vaistomaisesti. Hän oli tottunut varmistamaan vähän väliä, että ajankääntäjä oli hänellä. Nyt se oli kuitenkin luovutettu McGarmiwalle. Samalla Hermionesta tuntui, että hän oli luovuttanut viimeiset kaksi viikkoaan pois. Hänestä tuntui, että hän katseli, kuinka hänen omia ajatuksiaan vietiin pois, muunneltiin ja jätettiin kummallisille sijoille.

Hermione ei halunnut nähdä tähtiä. Viimeeksi, kun hän oli nähnyt otavan kuvion noin kirkkaana, oli ollut joulu vuosikymmeniä sitten, ja hän oli elänyt sitä kuin elämänsä parasta hetkeä. Nyt sen muisteleminen vain teki kipeää. Hän oli rakastunut. Juuri siksi olikin niin sietämätöntä ajatella, että Severus Kalkaros tuskin enää ajattelisi samoin. Hermione oli nähnyt, kuinka vaikeana mies oli hänelle aiemmin päivällä näyttäytynyt. Täysin erilaisena. Muuttuneena.

Koska Hermione oli herännyt epäkätevästi kesken uniensa, hän näki parhaaksi olla yrittämättä uudelleen nukahtamista tässä tilassa. Hän muisteli McGarmiwan aiempia sanoja ja päätti lähteä kävelylle linnaan.
Hermione tunsi lähes aina pienen pistoksen vatsanpohjassaan, kun hän käveli linnan öisiä käytäviä. Hänen selkärankaansa oli iskostunut se tosiasia, että yölliset kävelyt olivat kiellettyjä, eikä hän osannut kunnolla hahmottaa, että nykyään ne olivat hänelle täysin hyväksyttäviä.

Kuunvalo loi kellertäviä neliöitä linnan kivilattiaan suodatuttuaan suurista neliskanttisista ikkunoista. Hermione astui Tylypahkan kirjastoon, joka tuoksui jälleen kodilta. Mikäli jotkut asiat tuntuisivat epävarmoilta, olisi tämä kirjasto täysin varmasti aina paikoillaan, aina samanlainen ja luotettava.

Hermione ei ollut varma, miksi halusi tehdä tämän, mutta hän käveli sille hyllylle, josta tiesi löytävänsä jotakin tuttua. Hän tiesi, että sillä hyllyllä olisi kirja, jota Lucius oli kerran kantanut mukanaan kuin aarretta. Siihen kirjaan nuori kuolonsyöjä oli piirtänyt neljännen varjeluksen symbolin ja sen kirjan rivejä hän oli vainoharhaisena halunnut suojata tietämystaian avulla.

Tukholmaan...
Olisiko se täysin typerä teko?

Hermione katsoi kirjaa ja sen vihreää selkämystä. Ja yhtäkkiä se tapahtui. Sillä hetkellä hän muisti kaiken tärkeän. Severuksen kirjastossa hänen kanssaan, hänen halunsa suudella miestä, Severuksen hoitamassa hänen ruhjeitaan, kun Lucius oli hyökännyt hänen kimppuunsa, Severuksen suutelemassa häntä parvekkeella, kun koko maailma tuntui sulautuvan musiikkiin ja talviseen kauneuteen.

Kirja jäi hyllyyn. Oli tärkeämpiäkin asioita. Hänen täytyi päästä Severus Kalkaroksen luo.

****

Kaikki tämä mellakka Severus Kalkaroksen pään sisällä vihjasi erittäin selkeästi, että hänen pitäisi juoda päänsä täyteen. Se oli yleensä ainoa ratkaisu tilanteeseen, jossa ajatukset eivät totelleet järkeä. Tällä kertaa Severus kuitenkin oli järkeillyt, että lääkeliemen vaikutukset mahdollisesti heikkenisivät, mikäli hän sekoittaisi päätään viinan avulla.

Severus oli selaillut tavaroitaan ja papereitaan jo toista tuntia. Hän yritti kuumeisesti jäljittää tekemisiään viimeisten päivien ajalta. Vähän väliä Hermione Granger hyppäsi hänen mieleensä. Nuo kasvot tuntuivat olevan yksi selkeä kiintopiste hänen lähihistoriansa varrella. Oli ironista, miten heidän välinen lumouksensa oli Hermionen osalta haihtunut saman tien kun he olivat palanneet tavallisen elämänsä pariin.

Severus asetti lääkeainepullonsa liemivirtiininsä keskihyllylle. Samalla hän asetteli muut pullot tasaiseen riviin. Tätäkö hänen elämänsä taas tulisi olemaan? Hän ansaitussa yksinäisyydessään elottomien litkujen keskellä. Ehkä olisi järkevintä ottaa riski ja korkata tuliviski.

Mutta joku koputti hänen oveaan. Jostakin syystä hän ei osannut kuvitella tulijan olevan kukaan muu kuin Hermione. Tyttö oli ollut hänen ainoa kontaktinsa päivä- ja viikkokausia, ja hän oli tottunut tytön varmuuteen kohdata hänet mihin kellonaikaan tahansa. Avattuaan ovensa Severus huomasi olevansa oikeassa.

-Minun täytyi nähdä sinut. Severus, pelkään, että unohdamme... Hermione puhui hätäisesti. -Nämä uudet muistikuvat, ne tuntuvat painavan alleen kaiken, mitä koimme yhdessä. Täälläkin...

Hermione katsoi Severuksen ohi tämän huoneeseen. Hän muisti, miten he olivat puhuneet Tuonelan virroista, riimuista ja taikuuden historiasta näiden seinien sisällä. Hermione muisti, miten hän oli tuntenut olevansa kuin tulessa silloin, kun hän lähti huoneesta. Miten Severuksen katse olikaan tuntunut enemmänkin kosketukselta kuin pelkältä katseelta.

Severus seisoi edelleen ilmeettömänä oven suussa ja katsoi Hermionea tarkkaan. Oli kuin hän ei olisi uskaltanut räpsäyttää silmiään siinä pelossa, että niiden kohde katoaisi muuten välittömästi.

-Älä sano, että on jo myöhäistä? Hermione sanoi ääni vavisten. -En halua elää yhtään päivää, jona olen sinulle hädin tuskin olemassa.

Kun Severus ei sanonut mitään, Hermione päätti ettei kiduttaisi itseään enää yhtään enempää. Hän kääntyi lähteäkseen pois ja oli juuri antamassa kyyneleille luvan tulla kaikella voimallaan, kunnes ääni hänen selkänsä takaa pakotti hänet pysähtymään.

-Kun olimme joulupäivänä Tylyahossa, puristit käsiäsi pieniksi nyrkeiksi, ikään kuin ne siten mahtuisivat paremmin liian ahtaisiin taskuihisi.

Hermione yritti nieleskellä kyyneleitään.

-Kun pidit kuunnelmaasi, naputit sormiasi puhujanpöytään jatkuvasti pitääksesi keskittymisesi kasassa. Kun itkit Kolmessa Luudanvarressa, menetin kaiken rationalisuuteni, koska se olit sinä. Kun manalius oli saavuttamassa sinua, ajattelin, että on täysin sama, jäämmekö kaikkien mieliin, kunhan vain saisin sinut turvaan.

Hermione käveli nyt takaisin Severuksen luo.

-Hädin tuskin olemassa? Tällä hetkellä sinä olet kaikki, mitä on olemassa, Severus sanoi.

Ja ne sanat sinetöivät Hermionen aikomuksen suudella miestä niin hartaasti, etteivät he kumpikaan voisi koskaan unohtaa. Hämärä tyrmän käytävä oli tuskin koskaan todistanut vastaavaa intohimoa. Kun Hermione painoi huulensa vasten miehen huulia upottaen samalla kätensä tämän yönmustiin hiuksiin, Severus ei osannut muuta kuin antautua haluilleen. Hän kuuli vain tytön huokaisevan äärimmäisen nautinnollisesti hänen painessa tämän hetkeksi vasten käytävän kiviseinää. Severus antoi käsiensä vaeltaa Hermionen keskivartalolla, paidan alla, rintaliivien hakasten kohdalla ja lopulta paidan napeilla.

Hermione liikkui hätäisesti kohti Severuksen huonetta, vaikka käytävä toki oli auttamattoman tyhjä. Kun ovi pamahti kiinni, Hermione liimautui välittömästi takaisin Severuksen kehoa vasten ja alkoi riisua tämän paitaa. Ihon paljastuttua hän tunsi olevansa kuin nälän vallassa, jota ei tyydyttäisi mikään muu kuin tuon jumalaisen ihon maku hänen huulillaan. Kun hän painoi syviä suudelmia miehen keskivartalolle nuollen ahnaasti tämän vyön seutua, Severus alkoi tuntea, kuinka sietämättömäksi hänen kiihottuneisuutensa kasvoi.

-Haluan sinut... Severus yritti saada toiveitaan julki sanojen muodossa, mutta se oli harvinaislaatuisen vaikeaa. Hermione aisti miehen halun, ja päätti ratkaista tilanteen avaamalla tämän vyön hitaasti ja kiusoitellen, edelleen alavatsaa suudellen. Kun vyö ja mustat housut lopulta olivat vedetty alas asti, Severus tunsi valtavaa tarvetta nojata johonkin. Tehtävään sopi viileä kiviseinä, joka pisteli hänen lämmintä selkäänsä vasten tuoden jokaisen aistin entistä terävämmin mukaan edessä olevaan nautintoon.

Hermione veti viimeisenkin vaatekappaleen pois Severuksen yltä ja henkäisi kiihottavan erektion vallatessa hänen näkökenttänsä. Miehen syvä huokaisu rohkaisi häntä upottamaan elimen suuhunsa, pyörittämään kieltään sen pinnalla ja kuljettamaan sen sykkivää kärkeä vuorotellen lähemmäs ja kauemmas hänen suunsa takaosaa. Hän ei ollut tehnyt kenenkään kumppaninsa kanssa vastaavaa, ja oli yllättävää, miten kiihottavaa se saattoikaan olla ottaen huomioon, että hänen omiin strategisiin alueisiinsa ei kohdistunut kosketusta.

Severus tunsi lähes huijaavansa maailmankaikkeutta jossakin, sillä ei olisi muuten mahdollista, että hänen kohdalleen koituisi mitään, mistä seuraisi vastaavanlaista nautintoa. Kyseessä oli itse asiassa niin intensiivisen seksuaalinen tilanne, että hän ei kestäisi enää montaakaan sekuntia.

-Odota, Severus sanoi siirtäen kätensä Hermionen päälaelle. Siinä samassa Hermionen vilkaistua miestä silmiin, myös hän ymmärsi haluavansa tämän kokonaan. Hän tunsi olevansa häpeällisen märkä, kun Severus poisti hänen huolimattomasti päällä roikkuvan paitansa ja lopulta rintaliivit. Hän riisui itse hameensa ja alushousunsa ollen näin täysin alasti vasten miestä, jonka pelkkä läsnäolokin riitti saamaan hänet orgasmin partaalle.

Severus tarttui Hermionea tämän pakaroiden alaosan tuntumasta ja nosti tämän syliinsä. Heidän ihojensa painauduttua yhteen Hermione huomasi voihkaisevansa. Se sopi Severukselle erittäin hyvin, sillä hänen aikomuksenaan ei ollut mitään muuta kuin saada tyttö nauttimaan ja voihkimaan koko sydämensä kyllyydestä. Hän asetti Hermionen sängylleen selälleen ja alkoi kuljettaa sormen päätään tytön valtavan sileän vatsan päällä. Tämä olisi normaalisti kutittanut, mutta juuri nyt Hermione oli aivan liian huumautunut halunsa voimasta saavuttaakseen moisen triviaalin tuntemuksen.

Hermione henkäisi terävästi Severuksen asetuttua sängyn päälle tämän jalkojen väliselle alueelle. -Aion tehdä parhaani, että sinulla on jotakin muistettavaa, Severus sanoi saaden Hermionen vapisemaan halusta. Hänen oli pakko puristaa käsillään sängyn päätyä pysyäkseen järjissään. Hän katsahti alas ja näki miehen ottavan hänen toisen nänninsä suuhunsa, pyöritellen kieltään sen ympärillä ja jatkaen kätensä liikuttamista hänen vatsallaan.

Kun hänen sormensa vihdoin saavuttivat hänen kiihottuneen kosteutensa, Hermione huokasi syvään nautinnosta, mikä sai miehen kiihdyttämään suunnitelmiaan. Hän upotti kaksi sormea hitaasti mutta silti niin voimakkaasti tytön haarojen väliin ja siirtyi suudelmissaan tämän rinnalta alavatsalle. Vaikka Hermione tiesi, mitä seuraavaksi oli luvassa, ei hän varmaan koskaan pystyisi täysin rationaalisesti varautumaan siihen.

Hän tunsi kuinka kolmas sormi painui pienen kiihottavan kivun muassa sisään ja kuinka suudelmat siiryivät yhä vain alemmas saavuttaen lopulta hänen klitoriksensa. Hermione ei taaskaan voinut olla varma, kuinka kauan miehen kieli teki jumalaisia tekojaan, sillä aika oli yksi niistä asioista, joka tuntui kaikista epäselkeimmältä tällaisessa tilanteessa. Hän ei voinut kuin äännellä nautinnosta, puristaa kovemmin sängyn päätyä ja kehottaa Severusta lopulta siirtymään hieman sivuummalle. Tällä kertaa hän haluaisi tulla hänen kanssaan samanaikaisesti.

He olivat nyt kasvokkain, hengästyneinä, hikisinä ja valtavan haluavina. Hermione oli selällään, Severus kyynärpäidensä varassa hänen yllään. He katsoivat toisiaan ikään kuin mitään muuta ei koskaan olisi ollutkaan.

-Haluan, että... Hermione oli pyytämässä, mutta Severus tiesi, mitä Hermione Granger halusi. Hän kuljetti sormeaan hitaasti tämän huulilta ja leualta alas päin, rintojen välistä vatsalle ja siitä aina alas asti. Ja hän työntyi hänen sisäänsä. Hermione tunsi, kuinka tähdet, joita hän vielä vähän aikaa sitten ei halunnut nähdä, piirtyivät hänen näkökenttäänsä. Hän tunsi sulavansa liikkeeseen, jota mies hänen yllään teki. Hän halusi liikkua mukana, varmistaa, että Severus varmasti tunsi samaa hekumaa kuin hän.

Ja niin hän tunsi. Severus halusi nähdä tytön voihkivan allaan vielä pitkään, mutta hän halusi myös tuoda tämän samaan himon pisteeseen, jossa hän itse oli. Hän nopeutti työntöjään, Hermionen huokaukset syvenivät ja saavuttivat lopulta lähes huutoa muistuttavan äänen, joka viesti siitä, että hänen aikeensa olivat suoritetut. Hermione ei olisi halunnut miestä irti itsestään, mutta tyytyi lopulta mielellään siihen, että Severus asettui hänen viereensä, ja hän saattoi siirtyä tämän kainaloon.

-Olet täydellinen, Hermione huokaisi hetken kuluttua ja sulki silmänsä. Ja niille sijoilleen he lopulta nukahtivat.

****

Jossakin vaiheessa yötä Hermione havahtui hereille. Mustat hiukset olivat hänen kasvoillaan, ja hänen täytyi räpytellä silmiään saadakseen näkökenttänsä takaisin. Hänelle tuli valtava tarve lähteä.

Taas se alkaa.

Hermione tunsi, kuinka hänen muistikuvansa sinkoilivat ja taistelivat keskenään. Eikä hän voinut muuta kuin antaa kyynelten tulla. Kuinka väärin olikaan, että yhtenä hetkenä hän oli täydellisen onnellinen, ja seuraavana hän kyseenalaisti koko hyvän olonsa syyn. Omien ajatusten kanssa tappeleminen teki kipeää, sen hän tiesi. Rauhallisin olo hänellä oli ollut silloin, kun hän oli ottanut lääkeliemen aiemmin päivällä ja ollut omissa oloissaan.

Hermione pukeutui hiljaa, katsoi punertavia silmiään peilistä ja suki hiuksensa korviensa taakse. Hän katsahti vielä tasaisesti uinuvaa mieshahmoa peittojen alla. Mustan tukan alta paljastui osa kaulan ihoa, jota Hermione ei ollut ennen nähnyt. Aluetta hallitsi suuri arpi, joka näytti erilaiselta kuin mikään taiottu haava. Hermione tiesi, että kyseinen haava oli syntyessään tehnyt valtavaa tuhoa miehen kaulavaltimolle. Haava, joka syntyi eläimen hyökkäyksestä.

Hermione muisti, kuinka oli viisi vuotta sitten ollut varma, että Severus oli kuollut Rääkyvän Röttelön lattialle. Kuinka vähän se olikaan haitannut häntä silloin. Ja samassa Hermione vihasi ajatuksiaan. Hän tiesi, että hänen täytyi antaa itselleen tilaa. Kaikki tämä teki liikaa kipeää.

-Olen pahoillani, Hermione kuiskasi painaen suudelman miehen olkapäälle. -Minun on päästettävä sinut.

Ja niin hän lähti pois Severuksen huoneesta. Severus ei tiennyt, että Hermione kävi matkansa varrella kirjastossa. Hän ei tiennyt, että Hermione tarttui kirjastossa vihreäkantiseen kirjaan, jonka sivu 312 oli noiduttu tietämystaialla.

Hermione puolestaan ei tiennyt, että heti kun hän oli sulkenut Severuksen huoneen oven, Severus oli avannut silmänsä. Hermione ei aavistanut, että mies oli ollut hereillä koko ajan. Että Severus tunsi samoin.

-Tiedän sen, Severus oli kuiskannut itselleen Hermionen lähdettyä. Hän yritti kaikin voimin keskittyä levollisiin ajatuksiin saadakseen unen päästä kiinni ja estääkseen harvinaista, vain parin ihmisen koskaan todistamaa hetkeä koittamasta.  Hetkeä, jolloin Severus Kalkaros itki.